Viimeiset kolme kuukautta olen saanut kuulla jatkuvasti veljeltäni äidistäni. Äiti ei ole ollut ennallaan aivoinfarktin jälkeen. On hajamielinen, tarvitsee jatkuvasti toisen ihmisen lähellä. Käytännössä äiti tarvitsee hoivaa, kuin lapsi. Samaan aikaan minä käyn töissä, minulla on koti ja perhe. Miten tästä pääsee irti? Ehdotin vanhainkotia, mutta veljeni syyttää minua sydämettömäksi, vaikkei itsekään halua ottaa äitiä luokseen. Asuu nimittäin vaimonsa omistamassa kerrostalokaksiossa Tampereella.
Me olimme joskus hyvin läheinen perhe. Ihan tavallinen neljän hengen suomalaisperhe. Veljeni ja minä olemme vuoden ikäerolla, ja vanhempani saivat meidät jo varttuneemmalla iällä. Nyt olen 36 ja veljeni 35. Äiti on 72. Kaikki oli hyvin isän kuolemaan asti.
Sen jälkeen veljeni lähti opiskelemaan Turkuun, jäi sille tielle ja meni naimisiin. Itse jäin Jyväskylään, omaan synnyinkaupunkiini. Alkuun asuin yhdessä vanhempien kanssa, mutta kun menin naimisiin, vaimoni kanssa muutimme vuokralle. Tarkoitus oli myöhemmin ostaa yhteinen asunto ja saada lapsia. Sellaiset olivat suunnitelmat.
Isä kuoli kaksi vuotta sitten. Äidistä katosi ilo, kaipasi isää, ja vanheni silmissä. Sairasti jonkin aikaa ja sai sitten aivoinfarktin puolisen vuotta sitten. Ajattelimme jo, ettei hän selviäisi. Lääkärit tekivät ihmeen. Pitkään puhe oli vaikeaa, jalat ja kädet eivät liikkuneet kunnolla. Nyt liike on palautunut, mutta pää ei ole enää ennallaan.
Lääkäreiden mukaan vaurioita ei enää saa korjatuksi. Niinpä minun oli ryhdyttävä äitini hoitajaksi. Muutimme vaimoni kanssa äidin kerrostaloasuntoon. Vaihdoin vakityöni keikkatöihin, että voisin olla tarvittaessa lähellä. Yksin äitiä ei voinut jättää. Kun motoriikka palautui, se ei silti helpottanut arkea.
Äiti höpöttää omiaan, katoaa helposti ulos, eikä häntä saa houkuteltua takaisin kotiin kuin taivuttelemalla. Itkee ja odottaa isää, vaikka tätä ei enää ole. En nuku öisin kunnolla, pelkään että äiti katoaa. Töistä ei tule mitään, en pysty keskittymään. Vaimo ehdotti, että veisin äidin hoitokotiin.
Se on tosi kallista, muutama tuhat euroa kuussa, mutta jos teen töitä kunnolla, voimme maksaa siitä suurimman osan. Ja onhan minulla veli. On reilua, että hänkin osallistuu.
Päätöstä piti pyöritellä pitkään, mutta ymmärsin, ettei vaihtoehtoja enää oikein ole. Hoitokodissa äiti saisi ympärivuorokautista valvontaa ja lääkärin apua. Kävin paikan päällä selvittämässä kaiken. Kallista se on, mutta mitä muutakaan voin?
Soitin veljelleni ja kerroin tilanteen niin kuin se on. Toivoin hänen ymmärtävän, näkevän realiteetit. Mutta hänelle iski raivokohtaus.
Oletko järjiltäsi? Et kai ole viemässä omaa äitiä vanhainkotiin! Siellä kaikki ovat vieraita! Mistä tiedät, miten häntä kohdellaan? Kovasydäminen!” veljeni huusi puhelimessa. “Vai haluatko vain päästä äidistä eroon?”
Yritin perustella, mutta hän ei kuunnellut. Kesti aikansa, mutta pikkuhiljaa väsyin. Otin asian uudestaan puheeksi mikään ei muuttunut.
En voisi itse tehdä tuollaista omalle äidille. Äitihän kasvatti meidät, kattoi pöydän, piti kodin yllä. Ei hänkään valittanut, että me olimme vaivaksi! Hän ansaitsee, että pidämme huolta hänestä, veljeni paasasi.
Minusta kuitenkin vain minä kannan vastuuta arjessa. Sanoinkin, että voi tulla hakemaan äidin itselleen hoitoon jos kerran on niin valmis uhrautumaan.
Sinähän tiedät, että asumme vaimon asunnossa. En voi vaatia häntä huolehtimaan anopistaan. Sinun miehesi sentään jaksaa. Siksi hoitovastuu on teillä, veli totesi.
Siltä seisomalta sanoin, että voisin hyvin jättää äidin hänen vastuulleen, jos hän sen kerran kestää. Mutta hän aina vain vetosi kiireisiinsä töissä. Sanoi kuitenkin, että minä vain yritän luistaa vastuusta.
Elämäni on tuntunut painajaiselta. Yksi osa minusta haluaisi laittaa äidin hoitokotiin se helpottaisi kaikkien elämää. Samaan aikaan pelkään olevani huono, kiittämätön tytär. Mieheni tukee minua ja toivoo samaa ratkaisua: äiti saisi siellä hyvää hoitoa, ja voisimme jatkaa elämäämme.
Olen nyt päättänyt, että annan veljelleni viikon aikaa. Jos hän ei tule tai tarjoa apua, hoitokoti on ainoa vaihtoehto. Kaikki voivat antaa neuvoja, mutta vain minä tiedän, miten raskasta on hoitaa sairasta läheistä. Olkoon veli selittelemässä ratkaisujaan tutuilleen minä olen tehnyt osani.
Tästä kaikesta olen oppinut, ettei kukaan ulkopuolinen voi ymmärtää toisen tuskaa. Päätökset on tehtävä omalla vastuulla, omat rajat tunnistaen. Ja joskus on armollisempaa myöntää, ettei yksin selviä.
