Nina ei millään meinannut löytää omaa onneaan. Pian neljäkymmentä mittarissa, mutta yhä yksin. Kaikkea oli annettu: älyä, kauneutta. Hyvä työ, korkea palkka, mutta naisen onni puuttui.
Aila ja Eero Kalliomaa, Ninan vanhemmat, murehtivat tyttärensä puolesta. He auttoivat, lähinnä henkisesti. Rahallisesti Nina olisi voinut auttaa heitäkin, mutta vanhemmat kieltäytyivät aina.
Asut vain meidän kanssa, kultaseni, tilaa riittää! Ja rahat kyllä vielä joskus tarvitset, sitten kun löydät oman onnesi, Aila ja Eero aina vakuuttelivat.
Joka päivä he säälivät Ninaansa, kun tämä palasi väsyneenä töistä.
Ei ole ketään, joka sinua, poloista, meidän lisäksi hellisi, huokasi äiti.
Sitten kun meistä aika jättää, yksin sinä jäät! Kukaan ei ota surujasi kuuleviin korviin! Sinun täytyy, tyttö, etsiä oma onnesi! lisäsi isä.
He istahtivat samalla kokoonpanolla olohuoneen sohvalle televisiota katsomaan. Vuosien ja päivien rutiinit, onnen etsimistä televisioruudun kautta. Tylsyys, jota vastaan olisi tehnyt mieli haukotella.
Varsinkin isän sanat sitten kun meitä ei enää ole tuntuivat oudoilta. Nina oli syntynyt, kun Aila ja Eero olivat vasta 19-vuotiaita, rakkaudesta avioituneet! Hiukan aikaista puhua siitä, ettei heitä kohta olisi.
Nina, yliopistoaikoinaan, tutustui erääseen poikaan, Samuliin. Hän oli kookas ja hiukan kömpelö. Hauska. Aina jotain kaatui, särkyi tai tipahti hänen käsissään.
Aila naljaili Samulista Samuli-särkyvä kuppi tai kävelevä katastrofi.
Eero matki hauskasti Samulin kömpelyyttä ja tapaili kiinni kaikkea putoavaa.
Ei tyttö, se on semmoinen elämän epäonni: kaikki mihin hän tarttuu, särkyy tai rikkoutuu! Ei siinä ole sinun onnesi, he pehmittivät Ninaa poikaystävää vastaan.
Vesi uurtelee kivenkin: ajan myötä Nina todella alkoi pitää Samulia epäonnistuneena.
Mutta vanhemmat olivat väärässä: Samuli valmistui yliopistosta, perusti oman lakitoimiston, nai tytön joka näki hänen kömpelyydessään viehätyksen. Samuli tarvitsi vain tilaa nykyään perhe asuu omakotitalossa kaupungin ulkopuolella.
Ninan onni vielä löytyy, sitä on vain etsittävä! rauhoittelivat Aila ja Eero sekä itseään että tytärtään.
Muuten perhe oli lämmin ja läheinen. Muutama kuukausi sitten he kaikki kävivät lomalla Thaimaassa. Nyt iltaisin katseltiin yhdessä lomakuvia: miten nautittiin, otettiin aurinkoa, syötiin ja juotiin. Laadukas loma!
Siellä Nina tutustui mieheen nimeltä Martti. Hän oli Valko-Venäjältä.
Tämänkin ihastuksen vanhemmat naureskelivat tapansa mukaan:
No, juuri kun vähiten odottaa, niin putkahtaa Martti ja rakkaus Valko-Venäjältä, vitsaili Aila.
Eero tunkaisi tyynyn vatsan alle ja tepasteli hotellihuoneessa esittäen Marttia mahakkaana.
Ninaa hävetti Martti puolesta. Hän ei ollut lihava, vaan kookas. Ja kiinnostava, hän tiesi paljon tähdistä ja iltaisin rannalla näytti niitä Ninasta taivaalta. Nina jopa antoi numeroaan vastoin vanhempien varauksia.
Kun he palasivat kotiin ja Aila kuuli Ninan ja Martin yhä soittelevan, äiti ilmoitti:
Lomaihastukset ovat vainoharhaisia! Ei niistä koskaan seuraa mitään hyvää!
Ei ollut väliä, ettei kummallakaan ollut perhettä. Tärkeintä oli, että se oli lomajuttu.
Etsi oikeaa onneasi, tyttäremme! Me olemme aina tukenasi! vakuutti Eero.
Kesällä kolmikko ajoi aina yhdessä mökille. Joki, Suomen järviluonto, piirakat ja teeomenapuun alla. Grilli tuoksui paviljonkiin. Kaikki hedelmät ja vihannekset omasta maasta. Mökinaapuritkin tulivat kahvittelemaan.
Eräänä viikonloppuna naapuriin tuli heidän poikansa Petri, viiden vanhan Iljan kanssa. Molemmat olivat kuin kaksi marjaa: vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä ja pisamaisia, sama höröttävä korvapari.
