Valkoinen liina, harmaa elämä
Keitto oli hyvä, Aino tiesi sen tarkkaan. Hän maistoi sitä kolme kertaa keittäessään ja oli joka maistamalla tyytyväinen. Punajuuret olivat nuoria, torilta, luullinen liha sai muhia kaksi tuntia, valkosipulin hän murskasi keiton joukkoon ihan lopuksi, kuten pitääkin. Pöydällä paloivat kynttilät, puhtaanvalkoinen pellavaliina oli siinä, se, jota säästettiin vain erityisiin hetkiin. Viisitoista vuotta yhdessä se kai oli sellainen.
Ulkona syksy hiipi kaikkialle. Lokakuu Turussa oli aina samanlainen: harmaa, märkä, täynnä mullan ja putoavien lehtien hajua sekä autojen pakokaasuja. Aino suoristi veitsen lautasen oikealle puolelle, nykäisi pöytäliinaa kulmasta, vaikkei se ollut edes vinossa. Sitten hän jäi seisomaan keskelle keittiötä ja kuunteli jääkaapin päällä tikittävän kellon ääntä.
Eero tuli kotiin puoli yhdeksän. Hän kuuli, kuinka avainta väännettiin lukossa, kuinka muovikassi kolahti lattialle, kuinka eteisen valokatkaisija naksahti päälle.
No, mitä täällä nyt on? hän huuteli ovien lomasta, riisumatta kenkiä, takki päällä, kylmästä punaisin poskin.
Tule, pese kädet ja istu. Aino hymyili. Keittoa, kanaa, salaattiakin tein.
Eero heitti takin keittiön tuolille ja katseli ympärilleen.
Miksi kynttilät?
No miksi, Eero. Tänään on meidän vuosipäivä.
Eero ei sanonut mitään, käveli hanalle, pesi kätensä hätäisesti ja istui pöydän ääreen. Aino annosteli keittoa ja asetti lautasen hänen eteensä. Smetana oli maatilatorilta, juuri sellainen kuin Eero piti, lusikalla päälle kruunuksi.
Eero haistoi, maistoi, pyöritteli lusikkaa.
Hiukan hapan.
Aino istui vastapäätä.
Ai, minusta hyvää.
Äiti tekee keiton eri tavalla. Hänellä siitä tulee noh, sakeampaa. Hänen makunsa on oikea.
Aino otti lusikan omaan käteensä.
Syö nyt, kun on kuumaa.
Syön, syön. Eero pyöritti lautasta. Miksi levitit valkoisen liinan? Saat sen vielä sotkettua.
En varmasti sotke.
Jaa-a. Hän tuhahti. Äiti panee aina tumman liinan pyhiksi, punaruskean. Käytännöllistä. Ja kaunista.
Aino katsoi kynttilöitä. Leimu värähteli, kun Eero istui kovakouraisesti pöydän ääressä.
Eero, sanoi Aino rauhallisesti, tiedät kai, että tänään on viisitoista vuotta siitä kun mentiin naimisiin.
Tiedänhän minä.
Et sanonut mitään kun tulit.
Hän nosti katseensa, yllättyneenä, miltei loukkaantuneena.
Mitä muka pitäisi sanoa? Onko tämä syntymäpäivä vai? Me vaan eletään yhdessä, eikö se riitä?
En tiedä kai viidentoista vuoden jälkeen jotenkin huomauttaa voisi
No se on viisitoista vuotta, Eero sanoi. Missä kana?
Aino nousi, haki uunista kanapaistin. Pintaan oli ripoteltu yrttejä, juuri niin kuin Eero halusi.
Hiukan kuivaa, Eero totesi leikatessaan.
Otin just uunista.
Sitten pidit liikaa siellä. Äiti laittaa aina folion päällä, siitä tulee mehevää.
Aino otti lautaselleen vähän kanaa. Söi. Ulkoa auto vilahti ohi ja sen valo viilsi katon poikki.
Kävitkö äidin luona tänään? hän kysyi.
Poikkesin töiden jälkeen. No mitä sitten?
Ei mitään, ihan kysyin.
Eero katsoi taas pöytäliinaa.
Turhaa, Aino, oikeasti. Ei sovi tällaista. Äiti osaa laittaa pöydänkin oikealla tavalla: astiat ja liina ja leivät leikattu nätisti ohuiksi. Sä taas, hän viittasi leipään, olet leikannut kunnon paloja…
Aino laski haarukan käsistään.
Ei paiskannut, ihan hiljaa laski lautasen viereen.
