Juhlapyhien valmistelut ovat aina kiireisiä ja puhuttelevia. Useimmiten ne ovat kuitenkin miellyttävää tohinaa: pitkään odotetut vieraat saapuvat ja sukulaiset kokoontuvat yhteen. Koko porukka viettää juhlaa iloisesti ja huolettomasti. Kerron teille suomalaisen naisen tarinan, joka todella halusi viettää merkkipäivänsä läheistensä kanssa.
Olin valmistellut 60-vuotissyntymäpäiväjuhlaani jo yli viikon. Odotin innolla, että kaikki sukulaiset tulisivat, joten panostin järjestelyihin kaikin voimin. Koska koronatilanne esti ravintolan, päätin järjestää juhlat kotona.
Asun tyttäreni kanssa, hänen nimensä on Sini, 31-vuotias ja vielä naimaton. Pojallani taas on oma perhe, hän täytti tänä vuonna neljäkymmentä. Halusin juhlia merkkipäivääni molempien lasten ja lapsenlapseni seurassa. Kävin kaupassa ja suunnittelin tarjoilut. Valmistin paljon: erilaisia alkupaloja, kolmea salaattia, kaalikääryleitä, liharuokia ja kakun. Kutsuin kaikki lauantaina, jotta varmasti sopisi kaikille eikä kukaan ollut ehtinyt sopia muuta menoa.
Mutta ketään ei näkynyt sinä lauantaina. Poikani ei vastannut puhelimeen. En voinut käsittää, mitä oli tapahtunut. Mieli oli todella maassa. Päivä, jota olin odottanut, muuttui pettymykseksi ja itku kuristi kurkkua. Katsoin surullisena täyttä juhlapöytää, jonka ääreen kukaan ei istunut. Miten omat lapset voivat tehdä näin äidilleen? Sini yritti lohduttaa, mutta en saanut mieltäni rauhoittumaan, joten sunnuntaina päätin mennä poikani luokse selvittämään, miksi he eivät olleet tulleet.
Olen kasvattanut kaksi lasta yksin, mieheni lähti aikanaan töihin ulkomaille eikä palannut koskaan. Vanhempieni tuen avulla sain ostettua pienen kolmion Espoosta, jonne asetuttiin asumaan. Kun poikani täytti kolmekymmentä ja meni naimisiin, annoin pariskunnan käyttöön toisen huoneen, Sini jäi toiseen ja minä pidin oman huoneeni. Ei se helppoa ollut, mutta halusin auttaa nuoria alkuun.
Näin asuimme kahdeksan vuotta. Poikani sai tyttären, jonka hoidin melkein sylissäni. Sitten anoppini menehtyi. Hän ei ollut juuri tekemisissä meidän kanssammme eikä ollut kiinnostunut lastenlapsestaan, mutta jätti dokumenteissa kuitenkin yksiön minulle. Sitä piti remontoida kunnolla, ja kun remontti valmistui, päätin antaa koko asunnon pojalleni perheineen. Sen jälkeen näimme harvemmin, mutta juhlat vietimme yhdessä.
Nyt, ensimmäistä kertaa koskaan, poikani ei kuitenkaan tullut merkkipäivänä. Aamulla kymmeneltä olin jo heidän ovellaan, sydän pamppaillen: onko sattunut jotakin? Otin mukaan paljon ruokia, joita olin edellispäivänä valmistanut. Ovelle tuli miniäni, selvästi unisena ja ärtyneenä, ja kysyi jo ovella, mitä asiaa minulla oli.
Poikani vielä nukkui sikeästi, mutta kun hän heräsi, tarjosi teetä. Otin esille juhlat ja kysyin, miksi eivät olleet tulleet, vaikka olin kutsunut viikkoa aiemmin ja olin soittanut useasti. Poikani vaikeni, mutta miniäni alkoi puhua minun ja pojan puolesta. Hänellä oli kaunaa siitä, että he saivat asunnokseen vain yksiön, kun itse asuin kolmen huoneen asunnossa. Heidän mielestään tila oli niin pieni, etteivät voineet harkita toista lasta. Siinä oli kiitos sitten kaikesta. Koko elämänsä yrittää lapsiaan varten, antaa kodinkin, mutta lopulta sekään ei enää riitä.
Valitettavasti ihmisellä pitäisi joskus olla enemmän aikaa ajatella myös itseään, eikä vain muita. Muutoin riski on liian suuri, että kiitollisuus unohtuu kokonaan. Jotkut asiat jäävät mieleen kuten se, miten tärkeää on löytää tasapaino sen välillä, mitä antaa ja mitä odottaa takaisin. Elämä opettaa: vaikka teet kaiken oikein, et ehkä koskaan saa sitä kiitosta, jota toivot. Siksi on tärkeintä vaalia omia rajojasi ja muistaa myös rakastaa itseään.
