Olen valinnut “tavallisen tytön” vain ärsyttääkseni varakkaita vanhempiani mutta hänellä oli salaisuus, joka sai maan katoamaan jalkojeni alta
Valitsin tavallisen suomalaisen tytön ärsyttääkseni hyväosaisia vanhempiani, mutta hänellä oli todella suuri salaisuus
Kirjoitan tätä päiväkirjaani vähän hämmentynein mielin. Tiedän, että aloitin kaiken oudolla tavalla enkä koskaan suunnitellut oikeasti vakavia tunteita. Halusin vain osoittaa vanhemmilleni, etteivät he voi määrätä elämääni.
Totuus on, että olen aina ollut hieman itsekäs. Bileitä, nopeita autoja, reissuja Lappiin ja Eurooppaan miksen tekisi niin, kun perheelläni on rahaa? Isäni omistaa ison yrityksen Helsingissä, ja koko elämäni on ollut kuin valintamyymälä: ota mitä haluat.
Sitten vanhempani halusivat “kunnon keskustelun”.
Kuule, Tommi, isä aloitti kalsealla äänellä, nojautuen eteeni kuin sopimusta hieroen. Meistä on aika, että alat aikuistua.
Aikuistua? nauroin sarkastisesti ja nojauduin taaksepäin sohvalla. Mitä te oikein haluatte?
Naimisiin. Jos haluat hallita firmaa, meidän pitää nähdä, että olet kypsä. Vaimo, koti muuten yritys ei ole sinun.
Äitini lisäsi päätään pyöritellen: Isäsi on rakentanut kaiken itse, Tommi. Emme voi jättää perintöä jollekin, joka leikkii elämällä.
Tunsin raivon nousevan. He halusivat vaimon? No, tottahan toki, näytän heille mitä siitä seuraa. Etsin jonkun, joka ravistaisi heidän kuplaansa joku mahdollisimman tavallinen.
Näin tapasin Hennan.
Henna ei ollut mitään sellaista, mihin olin tottunut. Hän auttoi jossakin Aamulehden mainostamassa hyväntekeväisyystapahtumassa. Päällä oli vain siisti, vaatimaton mekko ja nutturalle vedetyt hiukset. Ei merkkejä, ei näyttäviä laukkuja pelkkää rauhaa ja aitoutta.
Kun tervehdin häntä, hän nyökkäsi vain lyhyesti: Kiva tavata, Tommi. Hän tuskin katsoi silmiini.
“Kerro nyt, Henna, mistä päin olet?” kysyin.
Täältä jostakin pienestä kylästä, hän vastasi. Ei mitään erikoista. Ääni oli hiljainen ja katse tarkkaileva.
Loistavaa.
No, Henna, jatkoin rehellisesti, mitä mieltä olet avioliitosta?
Hän kohotti kulmiaan. Anteeksi mikä?
Tiedän, kuulostaa hullulta, mutisin, teeskennelty hymy huulillani. Tarvitsisin jonkun vaimoksi. Mutta täällä on pari… ehtoa.
Henna nauroi salaperäisesti, silmissä väreili jotain jonka merkitystä en ymmärtänyt. Kuulostaa hupaisalta. Satuinpa itsekin hakemaan aviopuolisoa.
Niinkö? Ehkä voisimme tehdä sopimuksen?
Henna katsoi minua pitkään ja kohautti sitten olkapäitään. Hyvä on, Tommi, mutta lupaa ettet kysy menneisyydestäni mitään. Olet vain se mies Helsingistä ja minä vain se tyttö pikkukylästä. Riittääkö?
Hymyilin leveästi. Sopii oikein hyvin.
Kun toin Hennan tapaamaan vanhempiani heidän marmoriseen asuntoonsa Katajanokalle, he näyttivät aidosti järkyttyneiltä. Äitini kurtisti kulmiaan Hennan asulle ja hillitylle olemukselle.
“Olet siis Henna?” hän sanoi jäykästi hymyillen.
Isä katseli vaivaantuneena. Tommi, tämä ei ole ihan sitä, mitä ajattelimme.
Niin mutta tästähän puhuimme! Henna on rauhallinen, rehellinen eikä pidä siitä kaikesta loistosta. Hennan roolisuoritus oli suora ja selvä: jokaiseen kuittailuun hän vastasi kohteliaasti, mutta katseessa oli häivähdys huvittuneisuutta.
Mutta jotain outoa hänessä oli. Joinakin hetkinä tunsin hänen katseessaan jotain voitonriemuista.
Oletko varma, että haluat todella tätä? hän kysyi illallisen jälkeen kerran, kun vanhempani poistuivat pöydästä.
Enemmän kuin koskaan, nauroin. He ovat menettämässä järkensä.
Hyvä niin, Henna vastasi pehmeällä, lähes liian lempeällä äänellä. On ollut ilo auttaa.