Sisällä jokin puristui, aukeni taas, kuin nyrkki.
Eero, hän sanoi, ääni tasainen, yllättyi itsekin siitä, tajuatko sä mitä sä nyt sanot?
Eero vilkaisi häntä ärtyneenä, kuten nälkäinen, jota häiritään.
Mitä? Ihan totta vaan sanon, että äiti tekee paremmin. Ei sitä tarvitse loukkaantua.
Astuit ovesta sisään. Et sanonut sanaakaan. Sitten kylmää palautetta ruoasta, liinasta, leivästä, kanasta. Keitin kolme tuntia, Eero.
No, keitit. Mitä siitä pitäisi taputtaa?
Aino vaikeni sekunnin.
Velvollisuus, hän sanoi, kuin maistellen sanan painoa.
No niinhän se menee. Sä hoidat kodin, mä tuon rahat. Että loogista.
Entä viisitoista vuotta. Onko sekin vaan fakta?
Aino, älä nyt ala. Pitääkö runoja alkaa lausua? Äiti sanoi aina: vähemmän romantiikkaa, enemmän järjestystä, siitä se pysyy kasassa…
Kynttilän liekki nytkähti. Kuin olisi kuullut jotakin.
Aino nousi pöydästä. Keräsi astiansa. Seisoi hetken ikkunassa, katsellen märkiä kattoja, naapurin valaistuja ikkunoita, pihan puuta, joka oli melkein kokonaan paljas.
Kääntyi.
Eero, kerää tavarasi.
Hän nosti katseen.
Mitä?
Kerää tavarasi ja mene. Ole hyvä.
Hän katsoi Ainon kasvoja kuin ihmistä, joka alkaa puhua oudolla kielellä. Sitten naurahti lyhyesti, vähän kuin köhäisi.
Ootko tosissas?
Tosi.
Keiton takia vai?
En keiton.
Mistä sitten?
Ei yhdestä vaan viidentoista vuoden samasta.
Eero seisoi hetkensä. Sitten kääntyi ja meni makuuhuoneeseen. Aino kuuli kaapin oven, muovipussin rahinan. Hän istui keittiössä ja katsoi kynttilöitä. Liekit paloivat selkä suorana.
Kun Eero tuli ulos kassin kanssa, pysähtyi keittiön ovelle. Vilkaisi pöytää. Valkoista liinaa, keittoa, koko paloja leipää.
Kadut vielä, hän sanoi.
Ehkä, Aino vastasi. Hei sitten, Eero.
Ovi sulkeutui. Lukko napsahti. Aino istui ja kuunteli häipyviä askelia rappukäytävässä.
Sitten hän sammutti kynttilät ei ollut syytä enää pitää niitä palamassa. Tiskasi astiat. Keiton laittoi jääkaappiin. Ei ollut nälkä.
Asunnossa tuoksui paistettu sipuli ja vähän kosteus, niin kuin lokakuussa aina, kun rappuväliin jätetään ikkunat auki mutta patterit eivät vielä lämmitä tarpeeksi.
Aino meni nukkumaan puoli yhdentoista maissa. Nukkui huonosti, katsellen kattoa, kuunnellen naapurin tv:tä. Ajatteli yhtä: hän ei itkenyt. Se sentään.
***
Raili-äiti avasi oven ennen kuin Eero ehti soittaa toista kertaa. Niin hän teki aina, aivan kuin olisi juuri sillä hetkellä ollut oven takana odottamassa.
Eerokulta! Hän levitti kätensä. Katseli kassia. Voi hyvänen aika, mikä nyt tuli?
Se heitti pihalle, Eero sanoi lyhyesti.
Kuka? Se Aino? Raili-äiti väisti, päästi pojan sisään. Minä just keitin keittoa. Puikkoperunasoppaa, kanaa seassa, niin kuin tykkäät.
Eero riisui ulkovaatteet, meni keittiöön, istui alas. Asunnossa tuoksui ruoka ja se erityinen lämpimän vanhan kodin haju: aavistus naftaliinia, aavistus lääkekapseleita, päälle keittiön käryä.
Äiti hääräsi lieden vieressä, papatti taukoamatta.
Minä näin heti, ettei se ollut sinulle sopiva. Kylmä nainen. Sellaisille ei lapsiakaan tule, se ei ole sattumaa, luonnon laki se. Syö nyt. Olen leikannut leivänkin ohuiksi.
Leipä oli leikattu siististi, ohut viipaleet. Eero katsoi niitä ja jostain syystä muisti, miten Aino aina leikkasi paksuja.
