Olen kasvanut suuressa suomalaisessa maalaistalossa, toiseksi vanhimpana kymmenestä lapsesta. Jo lapsena hartiani täyttyivät vastuista: keitin perunoita ja kaurapuuroa, pesin pyykkiä avannossa järven rannalla, vahtasin nuorempia sisaruksiani, mylläsin perunamaalla ja hoidin vasikoita sumuisina aamuina. Väsymys roikkui ylleni kuin raskas lumivaippa, ja nukahdin usein ennen kuin pää painoi tyynyn. Kun saavutin täysi-ikäisyyden, vanhempani alkoivat puhua kuin tuuli katajaisessa metsässä: minun olisi aika mennä naimisiin, olinhan vain yksi suu lisää ruokapöydässä.
Mielipidettäni ei kysytty, ja pian minulle järjestettiin häät kolmekymppisen miehen kanssa, jota kutsuttiin Väinöksi. Hän asui Jyväskylässä halvaantuneen mummonsa kanssa. Häiden jälkeen pakkasin kassini ja matkustin junalla sumuisten peltojen halki uuteen kotiini. Elämäni ei muuttunut, vain hoitamani ihmiset vaihtuivat nyt pidin huolta Väinön mummosta sisaruslaumani sijaan. Väinö oli perheen elättäjä, mutta joka päivä hän karjui ja nälvi minua kuin olisi ollut närkästynyt, vaikka mitään syytä ei ollut. Kuuden kuukauden kuluttua mummo nukkui pois, ja talo jäi meille kahdelle oudon kolkosti.
Jonkin ajan päästä meille syntyi tytär ja poika. Tytär, jonka nimesin Ainoksi, jakoi rakkautta kuin kesäinen aurinko, mutta poika, Kalevi, imi isänsä kovuuden puheeseensa ja katseeseensa. Vaikeuksista huolimatta löysin lohtua harrastuksesta, jonka näin kerran televisiosta: kynttilöiden valmistuksesta. Lähdin kokeilemaan, ostin tarvikkeet säästämilläni euroilla ja aloin valaa kynttilöitä kuin haaveissani. Väinö vähätteli touhuani, mutta kynttiläni alkoivat kiinnostaa kylänväkeä, ja pian minulla oli omia tuloja.
Vuosien kierros kulki, lapset kasvoivat. Aino pysyi läheisenä ja lempeänä, Kalevi muuttui yhä enemmän Väinön näköiseksi käytöksessään. Minun kynttiläpajani kukoisti, ja tililleni kasvoi säästöjä enemmän kuin koskaan uskaltaisin kuvitella. Eräänä päivänä, kun olin ostanut itselleni uuden, arkisen hameen ja Väinö nauroi minulle pilkallisesti, jokin sisälläni räsähti: en enää jaksanut tätä toistuvaa pilkkaa.
Lasteni ollessa jo yli kolmekymppisiä, en itse ollut vielä viidenkymmenenkään. Keräsin säästöni, vuokrasin asunnon Tampereelta ja jätin Väinön taakse. Hain avioeroa ja jatkoin omaa elämääni kynttilöiden maailmassa, jossa sydän sykki rauhassa ja keveys leijui huoneissani kuin juhannusyön utu. Päätökseni takana ei ollut vihaa, vain kaipuu parempaan elämään sellaiseen, jossa saisin hengittää omaan tahtiini salon rauhassa.
