En ensin ymmärtänyt, miksi tyttäreni halusi niin kiireesti mennä naimisiin poikaystävänsä kanssa, jonka hän oli tuntenut vain kuukauden ajan. Olin jopa varma, että hän oli raskaana. Mikä muu syy voisi olla? Mutta tytär vakuutti, ettei vauvaa ollut tulossa. He vain rakastivat toisiaan niin paljon, etteivät voineet elää ilman toisiaan. No, olin silloin vain onnellinen. Eihän kaikille suoda tuollaista rakkautta. Heti päätettiin järjestää häät sulhasen vanhemmat antoivat rahaa, ja niin teimme mekin.
Hääseremonia pidettiin, ja kaikki vieraat olivat iloisia ja hymyilivät. Mutta panin merkille, että sulhasen äiti vaikutti surulliselta. Ensin luulin, ettei hän pitänyt poikansa valinnasta, eikä mieleni tehnyt mennä kysymään. Mutta jokin vaivasi minua, ja lopulta menin kuitenkin hänen luokseen. Kun kysyin, mikä oli hätänä, käly oli hetken hiljaa, mutta nosti sitten päänsä ja alkoi kyynelsilmin kertoa minulle seuraavaa.
Näitä häitä ei olisi pitänyt järjestää. Poikani tekee sinun tyttäresi onnettomaksi. Hän ei oikeasti rakasta häntä, ei yhtään. Hän meni naimisiin kostaakseen. Hänen entinen tyttöystävänsä jätti hänet pettämällä parhaan ystävänsä kanssa. Niinpä hän päätti maksaa potut pottuina. Sanoin hänelle, ettei uskalla tehdä niin. Mutta nuoret eivät kuuntele vanhempiaan.
Kuuntelin tätä ja ajattelin, mitä joutavia. Kysyin tyttäreltäni useammin kuin kerran, menivätkö asiat hyvin heidän suhteessaan. Hän vakuutti kaiken olevan hyvin. Silloin en kiinnittänyt huomiota kälyni kyyneliin, ajattelin vain, ettei hän halunnut näitä häitä.
Mutta kahden kuukauden kuluttua tytär seisoi ovella kyyneleet silmissä, matkalaukut kädessään. Kävi ilmi, että hänen miehensä oli hakenut avioeroa. Hän rakastaa yhä entistään, tytärtäni kohtaan ei ollut ollut lämpöä, ja naimisiin meno oli ollut pelkkää kostoa. Nyt minua kalvaa syyllisyys miksen pysäyttänyt sitä? Olinhan aavistanut Elämä opetti, että asioihin pitää puuttua, kun sydän sanoo niin ja nuoria pitää kuunnella, mutta myös rohjeta kysyä vaikeat kysymykset ajoissa.
