Auto liukui hiljaa jäisellä tiellä, ja Aino katseli syvästi metsää, joka kasvoi tien reunalla. Autossa hänen poikansa istui kuskina, ja miniä, Ilmi, istui vieressä. Ainon ajatukset pyörivät miten hänen oma poikansa saattoi lähettää hänet vanhainkotiin? Missä hän oli tehnyt virheen kasvatuksessa? Ehkä hän ei ollut tarpeeksi rakastava, mutta olihan hän aina yrittänyt parhaansa ja pyrkinyt tarjoamaan pojalle onnellisen lapsuuden. Mutta Kallella oli aina omat mielipiteensä.
Eräänä aamuna Kalle saapui heidän kotiinsa laukku täynnä tavaroita. Aino istui keittiössä, siemaili kahvia ja söi pullaa. Kalle astui itsevarmana sisään, laski laukun lattialle ja sanoi hymyillen:
No niin, äiti, nyt valmistautumaan. Lähdet, siellä on sinulle paljon parempi. Mihin, Kalle? Mitä tarkoitat?
Vanhainkotiin. Olen jo maksanut puoli vuotta etukäteen, maksan loput myöhemmin. Sinulla on oma huone ei ketään jakamassa. Ja lääkärit ovat erinomaisia hierovat ja hoitavat, ja verenpaine mitataan aina ajallaan. Ruokaa tarjoillaan viisi kertaa päivässä. Kaiken kaikkiaan, äiti, eläät kuin paratiisissa.
Mutta Kalle, minä en halua vanhainkotiin. Haluan olla sinun, perheen kanssa ja kuolla omassa kodissani. Älä nyt hankaloita. Ilmi ja minä mietittiin ja päätettiin, sekä maksettiin kaikki. Joten älä ole lapsellinen pukeudu, mennään syömään.
Ainon sydän tuntui raskaalta, kyynel ui ryppyistä poskea pitkin. Hän muisteli aikaa, kun Kalle oli pieni poika ja satutti polvensa, hän istui Ainon sylissä ja itki Äiti, en koskaan jätä sinua. Hänen siniset silmänsä katsoivat syvälle Ainon vihreisiin silmiin, ja Ainon sydän sykki lujaa, sillä hän uskoi pojan olevan hänen tuleva tukensa. Juuri näin hän myös kuvitteli.
Mutta pojasta, jolla oli lempeä sydän ja siniset silmät, kasvoi Kalle, joka kylmästi ja empimättä lähettää äidin laitokseen nimeltä vanhainkoti.
Auto jatkoi matkaansa, ja Ainon mielessä pyörivät muistot siitä hetkestä, kun hän tapasi Kallen isän ensimmäisen kerran. Miten he rakastuivat ensi silmäyksellä, suunnittelivat yhteisen kodin ja lapset. Ja sitten, hänen ensimmäinen rakkautensa kuoli, kun Aino oli kuudennella kuulla raskaana.
Puoliso, kuka jättikään minut? Kenet? Ajatukset ja kaipaava huuto rakkaudelle kaikui yhä voimakkaammin hänen mielessään, ja kurkkua kuristi surun ja tuskan kyyneleet.
Lopulta, vaikka kohtalo tuntui epäoikeudenmukaiselta, Aino tajusi: elämässä jokainen päätös on seurausta siitä, mitä olemme antaneet toisille. Kalle ei ollut enää pieni poika, vaan aikuinen, jonka tekojen takaa löytyi hänen oma maailmansa. Aino ymmärsi, että todellinen rakkaus vaatii luopumista ja anteeksiantoa ja että perheellä on monia muotoja, mutta sydän oppii silti toivomaan parasta.
