Valkoinen takki
Mariikka asui lastenkodissa siitä asti, kun oli ollut viiden vanha. Hän ei koskaan saanut tietää, kuinka sinne oikein päätyi hän muisti vain, kuinka mummo ei eräänä aamuna enää herännyt, ja äiti ei koskaan palannut. Sen jälkeen tulivat vieraiden ihmisten kädet, haaleat seinät ja keitetyn kaalilaatikon tuoksu, joka tuntui täyttävän jokaisen nurkan ja päivän. Aluksi hän itki iltaisin hiljaa päänsä tyynyyn, mutta sitten kyynelkanavat kuivuivat. Hän oppi vain olemaan ja elämään: hiljaa, huolellisesti, kuin toivoen, että ahkeruudesta annettaisiin joskus jotain oikeaa ja pysyvää.
Lastenkodin kaikista tiloista hän rakasti eniten jumppasalia. Korkeat, vähän vinossa narisevat lattialankut ja katonrajassa päivää kurkistavat likaiset ikkunat loivat saliin omanlaisensa taian. Pienestä neljän hengen huoneesta kahdeksan, jossa hänen elämänsä vieri, sali tuntui miltei satupalatsilta. Kun tiukalle pumpattu oranssi pallo löi tuttua rytmiä parketille, olivat kaikki huolet kuin poissa. Ja jos sattui saamaan pallon kauniisti koriin, Mariikka tunsi olevansa melkein onnellinen. Melkein sillä täysi onni oli mahdollista vain perheessä, tähän uskoivat kaikki talon lapset, jättäen sydämeensä verhon taakse piilotetun huoneen odottamaan, että iloisi kokonaan joskus vielä nauraisi.
Mariikka juoksi nopeammin kuin moni, hyppäsi korkealle, pallo totteli hänen kättään. Ohjaaja Paula Lehtonen oli sanonut kerran: Sinussa on urheilijan ainesta, Mariikka. Soitan tänään eräälle valmentajakaverilleni ehkä saat paikan oikeasta koripallojoukkueesta.
Ja niin kävi.
Kahdestatoista ikävuodesta alkaen Mariikka pääsi säännöllisiin harjoituksiin. Ensin hänet otettiin mukaan kaupunginosan joukkueeseen, sitten kaupungin parhaiden nuorten kokoonpanoon. Maakuntaturnauksen finaalissa hän oli kentän paras ja teki 32 pistettä omalle joukkueelleen.
Kun sporttikomitean puheenjohtaja ojensi Mariikalle mitalin, hän sanoi: Onnea tyttöseni, sinulla on koko elämä edessäsi. Näistä sanoista Mariikan silmät melkein kostuivat, mutta puheenjohtaja luuli niitä vain nuoren ilon kyyneliksi. Kun hän tunnin päästä näki Mariikan lähtevän yksin yössä salilta, pysäytti hän tämän.
Mariikka, eikö kukaan tule sinua hakemaan? Missäs sinä asut?
Lastenkodissa, kolmonen. Tänne on neljä ratikkapysäkin matka.
Voi anteeksi Mariikka, en tiennytkään nimeni on Eero Nieminen. Hyppää kyytiin, vien sinut kotiin.
Neljätoistakesäinen Mariikka ajoi ensimmäistä kertaa elämässään autolla, ja olo oli kumman hyvä.
Kuka siellä huolehtii sinusta?
Paula Lehtonen, ohjaaja.
Saanko tavata hänet?
Joo, mutta hän on siellä vasta huomenaamulla.
Selvä, sitten juttelen aamulla.
Mariikkaa kovasti kiinnosti, mistä kunniaton herra aikoi ohjaajan kanssa puhua, mutta ei osannut kysyä.
Seuraavana päivänä koulun jälkeen Paula kutsui Mariikan luokseen.
Ohjaajan tarinasta selvisi, että Eero Nieminen oli kysynyt, mitä Mariikka eniten tarvitsisi. Paula oli todennut, että Mariikalla ei juuri ollut tarvetta muulle kuin, ehkä, uudelle takille.
Niin sanoin, että sinä kasvaa niin nopeasti, ettei lastenvaatteet enää riitä. Aikuisten liikkeestä pitäisi jo löytää sopiva. Hän kysyi sinun koon ja tässä Paula nosti pöydälle paperipaketin, sidottuna ronskilla narulla no niin, sovitetaanpas.
Sydän pamppaillen Mariikka näki ohjaajan avaavan paketin, josta paljastui lumivalkoinen takki kapea vyö ja koostuvat, lämpimän hunajaiset napit kruunasivat sen. Takki oli niin kaunis, ettei se muistuttanut mitään, mitä hän oli ennen pitänyt yllään. Ja vielä tärkeämpää: se oli uusi. Siinä ei ollut kenenkään toisen nimeä vuorin saumoissa, kuten usein oli lastenkodin vaatteissa.
