En ollut koskaan ajatellut, että omat sukulaiseni ajaisivat minut pois kotoa. He toimivat kuin olisin automaattisesti vastuussa elättämään kaikki suvun apua kaipaavat jäsenet. Jo nuorena minulla oli selkeä päämäärä: halusin ohjelmoijaksi, sillä tämä ala kiehtoi minua enemmän kuin mikään muu. Seurasin kutsumustani, suoritin ylioppilastutkinnon, muutin Ouluun opiskelemaan ja etenin nopeasti urallani. Työni kantoi hedelmää: sain helposti hyvän ohjelmoijan paikan ja palkkaakin maksettiin runsaasti euroissa.
Olin tyytyväinen elämääni. En halunnut naimisiin, vaan arvostin itsenäisyyttä ja nautin arjesta omilla ehdoillani. Tein töitä ja kustansin äidilleni elämistä, vein hänet joka vuosi lomalle. Olin kiitollinen kaikesta, mitä äitini oli tehnyt puolestani.
Kummallista kyllä, kaikki kääntyi nurin päin kun nuorempi veljeni alkoi pyytää minulta jatkuvasti rahaa. Hän väitti, ettei työpaikkaa löytynyt mistään. Aluksi autoin mielelläni, mutta pian aloin huomata, että hän käytti hyväuskoisuuttani hyväksi. Tämä huolestutti minua ja päätin kertoa rehellisesti ajatukseni; sanoin, että hänen pitäisi karistaa laiskuus ja hankkia oma palkanmaksajansa joku muu ei tule aina paikkaamaan hänen elämäänsä.
Aikeeni ei ollut itsekkyys, vaan toivoin, että veljeni oppisi vastuullisuutta ja rakentaisi oman tulevaisuutensa itse. Yllättäen äiti soitti minulle kiivaana ja haukkui minut itsekkääksi että olin unohtanut oman perheeni. Pian myös muutamat muut sukulaiset etääntyivät minusta tämän takia. Häpeän ja painostuksen ansiosta tein ratkaisun, joka tuntui kuin olisin herännyt sumuiseen yöhön täynnä outoja revontulia: päätin muuttaa Ruotsiin ja jättää Suomen taakse.
En kadu vaihtoehtoani; menestyn työssäni, palkka juoksee ja elämä on vakaata. Olen kuitenkin etääntynyt sukulaisistani kuin hän, joka yrittää tavoittaa toista jään ja sumun halki. Soitan silti äidille säännöllisesti ja tuen häntä, kun siihen on oikea hetki aivan kuin yrittäisin palauttaa palasia oudosta unesta, jonka vain villit tunturit voivat ymmärtää.