Äiti, ei nyt jaksa, Eero sanoi.
Mitä ei jaksa? Totuus on totuus! Viisitoista vuotta kidutti, eikä mitään saanut aikaan. Eipä tullut lapsia, eikä kunnon kotia… Syö nyt soppaa.
Keitto oli sakeaa, juuri sellaista. Eero söi ja vaikeni.
Ensimmäiset päivät olivat kuin unta. Hän kulki töihin, tuli kotiin, söi äidin kanssa, katseli televisiota. Raili-äiti kokkasi joka päivä, pyöräytti kotletit, asetteli lautasen, sanoi: Syö paremmin, sä näytät harmaalta.
Kolmantena päivänä hän purki Eeron kassit itse iltapäivällä.
Et ota tuota paitaa enää, se on ryppyinen, huokasi illallisella. Silitän sinisen, siniset sopii sulle.
Mä pidän siitä harmaasta, Eero vastasi.
No mutta sininen on parempi.
Eero antoi olla. Söi kotletit, joi teet. Äiti siivosi ruokapöydän ja kertoi naapurin Ullasta neljännestä kerroksesta; meni menojaan ja tyytyväinen on, ja siitäkin rivien välistä heijastui jotain Ainosta, mutta Eero ei kuunnellut.
Viikon päästä äiti ilmoitti, että kengät ovat aivan loppu ja lauantaina mennään ostoksille.
Äiti, ovat ihan ok.
Minä näin, pohjasta repsottaa.
Ei repsota.
Repsottaa, lauantaina mennään.
He menivät. Äiti valitsi tarkasti, puki Eerolle kenkiä, mitä sattui itse pitämään. Eero olisi ottanut mustat, matalat, yksinkertaiset. Raili osti ruskeat koristepryähkineen.
Onpa kivannäköiset, Raili totesi.
En pidä noista.
No älä nyt lapsi luule olevasi, tässä nämä on sulle paremmat. Se siitä.
Myyjä mulkaisi sivuun. Eero katsoi itseään kassalla olevaan peiliin. Kahdenkympin keski-ikäinen mies ruskeissa kengissä, kasvot tyhjinä.
Hän osti kengät.
Iltaisin äiti istui vastapäätä ja kertoi, millainen Eero oli pienenä, kuinka hyvä poika, kuinka hän yksin kasvatti, vaikeudet, ja kuinka Aino ei osannut arvostaa. Eero nyökkäili.
Joskus hän ajatteli valkoista liinaa ja kynttilöitä. Ei tiennyt miksi Aino oli ne sytyttänyt. Viisitoista vuotta ja mitä sitten, mitä juhlimista siinä muka oli?
Mutta ajatteli silti.
Ja ajatteli sitäkin, ettei Aino itkenyt. Vain seisoi rauhallisena ikkunassa, pyysi häntä lähtemään. Sellaista tyyneyttä Eero ei ollut odottanut.
Ensimmäisen kuukauden lopulla äiti laati aikataulut hänelle. Ei sitä aikatauluksi nimittänyt, mutta sanoi: tiistaina lääkäri, olen ajanvarannut, torstaina mennään Ullan kahville, on kutsunut, perjantaina tule ajoissa, teen piirakan, en jaksa odottaa.
Eero oli myöhässä perjantaina, töissä oli palaveri. Soitti äidille bussissa, äiti puhui koko matkan. Piirakka odotti. Se oli hyvää. Kaikki oli hyvää.
Eero istui ja tunsi jotain painavaa rinnassa. Ei kipua. Painetta, kuin happea olisi vähän liian vähän.
***
Ainolla kului kolme ensimmäistä viikkoa kuin sumussa.
Hän kävi töissä, tuli kotiin, teki itselleen jotakin, söi, meni nukkumaan. Iltaisin oli vaikeinta asunto oli hiljainen, ensin siitä hiljaisuudesta pelkäsi, sitten se oli vain hiljaisuutta.
Sanni-soitti joka toinen päivä: Aino hei, miltä nyt tuntuu, tule käymään. Aino vakuutti pärjäävänsä, ettei tarvitse tulla. Sanni kuitenkin tuli ensimmäisenä lauantaina, toi punkkupullon ja pipareita, ja he istuivat keittiössä kahteen yöhön, Aino jutteli kynttilöistä, keitosta ja äidistä ja pöytäliinasta, Sanni kuunteli ja joskus sanoi on se kyllä mulkku, ja siitä tuli ihan vähän parempi olo.
Teit oikein, Sanni sanoi ennen lähtöään. Tosi oikein.