Naapurit myöhemmin kertoivat, että Petrin vaimo oli jättänyt hänet ja mennyt jonkun liikemiehen matkaan. Ilja ei kelvannut liikemiehelle, koska poika muistutti liikaa isäänsä. Jos olisi muistuttanut äitiään, ehkä Mutta näin Petri jäi pienen pojan kanssa.
Nina piti molemmista heti! Heissä oli jotain kovin inhimillistä ja liikuttavaa. Sähköä tuntui välähtävän välittömästi Petrin ja Ninan välillä, ja Ilja kiintyi Ninaan sydämestään.
Aila taas naljaili Ninan ihastukselle:
Petri rouskuttanut kaikki porkkanat, yhden jättänyt! Rakastuit varmaan, kun hänen vanhempansa toivat hänet tarkoituksella mökille! Mitäs sinä moinen paketti-mies tarvitset!
Hän on epäonnistuja! Kuka hyvä nainen jättää kunnollisen miehen ja pienen lapsen? tuumi Eero.
Nina uskalsi ensi kertaa väittää vastaan:
Isä, juuri siksihän kelpo mies jää lapsen kanssa. Silloin nainen tietää, ettei juo itseään hengiltä, vaan kasvattaa lapsen.
Ei, ei Nina! Ei se ole sinun onnesi! Sinun on etsittävä oma! Me haluamme oikeat omat lapsenlapset, että saadaan pienten käsien pitää kiinni ja kuulla, miten pikkujalat polkevat lattiaa…
Aila ja Eero jäykistyivät, eivätkä enää jutelleet mökkinaapurien kanssa. Ilkeitäkin sanoivat, ja naapureiden vanhemmat kuulivat uutta ja loukkaavaa itsestään. Iltakahvien naapuripiirit korkattiin siihen.
Jäljelle jäi vain Ninan vanhemmat omenapuun alle teetä juomaan ja päivitelleet, ettei Jumala suo Ninalla naisen onnea. Siinäpä kesä kului suruun ja ikävään.
Nina puolestaan rakastui koko sydämestään Petriin ja Iljaan, mutta rakasti yhä vanhempiaan. Ei halunnut tuottaa pettymystä. Melkein syylliseksi itsensä tunsi, kun rakastui väärään mieheen. Sellainen mies, jota äiti ja isä eivät olleet ajatelleet.
Syksyn tullen he kolmistaan palasivat kaupungin asuntoon.
Vanhemmatkin rakastivat tytärtään, joten marraskuun kosteissa illoissa Petrin ja Iljan nimiä ei mainittu. Ei leikillä, ei tosissaan.
Eräänä päivänä Nina näki kadulla pienen ruosteenpunaisen kissanpennun. Se-parka, oli piiloutunut sateelta auton pyörän alle. Pikkuinen, märkä ja onneton, naukui säälittävästi. Sillä ei ollut äitiä, kuten Iljallakaan. Sydäntä vihlaisi, oli aivan yhtä yksin maailmassa kuin pieni poika. Istui vain vaarallisesti pyörän alla, milloin tahansa jokin voisi liikauttaa ja murskata hennon elämän.
Nina ojensi vaistomaisesti kädet, nosti pennun varovasti syliinsä ja työnsi takkinsa sisään suojaan. Häntä ei haitannut, vaikka eläin oli märkä ja likainen tärkeintä oli antaa lämpöä.
Nina vei löydöksen kotiin. Kuivasi pyyhkeellä, kaatoi lautaselle maitoa.
Hän istui keittiön lattialla ja katsoi, miten kissanpentu ahmi maitoa. Pieni, vaaleanpunainen kieli lappoi kiireesti, kuin koneella.
Taitaa olla nälissään! Nina huokasi.
Keittiön ovella seisoi Eero päivän lehti kädessä, Aila tuli perässä. Seurasivat yhdessä uutta tulokasta. Yhtään hellyyttä ei vanhempien kasvoilla näkynyt, vain äkillistä harmistusta:
Mitäs tällä nyt tehdään?
Pentu kyllästyi syömään ja haukotteli – etsi sopivan paikan ja pissasi keittiöön.
Nina ei ehtinyt edes tarttua paperiin, kun Aila oli jo parkaissut:
Vie tuo otus heti pois! Sotkee koko asunnon! Raapii huonekalut, repii tapetit! Eero, sano nyt sinäkin! Meidän koti ei ole mikään kissatalo!
Kaikki vaatteet alkaa tuoksua kissalle! Ei kukaan kunnon ihminen enää käy kylässä! tuki vaimoaan Eero.
Äiti, isä, se on vielä niin pieni! Ostetaan raapimapuu, opetetaan hiekkalaatikolle! Katsokaa nyt kuinka suloinen se on! Nina yritti. Hän ei ymmärtänyt, miten pieni kissa häiritsi, kun kukaan ei ollut allerginen ja tilaa kodissa riitti.
Ei, ei ja ei! Ei meille mitään tuollaista! raivosi Aila.
