Varahuone
Kirjoitan tätä tänään, kun kaksi tapettirullaa lepää eteisen lattialla just jäin paperit kassissa saappaissa seisomaan, kun työnsin varahuoneen oven auki olkapäälläni. Ovi tökkäsi johonkin pehmeään, eikä auennut kokonaan. Huokaisin vahingossa ääneen, sama ärsytys nousi kurkkuun kuin pitkin päivää töissäkin.
Taas tämä, sanoin, vaikka keittiöstä kukaan ei ollut vielä ehtinyt tulla katsomaan. Jälleen.
Huoneessa lojui säkkejä täynnä vaatteita, kodinkoneiden vanhoja laatikoita, seinään nojaava patja, ja hyllyillä sekalaisia purkkeja, kirjoja ja johtoja. Ikkunalle johtava reitti oli kaventunut, ja ikkunalaudalla pölyyntyi laatikko joulukoristeita.
Anna ilmestyi taakseni, kuivasi käsiä pyyhkeeseen.
Ostitko jo tapetin? hän kysyi katsomatta rulliin, vaan kurkisti huoneeseen kuin tarkistaakseen oliko sinne ehkä kasvanut jotain uutta.
Ostin. Ja maalin, sekä tasoitteen. Laitoin rullat seinää vasten, etteivät olisi edessä töissä. Mutta ensin täytyisi edes ovi saada auki.
Anna kumartui sanomatta mitään, otti kiinni säkin reunasta ja veti sen puoli metriä sivuun. Ovi aukesi.
Hoidetaan kunnolla, hän totesi. Tänään raivataan, huomenna seinät. Ja sitten valmista, ilman “sit myöhemmin”.
Nyökkäsin, vaikka sisällä vastahakoisuus nosti päätään. “Sit myöhemmin” oli meidän tapa olla riitelemättä. Niin kauan kuin huone oli kenenkään, päätöksiä ei tarvinnut tehdä.
Keittiöstä kuului Iinan ääni:
Autan jos kerrotte mitä voi siirtää.
Iina oli ollut meillä kohta kaksi vuotta, sen jälkeen kun hänen äitinsä kuoli ja heidän soluasunto meni myyntiin. Hän oli huomaamaton ja hiljainen: hänen läsnäolonsa tuntui asunnossa ylimääräiseltä ilmakerrokselta ei tiellä, mutta muutti tutut liikkeet.
Kaikkea saa Anna sanoi liian nopeasti. Korjasi: Melkein kaikkea.
Astuin huoneeseen varoen laatikkoa, jossa luki “johdot”. Tartuin patjaan, joka seisoi pystyssä, ja yritin siirtää. Patja takertui vanhan matkalaukun kahvaan.
Ota kiinni, pyysin Annalta.
Hän piteli patjaa, ja sain kiskottua matkalaukun irti. Se oli raskas, kulmat kuluneet, lukkona rautalankaviritelmä.
Kenen tämä on? kysyin.
Anna vilkaisi, ja katse harhautui pois.
Äidin. Hän sanoi sen sillä äänellä, että matkalaukku voisi vaikka kuulla.
Iina tuli pari vanhaa lehteä sylissään, sidottuna narulla.
Nämä voi varmaan heittää pois? hän varmisti.
Lehdet voi, vastasin. Roskasäkkiin vain, ettei levähdä.
Laitoin matkalaukun oven viereen. Rautalanka oli tiukasti, sormilla kokeilin, antaisiko se periksi. Anna näki.
Älä. Sitten joskus, hän sanoi.
Nostin katseen.
Anna, sovittiin että tänään.
Hän puristi huulia, otti ikkunaaltaan korulaatikon ja kantoi sen ulos, kuin se olisi ollut tärkeintä koko huoneessa.
Iina, sekaantumatta, avasi roskapussin ja laittoi lehdet sisään. Paperien rapina ärsytti minua enemmän kuin huoneen sekasotku.
Nappasin seuraavan laatikon käsiini. Siinä luki “Santeri. Koulu”. Teippi repsotti kulmasta. Avasin kannen, ja sisältä paljastui vihkoja, päiväkirja, parit kunniakirjat, muovinen viivotin ja päällimmäisenä pieni pelipaita, numero selässä.
Jähmetyin. Se oli lapsen, mutta ei enää pienen juuri siinä iässä, kun värit eivät vielä nolostuta.
Tää… aloitin.
Anna tuli lähemmäs, vilkaisi.
Älä koske, hän sanoi hiljaa.
Miksei? Mehän ollaan kuitenkin…
Lause jäi kesken. Sanat “ei se kuitenkaan palaa” olivat liian kovat, vaikka mielessäni niitä olinkin pyöritellyt.
