Hän oli varannut pöydän kymmenelle omaa 80-vuotissyntymäpäiväänsä varten. Ainoa, joka hänen pöytänsä luo lopulta pysähtyi, oli ravintolapäällikkö joka pyysi, josko voisi saada tuolit takaisin käyttöön.
Ravintolassa oli perjantai-illan tohina: lautaset kilisivät, nauru raikui, joku soitti vanhaa poppia ja puheensorina täytti ilman. Ulkona jonotettiin sisään melkein katukäytävälle asti.
Mutta pöytä numero 4:n äärellä, kaiken metelin keskellä, oli raskas hiljaisuus.
Rouva hyvä huokaisi ravintolapäällikkö, näpelöiden kynää muistikirjan päällä. Nyt on perjantai-ilta ja meillä jengi odottelee pöytiä. Jos vieraanne eivät ihan kohta ilmesty, minun on pakko jakaa pöytä pienemmiksi. Haluttaisiko teidät istumaan vaikka baaritiskille?
Nainen oli sonnustautunut parhaisiin. Juuri siihen juhlamekkoon, jota pidetään hartaudella kaapissa, juhlahetkiä varten. Hartian yli kulki kimaltava nauha, johon oli kirjoitettu: “80 ja upea”.
Hän vilkaisi tyhjiä tuoleja.
Synttärikruunut, jotka oli huolellisesti asettanut jokaiselle paikalle kuin järjestys voisi loitsia paikalle vieraat.
Omatekoiset Paljon onnea -koristeet, jotka oli itse kantanut kotoa.
Sitten matkapuhelimeen, joka makasi lasin vieressä. Ei yhtään viestiä. Ei yhtään soittoa.
Ehkä jäivät ruuhkaan kuiskasi hän käheästi. Mutta te olette oikeassa. En minä näin montaa paikkaa tarvitse.
Hän alkoi hitaasti keräillä koristeitaan. Käsi vähän vapisi, kuin olisi äkkiä nolostunut.
Oma rintakehäni tuntui menevän puristuksiin.
En olisi voinut enää istua ja katsoa vierestä.
Nousin pöydästäni, otin lautani ja astelin hänen luokseen.
No vihdoinkin! tokaisin niin kuuluvasti, ettei ravintolapäällikkö voinut olla huomaamatta. Anteeksi, pysäköintipaikkaa sai taas etsiä koko Töölön läpi.
Ravintolapäällikkö pysähtyi.
Nainen nosti katseensa. Hänen silmissään kimalteli ne pettymyksestä aiheutuvat kyyneleet, joita ihminen pidättelee viimeiseen asti.
Anteeksi kuinka? sopersi hän.
Vedän tuolin vastapäätä ja istuin, kuin tämä olisi maailman tavallisin juttu. Kallistuin lähemmäs ja laskin ääntä.
Kuulin kaiken, kuiskasin. Ei teitä sovi jättää yksin. Minutkin jätettiin tänäänistuin jo kaksikymmentä minuuttia yksin kuin pölkky.
Yritin hymyillä niin leppoisasti kuin mahdollista, ettei tuntisi oloaan vaivautuneeksi.
Yksin syöminen on kurjaa. Saanko liittyä seuraan ja juhlia synttäreitä?
Nainen epäröi. Katseli työkenkiäni, vähän pölyistä t-paitaani ja öljynhajuisia käsiäni. Sitten taas tyhjiä tuoleja.
Lopulta hänen kasvoilleen nousi hidas, pehmeä hymy. Sellainen, joka lämmittää koko huoneen.
No, hän virnisti ja sipaisi nauhaa. Ei me päästetä juhlaherkkuja pilaantumaan. Mutta varoitan: minä puhun paljon.
Ja minä kuuntelen hyvin, sanoin.
Hänen nimensä oli Sirkka.
Eikä tämä ollut ihan tavallinen illallinen. Se oli juhla pieni, spontaani, mutta ihan totta silti.
Sirkka kertoi miehestään Aarosta, joka osti hänelle joka vuosi keltaisia tulppaaneja. Vain keltaisia. Että kodissa olisi enemmän valoa, Aaro oli aina sanonut.
Kolmesta lapsestaan, jotka olivat lähdössä lähteen töissä, kiireissä, lomamatkoilla ja niissä iänikuisissa Soitan huomenna -lupauksissa, joita ei koskaan lunasteta.
Lapsuudestaan Pohjanmaalla, missä aika kulki hitaammin, iltapäivät tuoksuivat ruisleivältä ja vehnäpellolta, ja sunnuntait olivat täynnä kotiruokaa ja pitkiä pöytäkeskusteluja.
Minä taas kerroin elämästä autokorjaamolla, illoista kun selkä on aivan poikki, ja siitä miten väärällä tavalla vaikeaa on löytää seuraa Helsingissä, missä kaikki keskustelut muistuttavat työhaastattelua.
Sirkka nauroi. Oikeasti. Ja minä nauroin mukana.
Huomasin, että jotkut vilkuilivat meihin päin. Ei enää säälien, vaan ehkä vähän kateellisina. Että Olisipa hauska olla tuossa pöydässä.
Tarjoilija nuori nainen, joka oli seurannut tilannetta syrjästä ymmärsi heti. Hän supatti jotain tiskin takana ja katosi keittiöön.
Parin minuutin päästä valot himmenivät hiukan.
Henkilökunta ilmaantui esiin ei kakkupalan, vaan valtavan jäätelöpikarin kanssa, täynnä vispikermaa ja suklaakastiketta, päällä kimaltava tähtisädetikku.
Koko ravintola viritti laulun:
Paljon onnea vaan…
Sirkka peitti kasvonsa käsillään. Hänen hartiansa vavahtivat. Hän itkimutta nyt ne olivat ilon kyyneleitä. Sellaisia, jotka tuntuvat hyvältä.
Kun lasku tuli pöytään, hän hapuili käsilaukkuaan. Mutta olin nopeampi.
Tämän minä tarjoan, sanoin. Kiitos siitä, että pelastit minun harmaan perjantai-iltani.
Hän yritti tietenkin vastustella, mutta lopulta vain nyökkäsi. Ehkä hän tajusi, ettei kyse ollut rahasta. Vaan siitä, ettei kukaan jää yksin.
Parkkipaikalla puhalsi kylmä tuuli. Katulamppujen keltainen valo teki kaikesta pehmeämpää.
Sirkka halasi minua tiukasti. Sellaisella mummon otteella, joka laittaa sydämen kohdilleen.
Tiedätkö mitä? hän sanoi ja katsoi silmiin. Astuin tänne sisään aivan näkymättömänä. Nyt lähden kuningattarena.
Paljon onnea, Sirkka, sanoin minäkin.
Odottelin, kunnes hän oli autossaan ja ovet hyvin kiinni.
Sitten istuin omaani, enkä laittanutkaan moottoria vielä käyntiin. Ajattelin omaa äitiäni. En ollut soittanut viikkoihin ilman mitään erityistä syytä. Sitä vaan aina kuvittelee, että aikaa on loputtomasti.
Otin puhelimen ja valitsin äidin numeron.
Moi äiti, sanoin. Halusin vain kuulla sun ääntä hetken.
Joskus ihminen tarvitsee vain yhtä asiaa tuolia toisella puolella pöytää.
Eikä kenenkään pitäisi viettää syntymäpäiväänsä hiljaisuudessa.