Voi Mariikka, olen vain elokuvissa nähnyt noin ihanan takin näyttelijättäriä päällä! Tämäpä vasta onnenpotku! Anna kun sovitat ja pyörit kerran!
Kuin unessa Mariikka tunsi vuorin kylmyyden, joka muuttui heti suloiseksi lämmöksi. Se oli kuin joku olisi halannut häntä. Peiliin vilkaistessaan hän näki kuin uuden, urheilullisen ja punaposkisen itsensä. Vaikka hänen hameensa oli vanha ja punainen t-paita ei yhtään sopinut takkiin, eivät pienet asiat latistaneet iloa.
Eikä siinä kaikki! hymyili Paula Lehtonen, jonka silmissäkin kiilsi onnea. Tässä vielä yksi juttu!
Hän antoi Mariikalle kaksinkerroin taitetun lomakkeen, jossa oli piirretty Uusi-Pioneeri-hahmo.
Mikä tämä on, täti Paula?
Leirilippu Suvikumpu-leirille! Pääset kesällä, ensimmäiselle leiriviikolle, siellä on valtavan kaunista! Tämänkin toi Eero Nieminen, olkoon hänelle siunausta.
Yöllä Mariikka ei saanut unta. Hän pyöritteli asian toisensa jälkeen, kuin värillinen elokuva kulki päässä turnausvoitto, mitali, autokyyti Eero Niemisen kanssa, leirilippu ja tietenkin ihana uusi takki, joka odotti vaatekaapissa.
Hän hiipi hiljaa ylös, avasi kaapin ovea ja veti takin harteilleen hän oli kutsunut sitä Takkokseen.
Hän kulki käytävää, pysähtyi ikkunan ääreen ja katseli kevään ensimmäistä tihkusadetta. Ensimmäistä kertaa hänen elämässään talven loppuminen ei ilahduttanut häntä. Olisi ollut niin ihanaa kulkea kaunis takki yllään vielä vähän aikaa.
***
Muista ottaa vaihtokengät ja urheilutossut, luetteli Paula leirilippua vilkuttaen ennen lähtöä, ja päähine, se on pakollinen. Takki Mariikka, siinä lukee välikausitakki, juuri niin täälläkin sanotaan. Älä väitä vastaan, jos se lukee, se täytyy ottaa mukaan.
Mariikka nyökkäsi, vaikka ei tajunnut, mihin kesällä tarvitaan takkia, mutta illat olivat viileitä ja kaikkein rakkaimpia tavaroita ei halunnut jättää muiden käsiin yhteiseen kaappiin.
Suvikummun ensimmäisen ryhmän talossa kaikki katsoivat heti Mariikkaa kuin hän olisi tullut toisesta maailmasta. Toiset tytöt olivat pukeutuneet keveisiin tuulitakkeihin, nykyaikaisiin farkkuliiveihin ja sporttisiin paitoihin. Vain hänellä oli päällään takki. Rinkkaan sitä ei saanut mahtumaan, sillä koripallo vei tilan niinpä hänen oli puettava se ylleen.
Onko sulla mummotyyli? irvaili hontelo Sanni viereiseltä sängyltä.
Pappatyyli! joku jatkoi.
Talvi meni jo aikaa sitten, nyökkäili ikkuna-tyttö.
Ehkä se tuli Lapista porolla!
Ei kuulu teille, sanoi Mariikka hiljaa, mutta hänen katseensa sai porukan vaikenemaan.
Hän ripusti takin sängynpäätyyn ja lähti ulos.
Outo tyyppi, kuiskasi joku, kun ovi sulkeutui.
Mariikka kiersi leirin, vilkuili ruokalaa, esiintymislavaa, jalkapallokenttää, ränsistynyttä lentopalloverkkoa. Koripalloteline oli kasvanut heinää, vain yhdessä korissa vielä oli rengas.
Miksi minä edes tulin tänne?, hän ajatteli nojaten korkeaan koivuun, mutta pudisteltuaan päätään päätti kestää 21 päivää. Takkonen ja pallo mukana, huoneen tytöistä viis. Hänessä heräsi taas vanha tuttu yksinäisyyden tunne.
Seuraavan päivän avajaisissa sytytettiin nuotio ja tanssittiin diskossa. Mariikka istui syrjemmällä pensaan varjoissa, kuunteli kirkkaiden lamppujen huminaa ja katseli outoja biisejä, joita toiset tanssivat. Hän ei osannut tanssia, mutta rakasti musiikkia.
