Vanhus kääntyi Robertin puoleen ja sanoi sanat, jotka saivat hänen selkänsä karmimaan: “Tänään tulee kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on runsaasti aikaa tehdä jotakin yhdessä.” Robert matkusti junalla rauhallisena keskiviikkopäivänä, eikä vaunu ollut täynnä. Iäkäs nainen astui sisään ja istahti hänen viereensä – ilmiselvästi matkalla omalle viljelypalstalleen maaseudulle, aivan kuten Robert ja monet muutkin vaunussa. Muistot edesmenneestä vaimosta virtasivat Robertin mieleen. Heillä oli tapana mennä yhdessä palstalle, mutta vaimon sairauden jälkeen Robert oli vältellyt paikkaa, yksinäisyyden ja kaihon vaivaamana. Kun juna pysähtyi asemalle, vanhus kääntyi Robertin puoleen ja lausui sanat, jotka saivat kylmät väreet käymään Robertin selkäpiitä pitkin: “Tänään tulee kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on runsaasti aikaa tehdä jotakin yhdessä.” Nämä sanat olivat täsmälleen samanlaiset kuin vaimon viimeisinä päivinään usein lausumat sanat. Hämmentyneenä Robert nyökkäsi ja he alkoivat keskustella, puhuen muun muassa vuoden huonosta sadosta, kovasta talvesta ja toiveistaan tulevalle vuodelle. Kun he saapuivat linja-autoasemalle, Robert yllättyi siitä, ettei ollut aikaisemmin tavannut tätä naista. He kulkivat hetken yhdessä, kunnes heidän tiensä erosivat. Kun Robert saapui omalle palstalleen, hän huomasi sen rehottavan rikkaruohojen peittämänä pitkän poissaolon jäljiltä. Silti junassa käyty keskustelu naisen kanssa antoi Robertille uutta toivoa ja innosti hänet tutkimaan paikkaa. Parhaat vaatekauppiaat Uusin voimin hän ryhtyi toimeen, peraten penkkejä ja kitkien rikkaruohot. Alueen elpyminen antoi Robertille syyn päättää, ettei myisi palstaansa vielä. Hän nautti tauosta, istuen penkillä ja syöden voileipiä sekä juoden teetä. Lempikukat heiluvat tuulessa lähettyvillä ja uuden omenapuun kypsät omenat herättivät kauniita muistoja. Robertin mieliala koheni huomattavasti ja hän päätti käydä palstalla useammin. Kun hän keräsi sieniä metsässä, hän koki kuin painava taakka olisi keventynyt. Hän päätti jatkaa työskentelyä, koska se toi elämään iloa ja tarkoitusta. Kotimatkalla hän tapasi taas saman vanhan naisen, jonka oli aiemmin tavannut. He jakoivat omenoita ja iloitsivat yhdessä keskustellen palstojensa töistä. Vanhus vakuutti Robertille, että elämää oli vielä jäljellä ja kannusti näkemään työssään ilon ja tarkoituksen lähteen. Kun Robert jäi pois omalla pysäkillään, hän hymyili laskuvalle auringolle – tyytyväisenä ja vapautuneena surusta.

Vanhus kääntyi Robertin puoleen ja lausui sanat, jotka saivat kylmän väreen hiipimään Robertin selkäpiitä pitkin: “Tänään tulee kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on hyvin aikaa tehdä jotakin.”

Robert matkusti junalla hiljaisena keskiviikkona ja vaunu oli väljähkö. Vanha nainen asteli sisään ja istuutui hänen viereensä, selvästi matkalla omalle palstalleen maaseudulla, aivan kuten Robert ja monet muut tällä junalla. Muistoja edesmennestä vaimostaan tulvi mieleenhe kulkivat aiemmin aina yhdessä palstalle, mutta vaimon sairastuttua ja menehdyttyä, Robert oli karttanut paikkaa kuin yksinäisyys ja alakulo olisivat vartioineet portilla.

Kun juna pysähtyi pienellä asemalla, vanhus kääntyi jälleen Robertin puoleen ja sanoi ne sanat, jotka saivat ilmaan jännitystä: “Tänään tulee kaunis ja aurinkoinen päivä. Meillä on hyvin aikaa tehdä jotakin.” Täsmälleen nämä sanat oli hänen vaimonsa aina lausunut. Robert nyökkäsi hiljaa ja keskustelu alkoi vilkkaanapuhuttiin vuoden heikosta sadosta, ankarasta talvesta sekä heidän toiveistaan seuraavalta vuodelta.

Bussipysäkillä Robert hämmästeli, ettei ollut koskaan aiemmin joutunut tämän naisen seuraan. He kulkivat yhtä matkaa hetken, ennen kuin erosivat omille teilleen. Kun Robert saapui palstalleen, huomasi hän kuinka luonto oli vallannut koko paikan pitkän poissaolon aikana. Kuitenkin keskustelu junamatkalaisen kanssa oli virittänyt häneen uuden mielenlaadun ja hän päätti katsoa palstaansa oletettua tarkemmin.

Hän tarttui lapioon uusin voimin ja kädet kävivät rivakkaan niin kitkentätöissä kuin muokkaamassa multaa. Maata kääntäessä ja rikkaruohoja repiessä tunsi hän kappaleen samoista vanhoista nautinnoista, jotka olivat tehneet elämästä mielekästä aiemminkin; palstan myynti ei enää ollut vaihtoehto. Tauolla hän istahti penkilleen, nautti voileivät ja lämmitti termarista teetä. Lempikukkien huojuva loisto ja uuden omenapuun punaiset, kypsät hedelmät toivat mieleen menneiden vuosien iloisia hetkiä.

Robertin mieliala koheni selvästi ja hän päätti käydä palstalla vastaisuudessakin useammin. Sienimetsällä vaeltaessa harteilta tuntui poistuvan painava taakka. Hän halusi jatkaa työtä, sillä se toi elämään uutta sisältöä ja iloa.

Kotimatkalla hän tapasi taas saman vanhan naisen. He jakoivat omenoita ja nauroivat jutellessaan palstatöiden iloista ja huolista. Nainen rohkaisi sanoin, jotka jäivät mieleen: hänellä oli vielä paljon elämää edessään, ja työssä, vaikka pienessäkin, saattoi löytää tarkoituksen ja hiljaista riemua. Kun Robert jäi pois omalla pysäkillään ja aurinko laski järven taa, tunsi hän rauhaa, eikä suru painanut enää samalla tavalla kuin ennen.