Pelottaa, Aino tunnusti.
Kyllä se helpottaa.
Sannin lähdettyä Aino seisahtui olohuoneeseen katsomaan tummansinisiä raskaita verhoja. Eero oli ne valinnut, sanoi joskus: Paksut, ei pääse valo, käytännöllistä. Ne olivat olleet ikuisuuksia. Aino ei ollut edes ajatellut niitä. Ne olivat ikään kuin taustaa.
Hän irrotti ne seuraavana päivänä.
Urakka vei puolitoista tuntia. Oli kiipeiltävä pöydälle, painava tanko. Käärittyään verhot kasaan, tunki kaappiin. Koko huone muuttui. Lokakuun harmaa valo toikin sisään kuin jotakin uutta, vaikka oli kylmää ja väritöntä.
Sitten hän siirsi sohvan. Ei yksin pyysi naapurin, Veikko Vainion, avuksi. Sohva siirrettiin ikkunan viereen, siihen valoon.
Omituista, mutta mukavaa.
Unet rauhoittuivat viikolla kaksi. Ei siis erikoisen hyvin, muttei enää kattoa tuijotellen kolmea asti.
Töissä kaikki säilyi. Aino oli erinomainen taloushallinnossa, tarkka ja luotettava. Ei koskaan myöhästynyt, paperit ojennuksessa. Kollegat arvostivat, varsinkin Irma Laine, vanhempi kirjanpitäjä. Irma oli lyhyt, ankaran oloinen, helmikorvakorut aina, ei koskaan puhunut itsestään, mutta huomasi ja arvosti Ainoa.
Lokakuun lopulla Irma pyysi hänet huoneeseensa.
Aino, hän sanoi, suoraan, lähden ensi vuonna pois. Tyttären perässä. Johtaja haluaisi sinut minun paikalleni. Pääkirjanpitäjäksi.
Aino hiljeni.
Minut?
Sinut, juuri niin. Olen vuoden miettinyt tätä. Sano kyllä.
Aino istui bussissa kotiin miettien tarjousta. Pääkirjanpitäjä. Vastuu, uudet kuviot. Se pelotti aina. Eero oli joskus tokaissut: Mitä sä urasta haaveilet, mähän tuon leivän. Hän antoi olla, nyökkäsi. Nyt Aino katsoi pysäkkien valoja ja mietti: miksei voisi?
Marraskuu kului tohinoissa. Hän maalasi makuuhuoneen vaaleankeltaiseksi, vaihtoi kepeät, pellavaiset verhot. Ostin uuden lampun, lämmin oranssi, iltaisin poltti vain sitä. Asunto muuttui omaksi.
Hän osti muutaman pelargonin, asetti ikkunalaudalle. Miedosti vihreä tuoksu sopi vaaleisiin verhoihin ja keltaiseen seinään.
Asiointi Eeron kanssa sujui lakimiehen välityksellä. Kaikki meni rauhallisesti. Asunto jäi Ainolle, Eero ei vaatinut mitään. Oli hiljainen, ehkä oli äiti saanut järkiperäistettyä.
Joulukuussa Aino otti pestin vastaan. Irma puristi kättä, Hyvä sinä, ja ensimmäistä kertaa todella hymyili, lempeänä.
Uudenvuoden Aino vietti Sannin luona, isolla porukalla, lapset, koirat, kulholliset rosollia. Oli hyvä olla, vähän haikea sellainen haikeus, jonka vain juhlan alla tuntee. Hän joi lasin kuohuvaa, katseli ilotulitusta, ajatteli: vuosi meni ja minäkin vielä elän, ehkä jopa hyvin.
***
Talvi Eerolle ei ollut armollinen.
Äiti päätti, että pitää käydä lääkäreissä. Kardiologi, yleislääkäri, vatsaelinten tarkastus näytät huonolta, Eero, piti varmistaa. Eero kävi. Lääkärit eivät löytäneet mitään, kaikki oli ikään nähden hyvin. Äiti pudisti pettyneenä päätään, kuin olisi toivonut löydöksiä.
Töissä Eero kävi hermostuneeksi. Työkaveri Jussi, tupakkapaikan mies, kysyi kerran:
Mikä sua hiertää?
Ei mikään.
Kotonako?
Ei.
Jussi nyökkäsi ja meni. Eero jäi, katsoi tehdaspihan likaisen ikkunan läpi. Lumi oli harmaata, painunutta, öljytahraista. Ei halunnut töihin, ei kotiin, ei minnekään.