Olin niin keskittynyt vanhempieni reaktioihin, että en ajatellut Hennan tunteita ollenkaan.
Sitten tuli hyväntekeväisyysgaala Presidentinlinnan juhlasalissa. Kristallikruunut, valkeat pöytäliinat, hopeoidut aterimet kaikki oli viimeisen päälle.
Henna saapui viereeni, yksinkertainen asu erottui räikeästi muiden iltapukujen joukosta. Tätä olin halunnut.
Muista, kuiskasin hänelle. Tämä on viimeinen koetus.
Hän nyökkäsi hiljaa: Muistan kyllä suunnitelman.
Pidin Hennaa silmällä koko illan kun hän rupatteli hennosti ja vilautteli varovaisia hymyjä. Vanhempani mulkoilivat häntä vähän väliä, mutta eivät enää sanoneet juuri mitään.
Yhtäkkiä pöytäämme asteli Helsingin kaupunginjohtaja, hymy huulilla.
Henna! Mikä yllätys! hän sanoi, puristaen lämpimästi Hennan kättä.
Äitini leukaperät loksahtivat auki. Sydämeni jätti lyönnin väliin. Kaupunginjohtaja tuntee Hennan?
Henna hymyili varautuneesti mutta kohteliaasti. Mukava nähdä, herra kaupunginjohtaja.
Yhä muistellaan sitä nuorten turvataloa, jonka teidän perheenne rakensi Lauttasaareen, kaupunginjohtaja sanoi. Tukenne on ollut merkityksellistä.
Henna nyökkäsi: Hyvä kuulla. Me vain haluamme auttaa.
Kaupunginjohtaja jatkoi matkaansa, jättäen pöydän sanattomaksi. Äitini kysyi sitten hiljaa: Tommi mitä tämä tarkoittaa?
En ehtinyt vastata, kun perhetuttu Tapio tuli luoksemme. Henna! En tiennytkään, että olet taas Helsingissä!
Henna nauroi kuivasti: En kertonut monelle. Tulipa vain omaan hääjuhlaan.
Tapio katsahti minua naurahtaen puoliksi epäuskoisesti: Tommi, aiotko mennä naimisiin Hennan, sen Hyväntekeväisyyden prinsessan kanssa? Hänen perheensä pelasti monta järjestöä ja on yksi Suomen suurimmista lahjoittajista!
Tunsin kylmän hien nousevan niskaan. Olin kuullut Hennan sukunimen ennen kaikki olivat mutta en tajunnut yhdistää asioita.
Myöhemmin, kun sain Hennan hetkeksi syrjään, kysyin: Sinäkö se Hyväntekeväisyyden prinsessa olet ollut koko ajan?
Henna huokaisi. Niin. Meidän säätiö on suurin koko Uudellamaalla. Yritän vain pysyä poissa siitä piireistä.
Miksi et kertonut?
Saman takia kuin sinäkään et puhunut suunnitelmastasi minulle. Meillä molemmilla on syynsä.
Tiesitkö alusta asti, että tämä kaikki oli peliä? kysyin.
Hän nyökkäsi rauhallisesti. Olen kyllästynyt siihen, että omat vanhempani painostavat naimisiin jonkun arvokkaan kanssa. Halusin tehdä oman päätökseni. Kun tapasin sinut, ymmärsin että voisimme auttaa toisiamme.
Katsoin häntä uusin silmin. Hän ei ollutkaan kukaan mitätön tai selittämätön. Henna oli viisas, vahva, itsenäinen.
Siinä missä minä vain leikin rikkaan pojan pelejä, hän oli jättänyt taakseen tunnetun sukunsa voidakseen elää vapaasti. Hän suostui sopimukseen, koska halusi pois omasta häkistään.
Eräänä iltana, kun suunnittelimme erästä uutta tapahtumaa yhdessä, jäin tuijottamaan Hennaa pitkään hiljaa.
“Mitä nyt?” hän kysyi hymyillen.
“En tajunnut, että olet näin vahva”, sanoin hiljaisesti. “Sinä pärjäät tässä kaikessa minua paremmin.”
Hän hymyili pehmeästi takaisin. “En tee tätä vanhempieni vuoksi. Teen tämän itseni vuoksi.”
Siinä hetkessä ymmärsin, että kaikki oli muuttunut. Se, minkä piti olla vain vitsi, tuntui yhtäkkiä aidolta. Aloin kunnioittaa ja ihastua häneen oikeasti.
“Henna”, sanoin hiljaa, “ehkä meidän pitäisi kertoa kaikille totuus.”
Hän nyökkäsi hyväksyvästi. Ei enää esityksiä.
Seuraavana päivänä pyysimme vanhempiamme istumaan alas. Minua ei hermostuttanut enää, olin täysin rauhallinen. Olin valmis olemaan rehellinen ja jatkamaan elämääni. Hennan rinnalla.
