Varasto ja asteikot Hän ei mennyt varastoon muistelemaan menneitä, vaan haki sieltä purkin suolakurkkuja salaattia varten. Ylimmällä hyllyllä, joulukoristelaatikon takana, pilkisti pehmeän kotelon kulma, jonka ei olisi pitänyt enää olla hänen asunnossaan. Kangas oli tummunut, vetoketju jumitti. Hän tarttui siihen, ja sen syvyydestä liukui ulos pitkä, kapea viulun kotelo, kuin venynyt varjo. Hän asetti purkin jakkaralle oven viereen, etteivät kurkut unohtuisi, ja istahti kyykkyyn, ikään kuin siinä asennossa ratkaisujen tekeminen olisi helpompaa. Vetoketju antoi periksi vasta kolmannella yrityksellä. Sisällä oli viulu. Lakka oli himmentynyt, kielet roikkuivat löysinä, jousi näytti vanhalta harjalta. Mutta muoto oli tuttu, ja rinnassa naksahti jokin, kuin katkaisija olisi painettu alas. Hän muisti, miten kantoi tätä koteloa yläasteella läpi koko kaupunginosan, nolona, kun näytti muka hassulta. Sitten tuli amis, työ, häät, ja eräänä päivänä hän vain lopetti musiikkikoulun, koska piti ehtiä elämään toista elämää. Viulu vietiin vanhemmille säilytykseen, sitten mukana muutossa, ja nyt se oli täällä, varastossa, pussejen ja laatikoiden joukossa. Ei loukkaantuneena, vain unohtuneena. Hän nosti soittimen varovasti, kuin se voisi hajota käsiin. Puu lämpeni kämmenessä, vaikka varastossa oli viileää. Sormet löysivät otelaudan, ja tuli kiusallista: käsi ei enää muistanut, miten pitää kiinni, kuin vieras esine, jonka ottaa hetken mielijohteesta. Keittiössä vesi kiehui. Hän nousi, sulki varaston oven, mutta ei piilottanut koteloa takaisin. Hän jätti sen käytävään, nojalle seinää vasten, ja meni sammuttamaan lieden. Salaatin voisi tehdä ilman kurkkuja. Hän huomasi jo etsimänsä tekosyitä. Illalla, kun astiat oli pesty ja pöydällä pelkät leivänmurut, hän toi kotelon olohuoneeseen. Mies istui television ääressä, vaihteli kanavia kuuntelematta. Hän nosti katseensa. – Mitä löysit? – Viulun, hän sanoi, yllättyen itsekin, kuinka rauhalliselta se kuulosti. – Jaha. Onko se vielä hengissä? mies hymähti, ilman pahaa, kotikutoisella, tutulla ironialla. – En tiedä. Kohta selviää. Hän avasi kotelon sohvalla, laittoi vanhan pyyhkeen alle, ettei verhoilu naarmuunnu. Otti viulun ja jousen sekä pienen hartsirasian. Hartsi oli halkeillut kuin kevätjäät. Hän vetäisi jousella, karvat tuskin koskettivat pintaa. Virittäminen oli oma nöyryytyksensä. Viritystapit pyörivät nihkeästi, kielet ulvoivat ja yksi katkesi heti, läimäisi sormiin. Hän kirosi hiljaa, ettei naapurit kuulisi. Mies hymähti. – Vie mieluummin soitinhuoltoon? hän kysyi. – Ehkä, hän vastasi, vaikka harmitus nosti jo päätään – ei miehelle, vaan itselle, ettei osaa edes virittää. Hän latasi puhelimeen viritysappin, laski sen sohvapöydälle. Näytössä vilkkuivat kirjaimet ja nuoli hyppelehti. Hän pyöritti tappeja, kuunteli, kuinka sävel joko hukkui tai kiristyi liian