Hän mietti: minne enää haluaisi?
Ei tiennyt.
Äiti tarjosi ruokaa aina, mutta samalla ohjelman huomiselle. Mitä穿, minne mennä, monelta palata. Jos oli myöhässä, äiti soitti. Jos ei vastannut, äiti soitti uudestaan. Murehdin Eero, missä kuljet?
Kerran helmikuussa Eero jäi Jussille: jääkiekkoa ja olutta. Kotiin tuli puoli yksitoista.
Äiti istui keittiössä pimeänä. Kun Eero tuli, napsautti valot ja katsoi häneen niin, että kylmäsi.
Missä olit?
Ilmoitin kyllä.
Myöhästyn, hän toisti. Ei se mitään kerro. Tiedätkö, miten huolestuin? Nousi verenpaine.
Äiti…
Syö tästä, laitoin kotletit. Ja älä sammuta puhelinta, soitin kolme kertaa.
En sammutellut, en vain huomannut. Siellä oli peli menossa.
Peli, äiti äänsi kuin olisi kirosana.
Eero söi. Aina perusteli, joka asiasta. Miksi myöhässä. Miksi tämä paita. Miksei soittanut. Miksei syönyt. Miksi söi jotain muuta.
Muisti joskus hehkuttaneensa: Äiti tietää aina oikean tavan. Silloin siitä ylpeilikin. Nyt muisto tuntui vieraalta, hölmöltä.
Maaliskuussa hän meinasi vuokrata huoneen. Selailee ilmoituksia, löytyi edullinen lähellä työpaikkaa. Äidille kertoi.
Äiti itki.
Ei syyttänyt, vaan hiljaa nyyhkytti: Sietämätöntä täällä olla, estän sun elämää. Ymmärrän kyllä.
Eero ei muuttanut.
Öisin hän näki joskus unta Ainosta. Ei mitenkään romanttisesti Aino vain keittiössä tai autossa yhdessä. Arkipäiväistä harhaa. Aamulla heräsi tuijottaen äidin asunnon matalaa kattoa.
Mietti: mitä se tekee nyt? Onko ok?
Ja heti perään ajatteli: kyllä sillä jo toinen kai on.
Se ärsytti.
***
Helmikuu räjähti valolla yllättäen. Lumi oli puhdasta, kirkasta, ja kun Aino käveli pysäkille, aurinko paistoi niin että silmiä kirveli, täytyi ostaa kunnon aurinkolasit.
Osti. Vaaleanpunaiset, hennot kehykset. Katsoi peilistä ja nauroi; vähän hassua, hyvällä tavalla.
Töissä sujui. Uusi vastuunsa olivat haastavia, mutta Aino pärjäsi hyvin. Joskus jäi iltaan selvittämään raportteja, keskusteli toimari Markku Syrjälän kanssa, joka oli hiljainen, mutta tarkka oli tyytyväinen, se tuntui.
Kollegat suhtautuivat ystävällisesti. Nuori apulainen, Minttu, toi joskus kahvin pyytämättä, laski pöydälle vain. Kiitokseksi Minttu punastui.
Maaliskuussa Sanni raahasi Ainon synttäreille Ninan luo. Aino hei nyt, ei enää jumiin kotiin, kyllä on kivaa.
Nina oli lämmin, naurava emäntä, iso asunto, kaksi kissaa ja valtava viherkasvi. Vieraita tusinan verran. Aino istui ensin Sannin kainalossa, mutta päätyi illan mittaan keskustelemaan viereisen naisen matematiikan opettajan kanssa kirjoista.
Tapio istui vastapäätä. Häntä ei heti huomannut. Hiljainen, harmaantuvat hiukset, harmaa neule, tarkkanäköinen. Ei puhunut liikaa, joskus nyökkäsi, jos jokin nauratti.
Loppuillasta he ajautuivat teekuppien kanssa ikkunan alle. Hän kysyi, Aino vastasi, Tapio palasi. Puhelu punoutui kuin itsestään. Hän oli insinööri, teki vanhojen rakennusten kunnossapitoa, leski jo neljä vuotta. Puhui siitä kuin säästä: käynyt, mennyt, pysyvä puolivarjo sielussa.
Oletko tuntenut Ninan kauan? hän kysyi.
Ninan entisen miehen kautta tutustuin. Mies lähti, Nina jäi ystäväksi. Entä sinä Sanni kautta?
Opiskeluaikana. Silloin meistä tuli ystävät.
Onnea, kun sellaisia ystäviä on, Tapio totesi.
Aivan niin.
