VANKEUSTYTÄR
Vanha linja-auto, levittäen bensiinin hajua alleen, jyrisi pois jättäen naisen yksin tien varteen. Annikki katsoi ympärilleen mikään ei ollut muuttunut. Sama kupruileva tie, paksuun mustaan liejuun uponneena. Samat harmaat roiskeet pensaiden lehdillä. Kaukana häämötti kylä, se levittäytyi kapeana nauhana metsän reunaan, iltahämärällä ikkunat loistivat keltaisina neliöinä, kaukaa kantautui koirien haukku ja hanhien närkästynyt kaakatus.
“Niin, täällä ei ole mikään muuttunut kuuteen vuoteen”, ajatteli Annikki. “Ei juuri mikään.” Mutta oikealla, mäen päällä, ei enää näkynyt riviä Valtonen tilan koneita vanhojen valoheittimien alla. Siellä oli nyt vain pimeyttä hän ei tiennyt, mitä tilalle oli tapahtunut, varmaan perilliset olivat jo myyneet kaiken.
Annikki kulki kylänraitille, eikä olisi ihmetellyt, vaikka joku olisi pyörähtänyt nurkan takaa ja heittänyt kiven häntä päin. Häntä tuijottivat tuomitsevat silmäparit jokaisesta ikkunasta, hän painoi huivia alemmas silmilleen ja toivoi olevansa näkymätön. Mitä häntä odotti? Oliko hänen kotinsa enää olemassa? Mutta ei hänellä enää ollut minnekään muualle mennä kuin omaan synnyinkylään, vaikka tiesi että monet täällä vihasivat häntä. Hänen takiaan puolet kylän väestä jäi kuusi vuotta sitten ilman töitä.
Siitä lähtien hän oli muuttunut. Ulkoisesti ja sisäisesti. Poissa oli se huoletonkin, sinisilmäinen ruskeatukkainen kaunotar, joka kerran valloitti kovasydämisen Paavo Valtosen. Annikkilla ei ollut ketään asui yksin pienessä talossaan notkelman laidalla. Valtonen oli mies, jota kyläläiset kunnioittivat, hän työllisti lähes kaikki. Kerran Annikki muutti hänen luokseen. Hän uskoi saaneensa elämässään onnenloton.
Mutta kaikki olikin toisin. Paavo Valtosen tapaiset miehet olivat oman käden diktaattoreita suomalaista itsepäisyyttä pimeimmillään. Anniki oli hänelle kuin oma servicepiika ja viihdytin, ja siihen rooliin hän solahti, koska ei ajoissa nähnyt kaiken pohjalla väreilevää pimeää. Ensin Paavo eristi hänet ystävistään, kielsi pukeutumasta liian näkyvästi, lopulta kielsi meikkaamasta. Vähitellen Annikiin elämästä tuli pelkkää sääntöä ja kieltämistä.
Hän keitti joka päivä keittoa ja siivosi taloa, sai pysytellä sisällä neljän seinän takana työpaikkaa ei saanut enää edes ajatella. Paavo epäili Annikkia jatkuvasti, mustasukkaisuus kalvoi häntä. Annikki yritti todistaa syyttömyyttään, mutta turha hän ei ollut ongelman syy, mies oli. Vaikka miten sopeutui, Paavolla oli aina jotain vialla. Kun miehen väkivaltaisuus muuttui arkipäiväksi, Annikki palasi omakotitaloonsa notkelman laitaan ja toivoi kaiken katoavan, kuin painajaisen. Mutta todellinen isku odotti vielä.
Paavo tuli seuraavana päivänä, kun Annikki oli lähtenyt. Hän pesi lattioita, kaikki ovet auki, lämmin tuuli leijui talossa. Hän nautti yksinkertaisesta työstä, sillä se rauhoitti. Silloin Paavo potkaisi vesisaavin niin, että keittiöstä tuli järvi. Anniki tiesi, että ämpärin jälkeen tulisi hänen vuoronsa.
Seuraavasta muistikuva hämärtyy. Hänen mielensä kieltäytyi muistelemasta, säästien hermojaan. Seuraavan kerran havahduttuaan piha täyttyi poliiseista, jotka tunkivat keittiöveistä muovipussissa hänen silmiensä eteen ja kyselivät kaiken aikaa. Aidalla seisoi uteliaita naapureita, keittiössä huonekalut ympäri, verhot revitty lattialla Paavo liikkumattomana.