korkealle. Olkapää puutui, sormet väsyivät oudosta ponnistuksesta. Kun kielet lopulta eivät enää laulaneet kuin sähköjohdot tuulessa, hän nosti viulun leualleen. Leuatuki oli kylmä, iho tuntui ohuelta. Hän koetti seisoa suorana, kuten opetettiin, mutta selkä ei suostunut. Hän nauroi itselleen. – Konsertti tulossa? mies kysyi ruudulta irrottamatta silmiään. – Sinulle. Pidä kiinni. Ensimmäinen ääni oli pelkkä valitus; jousi tärisi, käsi ei pysynyt linjassa. Hän pysähtyi, hengitti ja yritti uudestaan. Hiukan paremmin, mutta häpeän tunne silti painoi. Tämä häpeä oli aikuinen, outo. Ei nuoruuden, kun luulet maailman tuijottavan. Nyt ei tuijottanut kukaan; vain seinät, mies ja omat kädet, jotka eivät tuntuneet omilta. Hän soitti avoimet kielet, kuten lapsena, hitaasti, laskien mielessään. Sitten kokeili D-duuriasteikon, vasemman käden sormet menivät solmuun. Hän ei muistanut, missä toinen, missä kolmas. Sormet olivat paksummat kuin ennen ja pehmeillä päillä ei osunut kohdalleen. Kivun sijaan vain tympeä tunne, että iho on liian pehmeä. – Ei se mitään, mies sanoi yllättäen. – Eihän se heti synny. Hän nyökkäsi, vaikka ei tiennyt, kenelle “ei mitään” kuului. Miehelle? Itselle? Viululle? Seuraavana päivänä hän meni soitinhuoltoon aseman vieressä. Siinä ei ollut mitään romanttista: lasiovi, tiski, seinillä kitaroita ja viuluja, tuoksuu lakka ja pöly. Mestari, nuori mies korvakoru korvassa, otti soittimen varmasti, kuin käsittelisi työkalua. – Kielet pitää vaihtaa, tapit öljytä, talla suoristaa. Jousikin kaipaisi karvat, mutta se maksaa enemmän. Sanan “enemmän” kohdalla hän kavahti automaattisesti. Mieleen tulivat laskut, lääkkeet, synttärilahja lapsenlapselle. Hän oli jo sanomassa “ei tarvitse”, mutta kysyi kumminkin: – Jos pelkät kielet ja talla? – Silläkin pääsee soittamaan. Hän jätti viulun, sai kuitin ja laittoi sen lompakkoon. Kadulla tuntui, kuin huoltoon olisi antanut osan itsestä, odottamaan, että palautetaan käyttökuntoisena. Kotona hän avasi läppärin ja googlasi “viulun opetusta aikuisille”. Sanamuoto huvitti: aikuisille. Kuin olisi oma ihmislaji, jolle on selitettävä hitaammin. Ilmoituksia riitti. Yhdessä luvattiin tulosta kuukaudessa, toisessa yksilöllistä lähestymistapaa. Hän sulki sivut, sanat pelottivat. Sitten avasi uudestaan ja kirjoitti viestin opettajalle naapurista: “Hei. Olen 52. Haluaisin palauttaa taitoni. Onko mahdollista?” Lähetettyään hän heti katui. Olisi tehnyt mieli poistaa viesti – kuin tunnustus heikkoudesta. Mutta se oli jo mennyt. Illalla tuli poika kylään. Hän astui keittiöön, antoi poskipusun, kysyi töistä. Hän laittoi veden kiehumaan, avasi keksirasian. Poika huomasi kotelon olohuoneessa. – Onko tuo viulu? hän kysyi aidosti ihmeissään. – On. Löysin. Ajattelin… kokeilla. – Oikeasti? Poika hymyili, hymy oli haikea, ei pilkallinen. – Onhan siitä jo… aikaa. – On, hän myönsi. – Siksi