Iina kohotti katseensa säkistä.
Santeri soitti eilen, hän sanoi varoen. Kuulin kun juttelit.
Anna kääntyi nopeasti.
Kuuntelitko sinä?
En, Iina nosti kätensä. Te vain… äänekkäästi. Hän kysyi mitä sinulle kuuluu.
Sisälläni jokin liikahti. Santeri, meidän poika, asuu toisella paikkakunnalla, käy töissä, vuokraa asuntoaan. Hän käy kotona harvoin, ja Annalle hänen tulonsa on juhla, johon valmistellaan kuin koetta varten. Varahuone on ollut Annan silmissä “hänen huoneensa”, vaikka sänky siitä on poissa.
Mitä hän sanoi? kysyin.
Anna kohautti olkapäitään.
Että “ehkä keväällä”. Sanoi sen kuin moneen kertaan toistetun lauseen.
Laitoin laatikon takaisin lattialle, kansi jäi auki. Pelipaita jäi päällimmäiseksi moitteena.
Tehdään tänne työhuone, sanoin. Haluan pois keittiön pöydältä. Haluan oven, minkä saa kiinni.
Anna katsoi minua kuin olisin ehdottanut, että heitetään pois jotain elävää.
Työhuone, hän toisti. Entä jos hän tulee? Missä hän sitten nukkuu?
Olohuoneen sohvalla, kuten muutkin, sanoin. Hän ei ole lapsi enää.
Iina yskäisi hiljaa.
Voisi hankkia vuodesohvan, hän ehdotti. Tai pienen avattavan tuolin. Semmoisia on kapeita.
Olin sanomassa, ettei kyse ole sohvasta. Kyse oli siitä, että Anna piti kiinni huoneesta kuin lupauksesta, jota en koskaan antanut.
Avasin seuraavan säkin. Vanhoja takkeja, huiveja, viltti. Kaivelin pohjalta pussin, jossa oli työkaluja: vasara, ruuvimeisseleitä, mittanauha, purkki ruuveja.
Nämä on mun, sanoin helpottuneena edes jostain.
Anna nyökkäsi.
Ne jätetään. Ikään kuin myönnytyksenä.
Iina oli löytänyt kulmasta kokoontaitettavan pienen pöydän, avasi sitä varovasti.
Tää huojui, hän huomautti.
Pois vaan, sanoin.
Anna kiirehti:
Odota. Sitä voi vielä…
Mihin? käännyin. Kasataanko vielä pölyä? Anna, ei tämä museo ole.
Sanat karkasivat suustani, kadutti heti. Anna laski katseen ja sujautti kirjoja laatikkoon, vilkaisematta nimiä.
En mä mikään museonsäilyttäjä ole, hän sanoi hiljaa. Mä vain…
Lause katkesi. Näin, kuinka hänen sormensa tärisivät, kun kannen sulki. Olisin mennyt lähelle, mutta juuri silloin Iina nosti hyllyn takaa litteän pahvikansion.
Tässä on papereita, hän sanoi. Mihin nämä?
Kansiossa oli nyörit avasin, ja sisältä löytyi kirjeitä pinossa, valokuvia. Ylimmässä Annan käsialaa, mutta ei mulle lähetetty.
Silmät viilenivät.
Mitä nämä on? kysyin.
Anna käänsi päänsä. Häivähdys väsymystä, sitten ilme tasaantui.
Vanhaa, hän sanoi.
Kenelle? pidin kirjettä kuin polttavana.
Iina perääntyi ovelle.
Laitan teekattilan, hän sanoi ja livahti pois.
Huoneessa olimme Anna ja minä, laatikkojen ja pölyn keskellä. Tajusin, että remontti oli alkanut jo ei seinillä, vaan meissä.
Andreilta, Anna sanoi ennen kuin ehdin kysyä. Saat muistaakin.
Muistin. Andrei oli opiskeluajan poikaystävä, jonka nimi joskus vilahteli jutuissa, enää merkitystä vailla.
Miksi se on täällä? kysyin.
Anna kohautti hartioitaan.
En pystynyt heittämään pois. Koska se… kuuluu minuun.
Ja pidät sitä huoneessa, johon ei kosketa, sanoin. Niin kuin kaikkea muutakin.
Anna tuli lähemmäs ja otti kansion käsistäni.
Älä kuvittele olevasi yhtään sen rehellisempi, sanoi. Sinullakin on siellä laatikossa se työhakemus, jota et koskaan hakenut. Näin sen.
Räpäytin silmiäni.