He vaihtoivat puhelinnumerot, ilman suuria odotuksia. Kolmen päivän päästä Tapio soitti, pyysi kahville. Aino suostui.
Pikku kahvilassa, lähellä työpaikkaa, he juttelivat kaksi tuntia. Eron, Aino kertoi, Tapio kuunteli, ei neuvoa, ei arvostelua. Tapio kertoi omastaan. Seisoivat kadulla hyvä tovi, oli kylmä mutta lämmin olo. Tapio kysyi, saisiko soittaa vielä. Ilman muuta, Aino sanoi.
Seurasi kävely jokirannassa. Elokuvissa. Sitten kerran huhtikuussa Tapio kutsui Ainon päivälliselle.
***
Tapion koti oli viidennessä kerroksessa punatiilitalossa. Aino nousi portaat, pullo käsissä, pohti: mitä jos perinteinen poikamiesluola, millainen sotku, koettaa olla avaamatta silmäänsä. Hermostutti, niin kuin aina kun pelkää tulevansa arvioiduksi ja tuomituksi.
Hän soitti.
Ovi avautui. Asunnosta lehahti omenainen tuoksu, hentoa, lämmintä, ehkä vähän kanelia.
Tervetuloa, Tapio hymyili. Laitoin piirakan uuniin vähän etuajassa. Toivottavasti omenapiiras kelpaa?
Erittäin, sanoi Aino.
Asunto oli tavallinen, aito koti: hyllyillä kirjoja ja työkaluja, keittiön pöydällä lehti. Ei mitään näytösjärjestystä. Ihmisen elämisen jälki.
He hakkasivat salaattia yhdessä. Aino leikkasi tomaattia, Tapio juustoa. Joskus hiljaa, joskus jutellen. Hiljaisuus ei ollut painavaa.
Aino huomasi odottavansa, että Tapio sanoo: Olisitpa laittanut kurkkua, tai kastike on väärä, tai edes vilkaisisi pöytää sillä tietyllä tavalla, jonka Aino tunsi huolella viidentoista vuoden ajalta.
Mutta mies ei sanonut mitään. He istuivat pöytään, Tapio kaatoi viiniä, katsoi pöytää, katsoi Ainoa.
Kiitos kun tulit.
Kolme sanaa vain, mitään lisälauserakennetta.
Aino laski katseen lautaseen ja tunsi, kuin sisäinen varmuus hellittäisi kuin jotakin voisi viimein laskea alas, mikä on ollut jatkuvasti pidossa.
Ulkona oli huhtikuun ilta. Lyhdyt paloivat, oksilla oli vasta avautuneita silmuja. Piirakka kypsyi, koko keittiö tuoksui omenalta.
He juttelivat pitkään. Lapsuudesta, siitä, että Aino haaveili joskus opettajan töistä mutta päätyi taloushallintoon. Tapio kertoi nykyisestä projektista, vanhojen talojen korjaamisesta tärkeä työ, korjata se mitä on rikki.
Kun Aino viimein lähti, Tapio saattoi hänet rappuun.
Mukavaa että tutustuimme, Tapio sanoi.
Kotimatkalla Aino mietti, ei niinkään Tappiota, vaan omenapiirasta, ja että on mahdollista mennä toisen luokse ruokavierailulle pelkäämättä, tulla kevyt kotiin.
***
Kesä kului hitaasti, turvallisesti.
Tavat Tapion kanssa vakiintuivat: viikonloppuisin torille, Aino osti yrttejä ja smetanaa, Tapio kalaa. Laittoivat yhdessä ruokaa, se oli kevyttä, eri asia kuin yksin tai kriittisen silmän alla.
Kerran heinäkuussa Aino jäikin Tappiolle yöksi. Oli jo myöhä, ei huvittanut lähteä. Aamulla mies keitti kahvin ja toi sänkyyn. Ei mitään elokuvakohtausta, vaan että toi; istui viereen.
Ootko töissä tänään? Tapio kysyi.
Kahdeltatoista alkaa.
Mennäänkö aamulla torille? Kirsikat on nyt parhaimmillaan.
Aino otti kahvikupin molemmin käsin. Ulkona kesäaamu, tuoksui raikkaus, kiurut kirkui kaukaa. Häntä rupesi itkettämään, ei surusta vaan siitä ihmetyksestä, kun tajuaa olevansakin onnellinen.
Mennään, hän sanoi.