haluankin. Poika pyöritteli keksiä käsissään. – Miksi sinä tätä teet? – Poika kysyi lopulta. – Olet väsynyt muutenkin. Hän huomasi, kuinka sisäinen puolustus alkoi nousta: selittää, perustella, osoittaa oikeus. Selitykset kuulostivat aina säälittäviltä. – En tiedä, hän vastasi rehellisesti. – Haluan vain. Poika katsoi häntä hetken tarkemmin, kuin näkisi nyt naisen eikä vain äidin, joka aina jaksaa. – No, okei, hän sanoi lopulta. – Älä vain mene liiallisuuksiin. Ja naapurit… Hän naurahti. – Naapurit kestää. Soitan päiväsaikaan. Kun poika lähti, hän tajusi helpottuneensa. Ei siksi, että sai luvan, vaan koska ei selitellyt. Kahden päivän päästä hän haki viulun huollosta. Kielet kiilsivät, talla oli suora. Mestari näytti, miten jännittää oikein ja missä säilyttää. – Ei patterin viereen, ja pitäkäähän kotelossa. Hän nyökkäsi kuin ekaluokkalainen. Kotona hän asetti kotelon tuolille, avasi ja katsoi soitinta pitkään, kuin pelkäisi pilata sen taas. Ensimmäinen harjoitus oli yksinkertainen: pitkät vedot avoimilla kielillä. Lapsena ne tuntuivat rangaistukselta. Nyt ne olivat pelastus. Ei melodiaa, ei arviota – vain ääni ja yritys saada se tasaiseksi. Kymmenen minuutin jälkeen olkapää oli kipeä. Viidentoista jälkeen niska jumissa. Hän pysäytti, laski viulun koteloon ja sulki vetoketjun. Sisällä nousi kiukku: kehoon, ikään, siihen että kaikki on vaikeampaa. Hän meni keittiöön, kaatoi vettä lasiin ja tuijotti ikkunasta ulos. Lapsia ajeli pihalla potkulaudoilla, nauraen äänekkäästi. Hän tunsi kateutta, ei nuoruudelle vaan häpeilemättömyydelle. He kaatuivat, nousivat, jatkoivat ja kukaan ei miettinyt, onko liian myöhäistä opetella tasapainoa. Hän palasi huoneeseen ja avasi uudelleen kotelon. Ei siksi että piti, vaan ettei halunnut lopettaa kiukkuun. Opettajan vastaus tuli illalla: “Hei! Totta kai onnistuu. Tule rohkeasti, aloitamme asennosta ja helpoista harjoituksista. Ikä ei ole este, vaatii vain kärsivällisyyttä.” Hän luki viestin kahdesti – sana “kärsivällisyys” tuntui rehelliseltä, ja siitä tuli rauhallinen olo. Ensimmäiselle tunnille hän matkusti viulukotelo kädessä kuin jotakin haurasta ja arvokasta. Metrossa ihmiset vilkuilivat, joku hymyili. Hän antoi katsoa – ihan sama. Opettaja oli nelikymppinen, lyhyttukkainen nainen tarkkaavaisilla silmillä. Huoneessa oli piano, hyllyllä nuotteja, tuolilla lasten viulu. – Katsotaanpa, hän sanoi ja pyysi ottamaan soittimen. Heti huomasi, ettei asento ollut oikea. Olkapää nousi, leuka puristi, vasen käsi oli jähmeä. – Ei haittaa, opettaja sanoi. – Et ole soittanut. Aloitetaan seisomalla yhdessä. Tunnustele, ettei viulu ole vihollinen. Häntä nauratti ja vähän hävetti: viisikymmentäkaksi ja opettelee seisomaan viulu kädessä. Silti siinä oli vapauttavaa – kukaan ei vaatinut hyvyyttä. Vain läsnäoloa. Tunnin jälkeen kädet tärisivät kuin liikunnan jälkeen. Opettaja antoi