“Siinäpä se, tapoitte kunnon miehen!” kuului aidan takaa. “Olisit pitänyt enemmän suusi kiinni ja asiasi omana tietonasi.” “Mitähän se nyt valitti? Hyvää elämää sai elää!” “Mitä me nyt, kun Paavo hoiti työt koko kylälle!” Kansa kuhisi närkästyksestä: “Mistä me nyt leivän repäisemme?”
Annikki tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Ne vuodet eivät olleet helppoja, mutteivät myöskään niin kamalia kuin hän oli pelännyt. Rauhallisella luonteellaan ja toisten kuuntelemisen taidollaan hän sai ystäviä, joiden kanssa aika tuli helpommaksi. Mutta ulkoisesti entisestä Annikkista ei ollut jäljellä mitään painoa oli tullut, hiuksiin suola pistänyt, idolisoitu ulkonäkö painunut. Hän ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä vankilaan. Olisihan niitä sanonut, että tieltä ja tyrmästä ei tiedä! Elämä menee rikki yhdessä silmänräpäyksessä. Nyt hän oli rikollinen muiden silmissä.
Annikki kulki kylänraitilla kasvot syvällä huivin suojassa, sydän takoi rinnassa. Oliko hänen kotiaan ylipäätään olemassa? Ehkä se oli jo purettu halkoihin. Mutta notkelman laidalla, kahden jykeväksi kasvaneen koivun välissä, näkyi synnyinkodin seinät. Notkelmasta nousi kylmä vire, puron solina ja sammakoiden pulputus. Kuinka monta kertaa hän oli kuvitellut juuri tämän hetken? Kuinka monta kertaa nähnyt tämän unen paluustaan? Notkelman takana alkoi metsä, täynnä kantarelleja, tattiä, rouskuja Hän olisi halunnut heti lähteä kori kainalossa poimimaan sieniä!
Kuin varjo hän livahti portista sisään ja hapuili avainta piilopaikasta räystäsvuolteen alla. Oven avatessaan hän valmistautui ummehtuneeseen kostean talon tuoksuun, mutta eipä sitä tullutkaan. Hän painoi valon päälle ja kellertävä valo valaisi siistin keittiön. Kaikki paikoillaan, ikkunalaudalla hennosti kukki vaaleanpunainen pelargoni. Annikki jäi hämmästyneenä tuijottamaan kukkaa. Hän käveli huoneisiin mikään ei ollut liikautettu. Joku oli selvästikin pitänyt huolta talosta hänen poissaollessaan.
“Annikki, Annnii!” kuului eteisestä ja naapuri Kaisa astui reippaasti sisään.
“Ohhoh”, Kaisa sanoi tervehtiessään, “Ootpa muuttunut… Näin valon syttyvän ja juoksin heti. Toitko nälkäiselle? Tässä sulle leipää ja tuoretta maitoa.” Hän laski keittiön pöydälle lasipullon ja hellästi liinaan käärityn leivän.
“Kiitos…” hymyili Annikki liikuttuneena, “Oletko sinä pitänyt talosta huolta?”
“No tottakai, joku rosvo olisi varastanut kaiken”, Kaisa vastasi.
“Kiitos, suuri kiitos sulle”, Annikin silmät täyttyivät kyynelillä.
“Mie lähdenkin nyt miehet kylällä eivät vielä sua hyväksy. Jos mun Matti huomaa, että kävin täällä, tulee sanomista!”
Annikin sydän keveni hitusen joku välitti. Hän kaatoi lasin vielä lämmintä maitoa, kun joku koputti ujosti oveen. Ovella seisoi suunnilleen kolmetoistavuotias poika ja ojensi kömpelösti nyyttiä.
“Äiti käski tuoda!” hän takelteli ja työnsi Annikkille paketin.
“Kiitä äitiä”, Annikki sanoi ja poika kääntyi ja katosi. Hän ei enää tunnistanut, kuka poika oli, kuudessa vuodessa lapset olivat kasvaneet miehiksi. Nyytti tuoksui vastustamattomasti savupekiltä.
