Mun veli katsoi mua kaikkien edessä ja sanoi, ettei mulla oo enää paikkaa tässä kodissa ihan kuin en olisi kasvanut noissa samoissa huoneissa.
Oli sunnuntai-iltapäivä. Vanhempiemme talo oli täynnä sukulaisia. Pöytä oli katettu pihalle, niin kuin aina kesäisin. Ilmassa tuoksui grillattu makkara ja tuore ruisleipä.
Äitimme kuoleman jälkeen veljeni oli jäänyt asumaan sinne. Mä kävin silloin tällöin autoin puutarhassa, näin isää ja sain edes hetken olla taas kotona.
Tällä kertaa olin tuonut tullessani pullakahvit äidin reseptillä tehdyt.
Kun astuin portista pihaan, muutama täti tuli heti halaamaan.
Siiri, tulehan istumaan, he sanoivat.
Hymyilin ja laitoin leivoslaatikon pöydälle.
Mun veli, Mikko, seisoi grillin vieressä. Kun hän huomasi mut, hänen ilme jotenkin jännittyi.
En tiennyt että olit tulossa, hän sanoi.
Sävy ei ollut vihamielinen mutta sen huomasi kaikki.
Mä vaan piipahdin katsomaan isää, vastasin.
Isä istui vanhalla penkillä viinirypäleiden alla. Hän oli hiljainen ja vanha, mutta silmistä näkyi ilo kun hän huomasi mut.
Siiri on tullut, hän sanoi hiljaa.
Istuin hänen viereensä. Puhuttiin kasvimaasta, tomaateista, säästä. Ihan tavallisista asioista.
Mutta jännite ei lähtenyt ilmaan, vaikka yritin.
Hetken päästä Mikko tuli pöydän ääreen.
Siiri, hän sanoi.
Katsoin häneen.
Pitäisi puhua.
Jokin porukasta hiljeni. Kaikki huomasivat, ettei kaikki ollut kohdallaan.
No, sano sitten, vastasin rauhallisesti.
Hän huokaisi ja katsoi hetken muualle, sitten taas mua kohti.
Tämä talo on nyt minun vastuullani. Minä pidän siitä huolen.
Tiedän, vastaan.
Ja minun mielestäni olisi parempi, ettet kävisi näin usein.
Pöydän ympärillä tuli hiirenhiljaista.
Yksi tädeistä laski haarukan pöydälle.
Mikko hän sanoi, mutta hiljaa.
Mikko nosti käden pysäyttäväksi.
Ei, anna kun sanon.
Katse oli suoraan silmiin.
Sinulla on jo oma elämä, oma koti. Täällä ei enää ole sun paikkaa.
Sanat olivat raskaita.
Katsoin pihaa viinimarjapensasta, vanhaa penkkiä, sitä koivua jonka juurella leikittiin pikkusina.
Sitten katsoin isään. Hänkin katsoi maahan.
Eli siis näin olet mieltä? kysyin hiljaa.
Joo, Mikko vastasi.
Joku takanani kuiskasi, ettei tuo ole oikein.
Mikko pysyi kuitenki tiukkana.
Nousin hitaasti seisomaan.
Selvä, sanoin.
Ääni pysyi rauhallisena, vaikka koko sisus oli kipeä.
Menin isän viereen ja painoin käden hänen olkapäälleen.
Mä tulen taas käymään, kuiskasin.
Isä nyökkäsi pikkuisen.
Nappasin leivosrasiasta tyhjän laatikon.
Pullat jäävät tänne, sanoin hiljaa.
Mikon kasvot olivat kireät, odotti selvästi riitaa.
En kuitenkaan väitellyt. Katsoin vain häntä.
Mikko koti ei ole vain sillä, joka pitää avainta.
Hän ei vastannut.
Lähdin kohti porttia. Kun avasin sen, joku takana päästi raskaan huokauksen.
Ulkona ilma oli tyyni, ja linnut lauloivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta sisällä muuttui jotain.
On aika kova paikka, kun joku päättää että voi riistää sulta paikan, jossa oot kasvanut.
Mietin yhä jos olisit ollut mun asemassa, palaisitko enää koskaan tähän pihaan vai etkö enää koskaan astuisi siitä portista sisään?
