Vanhempani asuivat aina kaukana, ja lapsena minut jätettiin usein isovanhemmilleni heidän suuren työmääränsä vuoksi. Vaikka heillä ei ollut taloudellisia vaikeuksia, ura ja työelämä olivat heille tärkeämpiä kuin kanssani vietetty aika. Näin ollen muodostin syvemmän siteen isovanhempiini, jotka tukivat ja kannustivat minua koko elämäni ajan.
Täysi-ikäisyyteni kynnyksellä perin kaksi asuntoa, mikä antoi minulle mahdollisuuden näyttää vanhemmilleni, että pärjään itsenäisesti. Myin asunnot ja käytin saadut eurot ostamaan oman kodin Turusta, jossa opiskelin yliopistossa. Opintojeni aikana vanhempani pysyivät etäisinä, ja totuin siihen, ettei heitä juuri näkynyt elämässäni.
Ikävä kyllä, isovanhempani menehtyivät opiskeluajallani, ja tunsin oloni entistäkin irrallisemmaksi suhteessa vanhempiini. Heidän panoksensa kasvuuni ja elämääni oli ollut hyvin ohut, eikä välillämme ollut läheisyyttä. Siitä syystä minunkin oli vaikea aikuisena löytää aikaa heille, aivan kuten heidänkin oli vaikea löytää aikaa minulle silloin kun olin nuori.
Kun vanhempani myöhemmin ilmaisi pettymystään, etteivät he saaneet osuuttaan asunnoista saaduista rahoista, en kokenut minkäänlaista velvollisuutta antaa heille mitään. Omalta osaltani näin sen niin, etteivät he olleet rinnallani elämän tärkeissä vaiheissa, ja nyt oli aika huolehtia omista tarpeistani. Heidän valituksensa siitä, ettei minulla ollut aikaa heille, sivuutin, koska olin oppinut asettamaan työn ja oman hyvinvointini etusijalle aivan niin kuin hekin olivat nuoruudessani tehneet.
Vastaukseni heidän huokailuihinsa oli yksinkertainen: Ei käy, olen töissä. Ajattelin, että juuri heidän olisi parasta ymmärtää, miten paljon työ voi joskus vaatia ihmiseltä, koska he itse olivat valinneet saman tien jo kauan sitten. Päätökseni keskittyä omaan elämääni ja tavoitteisiini oli minulle selviytymiskeino heidän poissaolonsa kanssa ja muistutus siitä, kuinka tärkeää on asettaa oma onnellisuus ja hyvinvointi etusijalle. Lopulta elämä opetti minulle, että läheisyys rakentuu ajan ja läsnäolon varaan niitä ei voi korvata rahalla, vaan valinnoilla, jotka teemme toinen toistemme hyväksi.