Syksyllä Tapio ehdotti muuttoa yhteen. Ei kosintaa, ei kukkia, vaan astianpesun lomassa yhtäkkiä:
Aino, jos muuttaisit tänne? Tuntuisi hyvältä. Tilaa on, ja minusta se tuntuisi hyvältä.
Pitää miettiä, Aino sanoi.
Mieti rauhassa, Tapio sanoi.
Kaksi viikkoa Aino mietti. Sanoi kyllä.
Marraskuussa hän muutti. Omaa asuntoaan ei myynyt. Kirjat, pelargonit, oranssi lamppu, pellavaiset verhot kaikki uuteen paikkaan. Tapio siirsi hyllyä, että kirjoille oli tilaa. Laittoivat yhdessä, sekoittaen Tapion tekniset ja Ainon kaunot.
Joulukuussa virallistivat suhteensa. Hiljaa, ilman juhlaa, vain Sanni ja Tapion ystävä Pekka todistivat. Ravintolaan neljästään, hyvää ruokaa, Sanni itki mutta vain onnesta.
Tammikuussa Aino huomasi odottavansa lasta.
Seisoi kylpyhuoneessa testi kädessä, tuijotti kahta viivaa. Istuuntui ammeen reunalle, istui kymmenen minuuttia, täysin liikkumatta.
Neljänkymmentäkolmesena. Oli kuvitellut aina, etteivät lapset kuulu hänelle. Eero ei halunnut, vai ei halunnutko Aino, asia jäi puhumatta, ajautui. Lääkärit eivät estäneet, mutta hän oli tottunut ajatukseen tämä ei ole hänen osansa.
Nyt oli.
Tapio oli työhuoneessaan, piirsi jotakin. Aino meni ovelle, Tapio havahtui.
Katsoi kasvoja.
Mitä tapahtui? hän kuiskasi.
Aino ojensi testin. Tapio katsoi, oli hetken hiljaa. Sitten nousi ja halasi lujasti, mitään sanomatta.
Lopulta totesi:
Tämä on hyvä, Aino. Tosi hyvä.
Aino hautasi kasvot miehen olkaan ja viimein itki kunnolla, kovaa kuin lapsena. Tapio ei säikähtänyt, ei toppuutellut. Piteli sylissä ja hoki: Kaikki hyvin. Kaikki hyvin.
***
Taivas kirkastui taas huhtikuussa, kahvilassa ja joenrannassa. Nyt Aino kulki jo hitaasti, hieman kylki edellä, maha jo näkyvissä, Tapio rinnalla tukemassa kyynärpäästä.
Kuusi kuukautta. Töissä kaikki tiesivät. Markku Syrjälä totesi: Onnea kovasti, Aino! Paikka pysyy, älä huolehdi. Minttu katsoi Ainoa nykyään kuin olisi talon viisain sitä ihailua, jonka nuoret naiset antavat niille, jotka osaavat elää.
Yhteiseen kotiin alkoi kertyä outoja, pieniä tavaroita: pinnasänky odotti koottuna, lampun varjostin kuun muotoinen, juhlava, pieniä vaatteita nätisti pinottu laatikossa. Aino avasi laatikon joskus, koski vaatteita, oli ihmeellinen tunne totta tämä kaikki.
Aamuisin hän joi teetä ikkunalla, alhaalla ruoho alkoi kasvaa. Ilmassa oli multaa, ehkä hieman omenaa naapuripihalta. Oli hyvä olla, hiljaista.
Iltaisin, kun Tapio nukahti ja lapsi potki vatsassa, Aino ajatteli menneisyyttä. Ei surulla, ei kaiholla kuin katselisi vanhaa valokuvaa. Siinä oli elämä, ja siinä oli jotain, mitä ehkä oli sääli. Ehkä niitä viittätoista vuotta, jotka menivät, eivätkä antaneet sitä mitä voisivat. Tai ehkä suri nuorempaa itseään, joka keitti keittoa ja kattoi valkoisen liinan.
Eerosta Aino ei tiennyt. Sanni kertoi nähneensä hänet kerran kaupassa, harmaa, vanhentunut. Aino nyökkäsi, ei sanonut mitään. Ei toivonut pahaa. Eero oli nyt toinen tarina, vieras.
***
Eero istui äidin keittiössä.
Ulkona oli huhtikuu, mutta asunnossa oli aina kuin talvi: raskaat verhot pidättivät valon, tavarat eivät vaihtuneet, tuoksu pysyi, corvalolia, sakeaa keiton höyryä.
Raili hääräsi lieden ääressä. Puhui. Hän puhui aina.