Iltaisin tytöt kertovat kauhutarinoita ja juttuja ulkomaisista elokuvista muutaman kotona oli jo videonauhuri. Mariikka makasi silmät suljettuina, teeskenteli nukkuvaa. Mitä hän olisi voinut kertoa näille onnekkaille kaunottarille? Öisistä itkuista, varastetuista leipäpaloista tyynyn alla? Katseesta, jolla aikuista vierasta seurattiin: Eikö se tullut hakemaan just minua?
Kun leirillä ei saanut lentopallojoukkueeseen tarpeeksi tyttöjä, ohjaaja huikkasi: Mariikka, sähän urheilet, kokeilepa!
Vaikkei ollut koskaan pelannut lentopalloa, hän meni. Kapteenina oli Eevi, topakka, näyttävä, letitetty tukka aina ojennuksessa.
Miksi sinä yrität aina ottaa kiinni tässä täytyy lyödä! Pehmeästi, ohjaa vaan! komensi Eevi.
Pallo käyttäytyi oudosti, se lensi aina kauas kentän yli.
Voi pitkä tyttö, kiepauttaisin sinut pääni ympärille, voivotteli Eevi, mene verkolle, torjumaan!
Pettynyt Mariikka vetäytyi kentältä. Hän haki rakkaan oranssin pallonsa, repi rikkaruohot koriksen kohdalta ja heitteli palloaan koriin kerta toisensa jälkeen.
Arki leirillä alkoi: aamujumppa, siivous, ruokala, talenttikisan harjoitukset, paljon muuta. Parasta olivat elokuvapäivät. Joka toinen päivä juliste paljastettiin, ja kylän koneenkäyttäjä toi iltaisin filmin. Mariikka istui takarivissä, ettei peittäisi muiden näkyvyyttä ja lumoutuneena seurasi, kuinka rohkeat merimiehet taistelivat merirosvoja vastaan tai suomalainen Väinämöinen loitsi Kullervoa suonsilmästä.
Muun ajan hän pelasi koripalloa, jopa myöhään illalla, kun muut kokoontuivat piireihin ja kerhoihin. Takki, Takkonen, lepäsi joka ilta hänen kanssaan, valkeana kuin uskollinen vartija yön pimeydessä.
Mariikka ei käynyt diskossa. Toiset laittoivat huuliaan ja kiharoitaan, mutta hän jäi penkille sellaisten pensaiden katveeseen, jotka vain harvat tiesivät.
Eräänä iltana hän kuuli kuisketta Sanni ja Samuli ensimmäisestä ryhmästä olivat pusikossa piilossa. Paikalle ilmestyi kolme paikallista poikaa pitkiä, vähän huteria ja tupakkat suupielissä. Nämä piirittivät Sannin, Samuli livahti tiehensä. Sanni jäi yksin pelästynyt ja avuton.
No mutta, mikä tyttö tänne on tullut, oikein kaupungin hienohelma! Lähdetäänpäs kävelylle kuutamoon! pojat rehkivät, asettuen ympärille.
Sanni huusi jotain, mutta musiikki peitti kaiken.
Hetkeäkään empimättä Mariikka ryntäsi paikalle, valkoinen takki loistaen kuin lintu yössä.
Painukaa matkoihinne, Mariikka sähähti, muuten isken!
Pojat jähmettyivät, ehkä uskalsivat hetken uskoa näkevänsä kummituksen. Sitten he ärhentyivät.
Sinäkin olet pitkäjalkainen, tyylikäs tuossa sulle kaveri!
Korkein pojista tavoitteli Mariikkaa, mutta tämä ehti ensin. Hän löi haparoiden mutta niin lujaa kuin osasi. Sanni tarttui toiseen poikaan, huutaen toistamiseen. Sillä hetkellä musiikki vaimeni ja lapset sekä ohjaajat ehtivät apuun. Kaksi pojista saatiin kiinni, kolmas karkasi, mutta Mariikka nappasi koripallonsa ja heitti sen täsmälleen pakenevaa poikaa päähän. Tämä kaatui ja jäi piiriin.
Olipa heitto, siskokulta, sanoi Eevi. Hän oli jo rauhoittunut, mutta hengitti raskaasti kiitos.
Kiitos itsellesi, vastasi Mariikka ja keräsi pallonsa mukaansa.
Oletko kunnossa? Eevi tavoitti hänet käytävällä ja katsoi nyt Mariikkaa ensi kertaa ilman ivaa.
Olen, kiitos.
Seuraavana aamuna Eevi huusi:
Hei, sisko, tule pariksi opetan syötöt!
En minä osaa…
Osaat kyllä, takaan sen.
Muutamassa minuutissa pallo liisi verkon yli tytöltä toiselle.
Pehmeämmin, sormien päillä juuri noin, hyvä Mari!
Sen jälkeen kaikki muuttui, hiljalleen mutta varmasti.
