Minä ja mieheni olemme rakentaneet elämämme omin avuin, vaikka kuopusveljeni on saanut runsaasti tukea vanhemmiltamme. En tunne, että meille kuuluisi mitään erityistä, mutta toisaalta en ymmärrä, miksi vanhempieni pitäisi elättää pikkuveljeäni. Joskus mielessäni pyörii, miksi meitä on kohdeltu niin eri tavoin. Muistan, kuinka isä antoi uudenuutukaisen auton suoraan veljelleni ja piti itsellään vanhan romun, ja myöhemmin sain kuulla, että veljeni ja hänen vaimonsa muuttivat ukkimme perintönä saamaan asuntoon heti naimisiin menonsa jälkeen. Välillämme on kymmenen vuoden ikäero, mutta ennen hänen häitään tunsin, että vanhempani kohtelivat meitä kuin olisimme olleet ventovieraita. Sitten kun veli kertoi hyvät uutiset, vanhemmat järjestivät heille tämän hienon asunnon kyselemättä sen enempää.
Kysyin äidiltä, miksi veljeni sai kaiken niin vaivattomasti, mutta meille ei tarjottu mitään. Hänen vastauksensa masensi minua: Oletteko edes pyytäneet apua? Ettekö muka näe, millaisessa kunnossa kotinne on ollut? Eikö sinulta puutu auto?. Mieleeni tulvi kaikki vuodet, kun minä ja mieheni yritimme koota elämämme pala palalta, ja silmäni täyttyivät kyynelistä sitä miettiessäni. Kun lapsemme syntyi, muutimme lähes tyhjään asuntoon ja rakensimme kodin lähes kokonaan omin käsin, ystävien avustuksella. Käytännön olosuhteet olivat sen verran karut, että häpesin kutsua lääkäriä kotiimme lapsen sairastaessa pelkäsin, että hän ilmoittaisi olosuhteistamme lastensuojeluun.
Toisaalta mieheni siskoa, Marjaa, tuntui ympäröivän joku erikoinen onni ja vanhempien huomio. Appivanhemmat muuttivat maalle, jotta Marja saisi asua rauhassa heidän vanhassa asunnossaan kaupungissa, vaikka joutuivat itse matkustamaan joka viikko pitkiä matkoja. Siitäkin huolimatta Marja elää vanhempiensa siivellä he vievät hänelle viikoittain ruokaostokset ja täyttävät hänen jääkaappinsa, ennen kuin palaavat maalle.
Eräänä päivänä rohkaisin mieleni ja kysyin äidiltäni miksi kaikkia tuki annettiin vain veljelleni, ei meille lainkaan? Hänen vastauksensa satutti: äiti muistutti, että emme koskaan pyytäneet apua, vaikka tiesi kyllä, ettei meillä ollut helppoa. Hänen sanansa jäivät kaihertamaan mieleeni, ja vieläkin minun on vaikea ymmärtää tätä epätasa-arvoa eikä miehellänikään ole siitä helpompaa päästä yli.
Kaiken kaikkiaan tämä vanhempieni epätasainen kohtelu, jossa nuorempi veljeni oli aina etusijalla, on jättänyt kipeät jäljet. On vaikea löytää selitystä, miksi minua ja pikkuveljeäni kohdeltiin kuin täysin eri sääntöjen mukaan ja tunnen siitä edelleen voimakasta epäoikeudenmukaisuutta, jota on vaikea unohtaa.