Oot huonon näköinen taas, Eero. Sanoin jo, että lääkäriin pitää hakeutua. Ei sinne teidän työterveyteen, siellä ei osata mitään. Poliklinikalta löytyy hyvä sydänlääkäri, varaan sulle ajan.
Äiti, minä olen ihan kunnossa.
Et sä ite osaa arvioida, Raili lateli. Miehet eivät koskaan tajua ennen kuin myöhäistä. Isäsikin sanoi “hyvin menee”, ja sinähän tiedät…
Eero tuijotti lautasta.
Ruudullinen sinivalkoinen liina oli pöydällä. Käytännöllinen. Äiti oikeassa, ei läiky.
Raili toi keiton.
Syö, kun on lämmintä. Tämä on tattarisoppaa, naudalla, tykkäät.
Tykkään, Eero sanoi.
Keitto oli hyvää. Äiti osasi tehdä keittoa.
Oletko miettinyt sitä, mitä puhuin Ludasta? kysyi äiti.
Eero nosti katseensa.
En ole miettinyt.
No, pitäisi. Siisti nainen, leski, oma asunto. Kysyi sinusta.
Äiti.
Mitä “äiti”? Neljäkymmentäviisi olet, Eero. Ei sitä näin yksin passaa olla.
Mulla on nainen, Eero sanoi, ja hämmästyi itse.
Äiti katsoi.
Missä muka?
Ei missään. Katse putosi lautaseen. Tarkoitin, ettei tarvitse järjestää mitään sokeita treffejä. Hoidan itse.
Miten hoidat, kun istut täällä ja tuijotat vai tyhjään? Raili pudisteli päätään. Näenhän minä. Ajattelet sitä sinun Ainoasi. Vaikka miksi? Hänhän heitti pihalle. Sellaisista naisista sanotaan…
Äiti, Eero keskeytti, ja sävy sai Railin hiljenemään.
He vaikenivat. Seinäkello tikitti. Ulkona varis karjui kevättä pelottomana.
Syö nyt, jäähtyy, Raili sanoi hetken kuluttua. Kuka sua tässä maailmassa ruokkii kuin oma äiti?
Eero katsoi lautastaan.
Keitto oli oikeasti hyvää. Äidillä oli taito.
Eero söi. Hän mietti, kuinka tuli silloinkin kotiin, syksyllä, ja alkoi heti puhua liinasta, keitosta. Äiti tietää miten tehdään.
Ei silloin tajunnut, ettei ollut kyse liinasta. Nyt alkoi ymmärtää liian myöhään. Ihmiset ymmärtävät näin, kun eivät tottuneet ajattelemaan ajoissa.
Hän oli häkissä. Se sana putkahti päähän, niin että melkein tiputti lusikan nyrkistä. Häkki. Aivan kuin olisi ajatellut, että Aino rakensi hänelle häkin huono ruoka, väärä luonne mutta itse asiassa hän kantoi häkkiään mukanaan, ensin äidin, sitten vaimon kotiin, ja taas äidin.
Onko hyvää? Raili kysyi.
On, äiti, Eero sanoi.
No näinhän minä sanoin: ilman minua et pärjää.
Eero ei vastannut.
Ulkona varis raakkui kovaa. Kevät tunkeutui sisään, mutta raskaan verhon välistä näkyi vain ohut, kirkas, täysin turha huhtikuun valo.
Eero kumarsi lautasensa ylle. Söi loppuun.
***
Aino seisoi parvekkeella, heidän yhteisessä kodissaan Tapion kanssa, katseli iltaruskoa. Maha oli iso ja kömpelö, seisominenkin hankalaa, mutta ilman takia oli pakko päästä ulos. Alhaalta tuoksui sulava maa, nuoruus, jolla ei ole nimeä mutta jota on vain keväällä.
Sisällä Tapio puhui työpuhelua, rauhallisella äänellä. Keittiön pöydällä oli kaksi kupillista, hänen ja Tapsan, lamppu paloi lämpimästi sama oranssi, minkä Aino toi mukanaan.
Aino painoi kätensä vatsalle. Vauva töytäisi, laiskasti, iltaväsyneenä.
No hei vaan, Aino hymyili hiljaa.
Pelkäsikin vähän. Oli hyvä olla. Oikeaa, levotonta, rehellistä onnea ilman varmuuksia, ilman sanoja, vain tämä: keväinen ilta, mullan haju, lämmin valo ikkunasta ja sisällä pieni, elävä elämä, joka kolkutteli omaa hetkeään.
Aino seisoi parvekkeella vielä hetken.
Meni sitten sisään.