ohjelman: joka päivä kymmenen minuuttia avokielet, sitten asteikko, ei enempää. “Mieluummin vähemmän, mutta säännöllisesti.” Kotona mies kysyi: – No, joko sujuu? – Vaikeaa, hän vastasi. – Mutta ihan hyvä. – Oletko tyytyväinen? Hän mietti. Tyytyväinen ei ollut oikea sana. Olo oli jännittävä, huvittunut, häpeävä ja samalla outo valoisuus. – Olen. On kiva tehdä jotain käsillä, muutakin kuin töitä ja ruokaa. Viikon päästä hän uskalsi soittaa pienen melodian, jonka muisti lapsuudesta. Nootit löytyivät netistä, hän tulosti ne töissä ja piilotti paperit työpapereiden joukkoon, ettei kollegat kyselisi. Kotona hän asetti nuotit improvisoidulle nuottitelineelle kirjasta ja laatikosta. Ääni oli epätasainen, jousi osui toisinaan naapuriin, sormet harhailivat. Hän pysähtyi, aloitti uudelleen. Mies kurkisti ovesta. – Se on… kaunista, hän sanoi varovasti, ettei säikäyttäisi. – Älä valehtele, hän vastasi. – En valehtele. Se on… tunnistettavaa. Hän hymyili. Tunnistettavaa oli melkein kohteliaisuus. Viikonloppuna tuli lapsenlapsi, kuusivuotias, joka huomasi heti kotelon. – Mummi, mikä tuo on? – Viulu. – Osaatko? Hän meinasi sanoa: “Enää joskus.” Mutta lapsenlapsi ei ymmärtänyt joskus, vain nyt. – Opettelen, hän vastasi. Lapsenlapsi istui sohvalla, kädet mukavasti sylissä, kuin juhlassa. – Soita. Hän tunsi puristusta sisällä – vieraan lapsen edessä oli pelottavampaa kuin aikuisen. Lapsi kuulee suoraan. – Hyvä on, hän sanoi ja otti viulun. Hän soitti sitä melodiaa, jota oli harjoitellut viikon. Kolmannessa tahdissa jousi luiskahti, ääni oli terävä. Lapsenlapsi ei hätkähtänyt. Hän kallisti päätä. – Miksi se vinkaisee? – Koska mummi soittaa jousella vähän vinossa, hän vastasi ja nauroi. Lapsenlapsi nauroi myös. – Soita vielä kerran. Hän soitti uudelleen. Ei se paremmaksi muuttunut, mutta hän ei pysähtynyt nolouden takia. Soitti vain loppuun asti. Illalla, kun kaikki taas touhusivat omiaan, hän jäi yksin huoneeseen. Pöydällä olivat tulostetut nuotit, vieressä lyijykynä, jolla merkitsi vaikeat kohdat. Viulu oli kotelossa, mutta kotelo ei varastossa. Se seisoi seinän vieressä, muistutti, että tämä kuuluu nyt hänen päiviinsä. Hän asetti puhelimeen kymmenen minuutin ajastimen. Ei pakottamiseksi, vaan ettei polta itseään loppuun. Avaa kotelon, ottaa viulun, varmistaa että hartsi ja jousi kunnossa. Nostaa soittimen leualle, hengittää ulos. Ääni oli pehmeämpi kuin aamulla. Sitten taas katosi. Hän ei kiroillut, vain korjasi käden ja jatkoi pitkää vetoa, kuunnellen, miten nuotti värisee. Kun ajastin soi, hän ei heti laskenut soitinta. Lopetti vasta viimeisen vedon, laittoi viulun koteloon ja sulki vetoketjun. Sitten asetti kotelon taas seinän viereen, ei varastoon. Hän tiesi, että seuraava päivä tulisi samanlaisena: vähän häpeää, vähän väsymystä, muutama puhdas sekunti, joiden vuoksi kannattaa avata kotelo. Ja se riitti jatkamaan.