Äiti, nyt sun pitää kyllä istua alas mulla on sulle jotain ihan hullua kerrottavaa.
Sanni tipahti sohvalle äitinsä Viivin viereen ja veti jalat alleen mukavamman asennon löytääkseen. Silmät tuikkivat niin, että Viivi laski kirjansa syliin ja otti silmälasit pois nenältä viimeksi Sanni oli näyttänyt tuolta joskus alakoulussa, kun voitti Turun kaupungin äidinkielen kilpailun.
Tapasin yhden miehen. Kahvilassa, ihan sattumalta. No siis ei nyt ihan täysin sattumalta, istuttiin vierekkäisissä pöydissä ja hän jutteli ensin, eikä siitä loppua tullut kolme tuntia meni hujauksessa, uskotko!
Sanni puhui hengästyneesti, harppasi aiheesta toiseen, unohti yksityiskohtia ja palasi niihin taas hetken päästä. Hän kertoi, että miehen nimi on Roope, ikää 34 vuotta, arkkitehtitoimistossa töissä, hulvaton huumorintaju eikä kukaan muu kuuntele häntä yhtä rauhassa loppuun asti. Kolmet treffit kymmenen päivän sisään viimeinen ilta päättyi siihen, että harhailivat Aurajoen rannassa kahdelta yöllä vaikka töihin piti mennä aikaisin.
Hän ymmärtää mua tavalla, jota kukaan muu ei. Aloitan lauseen ja Roope nappaa ajatuksesta kiinni, ja mietin, miten voi ihminen olla näin oikeaan osunut, Sanni sanoi.
Viivi kallisti päätään ja hymyili vienosti, vähän hämmentyneenä ei tuomiten, vaan aidosti yllättynä.
Sanni, sinä suorastaan hehkut. En muista koska viimeksi olisin nähnyt sinut yhtä elossa.
Tässä kohden Sanni hiljeni. Ei äkisti, enemmänkin kuin innostuneet sanat valuisivat hänestä pois vähitellen, ja jäljelle jäi jotain aivan muuta. Hän katsoi omia lomittuneita sormiaan hiljaa usean sekunnin ajan, ennen kuin sai puhekykynsä koottua.
Mutta
Mutta mikä? Viivi kurtisti kulmiaan ja kumartui lähemmäs. Sanni, mitä nyt?
Se on naimisissa.
Viivi nojautui hitaasti sohvankulmaan. Hän oli hetken aivan hiljaa, ehkä viisi sekuntia, mutta Sannille se riitti siihen, että hän ehti katua jokaista viimeisen vartin sanaansa.
Sanni, tuo ei ole pelkkä mutta. Tuohan on kamalaa. Tiedätkö itsekin, mitä tämä tarkoittaa? Olet viemässä jonkun toisen miehen.
Äiti, Roope itse sanoi, että ei ole rakastanut vaimoaan enää pitkään aikaan. Siinä ei pidä mikään kiinni, paitsi lapsi. Hän on rehellinen, en keksi tätä itse.
Ja lapsellako ei sitten ole mitään väliä? Ymmärrätkö ollenkaan mitä teet? Tunkeudut toisen elämään ja päätät heidän puolestaan miten perhe hajoaa.
En minä päätä mitään, äiti. Mä vain
Tapaat naimisissa olevaa miestä kolme kertaa kymmenessä päivässä ja kerrot minulle, kuin olisi ihan normaalia.
Sannin oli pakko nousta, sillä vieressä istuminen kävi ylitsepääsemättömäksi. Viivi jäi seisomaan paikalleen sohvan viereen ja juuri se teki tilanteesta pahemman, sillä jos äiti olisi halannut, Sanni olisi ehkä jaksanut vielä. Mutta Viivi vain katsoi, kun tytär veti toppatakki ylle hutaisin ottein ja katosi ovesta nielemättä itkuaan.
Kotona Sanni istui ehkä kaksikymmentä minuuttia eteisessä, kengät jalassa, kämmenet poskia vasten. Sitten puhelinta värisi Roopen nimi vilkkui näytöllä. Sanni pyyhki kasvonsa, veti syvään henkeä ja vastasi.
Moikka, Roope sanoi niin lempeästi, että Sannilla meinasi itku taas karata.
Kerroin äidille. Sinusta. Meistä.
Ja mitenkäs hän?
Huonosti. Sanoi, että rikon perheen. Että olen hirveä ihminen. Ei ihan noilla sanoilla, mutta ymmärrys oli siinä.
Roope oli hetken hiljaa, hengitti, mietti selvästi kuinka jatkaa.
Sanni, en tiedä minne tästä voisi enää kadota. Tyttö täyttää syksyllä neljä, ja joka päivä mietin, että jos nyt lähden, petän häntä. Mutta näin en voi jatkaa. Mä luulen, että vaimoni pettää mua jos tästä tulee riita, voisin käyttää sen ratkaisuna, mutta
Välissä tuli hiljaisuus, jolloin Sanni kuunteli vain kevyttä taustakohinaa.