Minkä hakemuksen?
Pietariin. Tulostit, allekirjoitit ja piilotit. Anna kuulosti tyyneltä mutta terävältä siinä oli jotain vaarallista. Ja sitten “ehkä joskus”.
Tunsin vihaa ja sen mukana nolouden piston. Olin tosiaan halunnut lähteä, kun työ oli tukalaa. Sitten helpotti sitten pelotti muutos.
Se on eri asia, sanoin.
Ei ole, Anna pudisti päätään. Sama juttu. Kaikki meidän “ehkä joskus” lepää täällä. Sinä omasi, minä pelkoni.
Katsoin avointa laatikkoa Santerin papereineen.
Ja Santerikin, sanoin.
Anna haukkoi henkeä.
Älä.
En tarkoita häntä, nostin kädet. Tarkoitin meitä. Pidetään paikkaa kuin hän olisi lapsi. Mutta hän elää elämäänsä.
Anna istui patjan kulmalle, joka edelleen nojaasi seinää vasten. Patja narahti.
Luuletko etten tajua? hän kysyi. Tiedän. Mutta jos irrotan, tuntuu… tyhjältä.
Istuin vastapäätä. Pahvilaatikosta tuli kova ja huono penkki.
On minullakin tyhjää, sanoin. Silti en pidä kirjeitä.
Anna katsoi syliinsä laskettua kansiota.
Ajatteletko että kyse on Andreista? hän sanoi. Kyse on siitä, että joskus olin jotain muuta. Ja joskus pelkään, että elin väärin. Ei siksi että sinussa olisi vikaa. Vaan siksi että elämä… menee.
Olin hiljaa. Näin Annan nyt eri tavalla en vaimonani joka pitää kiinni “hänen huoneestaan”, vaan naisena, joka pelkää myöntää, ettei kaikkea saa takaisin.
Käytävästä kuului askelia. Iina tuli mukien kanssa, jotka laski ikkunalle.
Minne tämä kansio? hän osoitti. Kaappiin?
Anna nosti katseen.
Iina, hän sanoi yllättävän lujasti. Sinun ei tarvitse olla meidän pelastaja.
Iina pysähtyi, nyökkäsi.
En olekaan, hän sanoi. Asun täällä vain. Ja haluaisin tietää mitä on tulossa.
Katsoin häntä. Iina seisoi ovella, selkä suorana, mutta sormet puristuneina valkoisiksi. Mietin, että hänellekin varahuone oli ollut odotusta ehkä sen, että jossain vaiheessa “oikeat” pyytää häntä pois.
Tehdään tästä huone, sanoin. Ei siksi että joku jäisi ilman, vaan jotta… eletään.
Anna nousi.
Sovitaan näin, hän sanoi. Tänään päätetään mitä huoneessa on ja mitä ei enää ole.
Nyökkäsin.
Työhuone, toistin pehmeämmin. Ja vieraspaikka. Santeri voi tulla, ja Iinalla on oma rauha.
Iina nosti katseensa.
En tarvitse rauhaa, hän vastasi, mutta lisäsi: Joskus olisi kyllä mukava olla hiljaa.
Anna nappasi mittanauhan työkalupussista.
Nyt mitataan, hän sanoi. Jos pöytä tulee ikkunan viereen ja sohva tälle seinälle…
Hämmästyin kuinka nopeasti hän siirtyi käytäntöön. Mutta tiesin, että se oli hänelle turva.
Aloimme järjestellä. Kannoin ulos vaatesäkkejä. Anna laittoi kirjoja: osa laatikkoon “annetaan pois”, osa olohuoneen hyllyyn. Iina pakkasi purkkeja ja kansia muovipussiin, kuulemma “tarpeeseen”.
Purkkeja ei tarvita, sanoin.
On tarve, Anna sanoi. Teen niihin hilloa.
Viimeksi teit kaksi vuotta sitten, sanoin.
Anna katsoi suoraan silmiin.
Ehkä teen tänä vuonna. Jos kerrankin on paikka missä säilyttää.
En vastannut. Tajusin että purkit eivät olleet tästä.
Illalla lattia näkyi jo. Linoleumi oli vanha ja kuprulla. Kulmassa löytyi laatikollinen valokuvia. Anna istahti lattialle ja ryhtyi selaamaan.
Menin viereen.
Nämä säästetään? kysyin.
Joo. Mutta ei tänne. Haluan, että ne on käden ulottuvilla ei kätkössä.
Valikoi muutaman kuvan: Santeri pienenä, punaposkisena sinisessä pipossa; toinen meistä kaksikosta nuorina, keskeneräisen talon edustalla, joka silloin oli tulevaisuus.