Silloin Tuija ryntäsi sisään ennakkovaroituksitta ja riensi halaamaan. Kerran, ennen Paavoa, he olivat tiivis pari. Annikki itki: “Ajattelin, ettei kukaan enää puhuisi mulle!”
“Hei lopeta”, Tuija sanoi, “kyllähän naisilla on solidaarisuutta! Mitä väliä mitä ukot kylällä hokee. Kaikki tietää että se oli itsepuolustusta. Sun pitää nyt levätä, mä toin sulle kaikenlaista ruokaa ja vihanneksia. Huomenna sitten jutellaan lisää!”
Annikin liikutus oli niin voimakasta, että ruoka ei meinannut mennä alas. Hän ymmärsi olleensa väärässä ainakin osa kylästä ymmärsi. Varsinkin naiset olivat hänen puolellaan. Kun hän asettui tuoreisiin, puhtaisiin lakanoihin, koputettiin taas ikkunaan. Pimeässä hän tunsi heti jykevähartiaisensa Laurin miehen, josta kylä puhui salaa johtajana.
“Älä tule ulos”, Lauri lausui matalalla äänellä, “puhutaan vaikka ikkunasta. Kylän miehet miettivät, että ei kannata enää kantaa kaunaa. Eiväthän ukot ehkä kaikkea käsitä, mutta ei se sinun syysi ollut. Kylällä on tiukkaa, kun Paavon työnantajuus loppui, mutta hän on syypää itse. Suoraan sanoen miehenä hän oli… no, en viitsi sanoa rumempaa. Kerättiin sulle vähän rahaa, ota pois vaan. Ota, ota!”
Annikki epäröi hetken, mutta Lauri heitti setelit ikkunasta sisään ja katosi takaisin yöhön vain varjo jäi muistoksi.
Kirjoittanut: Anniina SalmiAamu avautui usvaisena ja hopeisena puron päällä, kun Annikki heräsi, posket punaisina ja silmien alla rauha, jota hän ei ollut tuntenut vuosiin. Hän istui hetken hiljaa, kuunteli metsän ja kylän ääniä hanhet, koirat, naapureiden askelia jäätyvissä ruohikossa. Hän antoi kiitoksen mielessään niille, jotka olivat ojentaneet kätensä.
Ensimmäinen työ hänen palattuaan oli ripustaa ikkunoille uudet vaaleat verhot ja avata kaikki talon ovet. Hän paistoi pannukakun ja asetti savulihat Tuijan tuomien perunoiden viereen, kattoi pöydän kahdelle, vaikka istui yksin. Hän söi hitaasti, nautti jokaisesta palasta kiitollisuus ja lempeä suru hänen rinnassaan vyöryivät vuorotellen.
Keskipäivän aikaan hän käveli notkelman halki, paksujen koivujen lomaan nostaen katseensa siniseen taivaaseen. Puron varrella sammakot olivat hiljaa, maa tuoksui, auringonsäteet liikkuivat kirkasraitaisina hänen ylitseen. Hän näki Kaisa-naapurin pellon takana ja nosti kättään, sai vastaukseksi pienen hymyn. Lapsia pyöri polkupyörillä, jotkut vilkaisivat salaa, toiset hymyilivät varovasti takaisin.
Illalla hänen talossaan ovikello soi taas. Tämänkertaiset vieraat olivat kaksi hänen vankitoveriaan, jotka olivat tulleet etsimään uutta paikkaa elämälle, ja jotka Annikki oli kutsunut kirjeellä. Heidän kasvonsa olivat myös kokeneet paljon, mutta heidän puheensa oli kevyttä ja vapautunutta.
Yöllä, elokuun kuultavina hetkinä, Annikki istui portailla, tuuli toi niityltä heinän tuoksun. Hän antoi mielensä levätä menneisyys oli nyt kerrottu, kylälle ja itselleen. Hän sulki silmänsä ja kuuli oman sydämensä äänen: tässä on uusi alku, vastaus niille, jotka olivat hylänneet, ja niille, jotka uskalsivat avata oven ja sytyttää valon utuun.
Aamulla, kun aurinko nousi, Annikki kantoi vanhan maitokannun purosta täyteen, asetti kukin koristellun kiven sen viereen ja astui rohkein askelin metsään. Hän antoi itselleen anteeksi, ja samassa metsässä lauloi lintu, joka ei ollut laulanut aikoihin.