Roope, ootko ihan varma että tyttö on sinun? Sanoithan itsekin epäileväsi.
Täysi hiljaisuus.
Roope ei soittanut enää sinä iltana eikä seuraavanakaan päivänä. Sanni lähetti lyhyen viestin, ilman vaatimuksia hän halusi vain kertoa olevansa olemassa. Seuraavan päivän jälkeen tuli vastaus: Kävin testissä. Odotan tulosta. En pysty nyt puhumaan, anteeksi. Sanni ei soittanut, vaikka teki tiukkaa.
Kuukausi venyi tahallaan, kuin aika olisi nauranut päin kasvoja. Roope soitti toisinaan yöllä tai nopeasti, ja joka kerta Sanni kuuli äänestä ettei kukaan voi niin huonosti ilman syytä.
Sanni ei hoputtanut, ei tivannut, piti vain seuraa vaikka jutteli säästä, töistä tai siitä, miten kadun varteen oli avattu jauhopeukaloiden leipomo, jonka munkit olivat kuulemma järjettömän hyviä kunhan Roope sai puhuttua edes viisi minuuttia muusta.
Eräänä torstaina Turun taivas repesi vesisateeseen, ja Sanni päätti mennä ajoissa nukkumaan. Ovikello soi yhdentoista jälkeen. Sanni veti neuletakin niskaan ja meni ovelle ja siinä seisoi Roope, läpimärkänä, punasilmäisenä ja rutussa oleva paperi nyrkissä.
Sanakaan ei tarvinnut, kaikki näkyi heti kasvoista. Sanni veti Roopen sisälle, sulki oven jalallaan ja puristi tämän tiukasti syliin. Roope nojautui häneen ja antoi kaiken pidätyksen sulaa pois.
Ei ole mun, Roope sai sanotuksi, ja Sannia vihlaisi syvältä, miten paljon tuskaa nuo sanat kantoivat. Neljä vuotta, Sanni. Neljä vuotta elin luullen, että minulla on tytär. Ja hän tiesi koko ajan, eikä kertonut.
Sanni silitti Roopen hiuksia eikä yrittänyt puhua nyt ei tarvittu neuvoja, vain se, että joku pysyy vierellä.
Eroprosessi kesti kauan. Sanni kävi mukana lakimiehellä, haki papereita, teki ruokaa kun Roope palasi kokouksista kalpeana ja aivan tyhjänä.
Sanni ei vaatinut itselleen mitään, vaikka joskus huomasi miten pelkkä yksinäisyyskin puristi. Mutta päivä päivältä Roope tuli taas omaksi itsekseen sellaiseksi, jonka Kirsikka oli vuosia onnistunut tukahduttamaan.
Melkein vuosi kului. He menivät maistraattiin, kahdestaan, hiljaisesti. Sanni myönsi myöhemmin, että se oli paras päivä hänen elämässään kaikki oli rehellistä. Uudessa yhteisessä asunnossa tuoksui vielä tuore maali ja aavistus remonttimurua, ja sitä hajua Sanni rakasti, sillä se merkitsi uuden alkua.
Sitten syntyi Leevi. Sanni sai pikkuruisen, rääkyvän käärön rinnalleen, ja Roope istui vieressä täristen, ettei vain hengittäisi liian kovaa. Vuosi sitten kaikki tämä olisi ollut utopiaa.
Kahden viikon kuluttua kotiutumisesta Sanni laski Roopen eteen kirjekuoren, DNA-testin tuloksen.
Sanni, et sinä tuollaista tarvitse. Mulla ei ole epäilystäkään.
Avaa se, Sanni kapusi jalat allaan sohvalle ja otti nukkuvan Leevi-pojan syliinsä. Ei liity luottamukseen, vaan rauhaan. Jos vaikka sairaalassa olisi sattunut joku vaihtosekoilu. Näin tiedetään varmasti, että tuo rääkyvä tyyppi on juuri meidän.
Roope silmäili paperin, laski pöydälle ja istahti viereen, veti Sannin ja Leevin syliinsä. Siinä he istuivat, kunnes naapurin lasten äänet seinän toisella puolella muistuttivat arjesta. Sanni sulki silmänsä ja mietti, miten vanhemmat viimein sulivat isä puristi Roopen kättä ja lupasi tulla kasaamaan pinnasänkyä, Viivi toi Leeville villasukat, jotka olivat kolminkertaiset oikeaan kokoon mutta neulottu niin suurella rakkaudella, että Sanni meinasi itkeä ovelle.
Tajusin nyt, että olin sittenkin oikeassa silloin, kun päätin pitää kiinni omasta tunteesta, vaikka kaikki aluksi menikin sirpaleiksi. En vaihtaisi mitään pois rakkaus kannattaa, vaikka pelotti.