Kuulepas, tyttö! Ymmärrän toki, että säälit sitä, mutta vie suoraan eläinsuojeluyhdistykseen. Heidän kuuluu ottaa kodittomat eläimet vastaan! Jos eivät ota, uhkaa, että kirjoitat lehdessä! Eero heilutti sanomalehteä.
Nina keräsi pennun ja sulki oven takanaan.
Häntä sattui ja harmitti. Kuinka oli mahdollista, ettei hänellä neljäkymppisenä ole mitään omaa: ei lasta, ei miestä, ei edes kattoa pään päällä? Edes kissanpentua omaan kotiin? Ei! Hänen on saatava oma koti, vaikka vain pieni huone! Paikka, jossa voi olla oma itsensä.
Nina ei mennytkään eläinsuojeluun, vaan kääntyi ensimmäiseen vastaantulevaan asuntovälitysliikkeeseen.
Nopeasti löytyi yksiö, jossa luki lemmikit sallittu.
Nina tunsi ensimmäistä kertaa elämässään olevansa oma emäntänsä. Ensin osti kittenille tarvikkeet. Eläinlääkäri kertoi pennun olevan tyttö, ikää noin kaksi kuukautta. Nina nimesi hänet Pilkuksi.
Ja siitä lähtien oli hiukan onnellisempi. Pilkkua katsoessaan Nina aina muisti Iljaa ja tämän isää Petriä.
Sitten eräänä iltana soi puhelin! Nina ei odottanut keneltäkään soittoa. Olihan Eero ja Aila ehtineet todella riitaantua mökkinaapureiden kanssa! Mutta Petri silti soitti!
Hei! Miten menee? Ilja haluaisi sanoa jotain, Petri sanoi.
Nina hymyili, muisti pojan pisamat ja uteliaat silmät.
Nina! Meillä on ikävä! Tule meille käymään, me odotetaan sua! kuului iloinen lapsen ääni.
Minä tulen, mutta tuonko kissan mukaan? Nina kysyi.
Puhelimessa Petri nauroi:
Tuo vaan, vaikka puolet sirkuksesta! Me tullaan hakemaan, kerro osoite!
Sillä tavoin Nina löysi onnen. Vastoin kaikkea järkeä hän oli onnellinen Petrin, Iljan ja Pilkun kanssa. Ja pian Iljalle tulee pikkusisar ei ole väliä, kumpi!
Mutta vanhemmistaankin Nina pitää huolta. Hän rakastaa heitä yhä yhtä paljon.
Nina soittaa usein Ailalle ja Eerolle vain kertoakseen, että kaikki on hyvin ja onni on löytynyt.
Ei ehkä sellainen onni kuin vanhemmat toivoivat. Mutta hänen omansa.
Ehkä Aila ja Eero vielä joskus ymmärtävät ja hyväksyvät tällaisen onnen. Päästävät irti vaatimuksistaan:
Tule kotiin, heti!
Sitten heilläkin olisi tilaisuus pitää sylissään pieniä käsiä ja kuulla pienten jalkojen töminää kodin lattiallaNina seisoi uuden kotinsa ikkunan ääressä, Pilkku kehräsi sylissä ja kadulta kuului Petrin ja Iljan iloinen nauru. Sateen jäljiltä pihan asfaltti kiilsi, ja marraskuun hämärässä valo heijastui pienistä lätäköistä. Hetken kaikki oli yksinkertaista: lämmin syli, kodin tuoksu, toiveikkaiden äänien kaiku eteisestä.
Ovella Ilja hypähti reppuselkään ja Pilkku pujahti häntä kohti. Nina nauroi, ja siinä naurussa oli jotakin uutta ja hänen omaansaei määrättyä, ei valmiiksi suunniteltua, vaan juuri oikeaa. Hän katsoi Petrin lempeitä kasvoja, joissa asui sama hämmennys ja ilo kuin hänen sydämessään. He eivät tarvinneet lupaa keneltäkään, eivät hyväksyntää, vain toisiaan ja oman pienen perheensä.
Sitten, juuri ennen iltateetä, Nina tarttui puhelimeen ja soitti äidille. Aila vastasi nopeasti, äänessä tuttu lämmin huoli.
Minä olen onnellinen, äiti. Ei tarvitse enää murehtia. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen.
Langan toisessa päässä hiljaisuus ensin venyi, mutta sitten hiljainen huokaus kevensi ilmaa.
Sitä me aina toivottiin, kuuli Nina äidin sanovan. Että löytäisit oman onnesi, vaikka emme ihan heti sitä ymmärtäneetkään.
Nina hymyili, sydän täynnä kiitollista rauhaa. Vihdoin hänet tunsi joku ja hyväksyi, sellaisena kuin oli. Ulkona sade lakkasi, ja Pilkku painautui hänen jalkaansa vasten. Keskeneräisessä, mutta juuri oikeassa hetkessä, Nina tiesi: tämä oli hänen tarinansa oikea loppu eikä ollut kiirettä mihinkään.