***
Vanhempienpäivänä satoi yllättäen lunta. Suuria hiljaisia hiutaleita, joita tuuli pyöritteli ovenkahvoihin ja ruusupuskiin ruokalan edessä. Kylmäksi kävi, eikä lämmin tullut vaikka miten yritti.
Lumituisku piti Mariikan sisällä hän istui ikkunalla ja katseli ulos.
Vähän ennen lounasta vanhemmat alkoivat valua leirille. Pääportin ja radiopisteen välinen johto humisi tauotta.
Kaiuttimesta kajahti:
Sanni Leppänen, Silja Aalto, Heikki Virtanen, teidän vanhemmat ovat saapuneet.
Nimensä kuulleet juoksivat portille ja syöksyivät vanhempien syleilyihin.
Huh, onpas kylmä, saan kohta keuhkokuumeen, päivitteli Sanni, mutta pärjään paidalla.
Mariikka kuitenkin nousi, riisui takkinsa ja ojensi Sannille, joka oli hiljattain kutsunut sitä mummotakiksi.
Tässä, ota minun takkini, Sanni, et vilustu.
Kiitos Mari… Mariikka.
Tällä tavalla takki kulki tytöltä toiselle, vartioi ruokalan käytävällä, imeytyi muiden hajuvesiin, omenien ja makeisten tuoksuun. Jokainen tyttö toi Mariikalle jotain suklaata, pienen limsapullon, kourallisen pähkinöitä. Iltaan mennessä Mariikan yöpöydälle oli kertynyt melkoinen herkkuvuori.
Viimeisenä katosi Eevi, kiskaisi takin päällensä ja lähti pihalle ripeällä urheilijan askeleella. Katsoessaan tämän perään Mariikka ajatteli, miten antaisi mielihyvin kaiken, jos joku tulisi myös hänen puolestaan.
Hän laskeutui vuoteelle, peitteli päänsä ja loi itselleen pienen kodin lakanoista, kuten lapsena.
Hän heräsi, kun joku silitti häntä olasta. Unisena Mariikka näki naisen kasvonpiirteen, tämä istui hänen vieressään. Hän luuli näkevänsä unta ja käänsi kylkeä eihän kukaan ollut koskaan hellästi silittänyt. Mutta nainen ei kadonnut.
Äiti? kuiskasi Mariikka, silmiään avaamatta.
Kyllä, nainen sanoi, sallisithan minun olla äitisi.
Ja minä voisin olla siskosi, oikea, se oli Eevin ääni.
Silloin Mariikka nousi istumaan. Nainen, joka halusi olla hänen äitinsä, oli kaunis ja hänen katseensa suora ja lempeä, kuten Paulla Lehtosella.
Nainen hymyili: Eevi on kertonut minulle sinusta niin paljon, että minäkin olen rakastunut sinuun. Ja hän sanoo, että olet paras tyttö koko maailmassa eikä hän lähde ilman sinua.
Suostu, Maria, Eevi supatti vierellä.
Entä sun isä, onko hänestä ok?
Isä suostui heti ja hän tuntee sinut.
Mistä muka?
Kun hän näki minut sinun takissasi, kysyi heti, mistä se on. Sanoin, että siskolta lainattu, sinulta. Isä hymyili ja sanoi, että olet oikein hyvä tyttö. Muistatko Eero Niemistä? Hän se on!
Suostun, kuiskasi Mariikka ja kyyneleet vierivät poskille, kun hän putosi uuden äidin ja siskon lämpimään syliin.
Sellainen näky kohtasi huonekavereita, kun he palasivat illalliselta.
***
Eero Nieminen odotti Mariikan päätöstä autossaan. Kun hän näki nauravat tytöt ja vaimonsa, hän ymmärsi kaiken ja sanoi, että olisi onnellinen saadessaan vielä yhden tyttären.
Siitä hetkestä Mariikka muuttui. Hän avasi sydämestään onnen verhon, muuttui nauravaksi ja puheliaaksi, oikeaksi leiritähdeksi.
Tytöt alkoivat pitää hänestä sekä huligaaneja vastaan toimimisesta että siitä, ettei hän ahminut herkkuja itse, vaan järjesti yöllisen piknikin kynttilänvalossa muiden kanssa.
Tytöt pyysivät hänet mukaan Miss Suvikumpu -kisaan, näyttivät miten tanssitaan, kampaus tehdään ja mekko puetaan.
Viikko leirin jälkeen leiriradio kuulutti: Eeviä ja Mariikkaa tullaan nyt hakemaan! Tytöt juoksivat käsi kädessä portille, jossa vanhemmat jo odottivat.
Ja niin kaikki ne, jotka hakivat ja joita haettiin, tunsivat elävänsä hetkessä, jota he kenties kaikista eniten muistaisivat onnellisimpana hetkenään.