Otin kuvan käteen.
Silloin tuntui, että kaikki oli selvää, sanoin.
Anna hymyili pienesti.
Silloinkin oli varastot voimia, aikaa, tilaa. Varaa huoneeseen.
Iina toi matkalaukun oviaukkoon.
Se tukkii käytävän, hän sanoi. Mitä tehdään?
Anna katsoi laukkuu, minuun.
Avataan, hän sanoi.
Otin pihdit, väänsin rautalangan auki. Lukko narahti, laukku aukesi nihkeästi.
Sisällä oli äidin huiveja, vanha albumi, muutama kirje, alimmalla kerralla pieneen pakettiin taiteltu vauvanpeitto.
Anna nosti peiton, painoi kasvoilleen ja sulki silmät.
Tämä on minun, hän sanoi. Vauvana minua kannettiin siinä kotiin.
Tunsin kuinka jotain irtosi sisältä. Odotin löytäväni jotakin raskasta, mutta sisältö oli arkinen.
Jätetäänkö? kysyin.
Anna nyökkäsi.
Mutta ei koko laukkua. Katseli ympärilleen. Laitetaan pieneen laatikkoon, ylös hyllylle. Että muistetaan, muttei jäädä kiinni.
Iina varovasti:
Kirjoitetaan päälle, ettei tarvitse arvailla.
Katsoin Annaa. Hän nyökkäsi.
Kirjoitetaan. “Äidin”. Siinä se.
Peitto, albumi ja kirjeet omaan laatikkoon. Muutaman poisheittoon. Näin miten vaikeaa se Annalle oli, mutta hän teki sen tyyneydellä ilman kyyneliä.
Kun laatikko oli valmis, nousin jakkaralle ja nostin sen hyllyn ylimmälle reunalle, jonka päätettiin “muistopaikaksi”. Alemmille kansioita, yksi laatikko kausitavaraa. Ei enempää.
Sääntö, Anna sanoi kun istuimme tauolle: Jos jotain tänne laitetaan, kirjataan ja asetetaan päiväys. Vuoden päästä katsotaan uudelleen.
Olin yllättynyt.
Päiväys? toistin.
Jottei tämä jämähdä uudelleen. Katsoi minuun. Ja vielä yksi: jos joku haluaa säästää jotakin “varmuuden vuoksi”, se sanoo ääneen muille ja kertoo miksi. Ei salaa.
Iina hiljaa:
Ja kysyy meiltä.
Nyökkäsin.
Sovittu.
Seuraavana päivänä revin vanhan linoleumin irti ja vein roskalavalle. Kädet olivat kipeät, selkä jumissa, mutta pää tyyni. Anna tasoitti seiniä, jauhoinen naama. Iina pesi ikkunaa ja ikkunalautaa, vesi tummeni liasta.
Illalla ripustimme uuden valaisimen: minä johdoissa, Anna antoi sähköteippiä, Iina piti taskulamppua, kunnes saatiin virta päälle.
Nyt, Anna sanoi.
Klikkasin sulakkeen. Tasainen valo virtasi. Huone muuttui ei enää varahuone, vaan ihan tavallinen huone.
Kannettiin pöytä ikkunalle. Laitoin kannettavan, joka aiemmin harhaili keittiöllä. Anna toi kaupasta kapean vuodesohvan. Iina asetti pikkulampun muistohyllylle, “Äidin” laatikon viereen.
Kannoin viimeisen jätesäkin ulos. Aulassa pysähdyin. Asunnossa oli hiljaista, mutta ei tyhjää. Palasin, suljin oven ja näin Annan uudessa huoneessa. Hän seisoi ikkunalla ja katseli pöytää.
No, kysyin.
Anna kääntyi.
Näyttää elämältä, hän sanoi.
Iina pysähtyi ovelle.
Jos Santeri tulee, sanoi hiljaa, minä väistyn.
Anna pudisti päätään.
Ei tarvitse. Tämä ei ole enää “hänen” eikä “meidän”. Tämä on yhteinen. Vilkaisi minuun. Jos joku joskus lähtee tai jää, puhutaan. Ei piilotella.
Painoin käytävän valokatkaisijasta, jätin huoneen valon päälle. Katsoin tasaista valoläikkää lattialla, ikkunapöytää, vuodesohvaa, siistiä laatikkoa ylhäällä.
Sovittu, sanoin.
Anna nyökkäsi, ja ennen poistumista käänsi lampun hyllyllä suoraan. Pikku liike, mutta se tuntui uudelta ei menneen vahtimiselta vaan huomisesta huolehtimiselta.
