– Ja Kasperi oli sittenkin tukevasti naimisissa huokaili Kerttu istuessaan puiston penkillä, puristaen kirjekuorta, jossa oli lähete leikkaukseen, taskussaan.
Kämppikset opiskelija-asunnossa olivat olleet Kertulle kateellisia, kun näkivät hänet tummahiuksisen, sileäksi ajetun mustatukkaisen, sinisilmäisen miehen seurassa. Olivat sitä mieltä, että Kertulla kävi tuuri kohteliaan herrasmiehen kanssa. Ihan turhaan kadehtivat, lopulta.
Kertun hartiat värisivät, kun hän muisti ensimmäisen ja viimeisen kohtaamisensa Kasperin vaimon, Riikan, kanssa. Vaimo oli jäänyt portille odottamaan, haluten selvittää asiat kasvotusten.
– No mutta hei! Sinä taisit olla Kerttu? aloitti Riikka.
– Entäs kuka sinä olet? Kerttu säpsähti tuon terävään katseeseen; pitkä, hoikka nainen, hiukset tuhkanvaaleiksi värjätyt.
– Minä olen Riikka, Kasperi Mäntysen vaimo.
– Mitä?
– Kuulit kyllä.
– Joko taas yksi höperö totesi Riikka rauhallisesti. Teitä näitä riittää aina uusia, aina jaksatte tavoitella toisten onnea.
– Mikä oikeus sinulla on tulla noin päin naamaa?
– Kuules vaaleahiuksinen nainen tarttui varovasti kilpailijaa kyynärvarresta, minulla on oikeudet. Olen ihan virallinen vaimo, näin sinut mieheni kanssa, ja sinä kehtaat vielä uhitella, etkä pyydä edes anteeksi tai häpeä… Sellaista tekevät rehelliset ihmiset mutta ilmeisesti et ole sellainen.
Hän mittaili Kerttua katseellaan. Noita sinunlaisia Kasperilla on ollut enemmän kuin sormia ja varpaita yhteensä. Seksitelet naimisissa olevan kanssa, häpeämätön.
Kasperi on mies, metsästäjä. Ymmärräthän? Sinä olet hänelle vain hetkittäinen seikkailu. Heti seuraava jo oven takana. Pysy hänestä kaukana.
Muuten, meillä on kaksi tytärtä, voin näyttää perhekuvan. Riikka kaivoi lompakosta kuvan ja ojensi järkyttyneelle Kertulle. Tuossa. Todiste aidosta ja oikeasta me oltiin viime kuussa Naantalissa
Miksi et sano mitään?
– Mitä oikein minulta haluat? Hoida asiasi miehesi kanssa.
– Kyllä hoidan, älä huoli! Hän tuli vasta äskettäin töihin tehtaalle, palkka hyvä, ja sinä sitten ilmestyit sinnekin.
Ota järki käteen. Älä usko niitä lupauksia, Kasperi ei aio erota. Älä tuhlaa aikaa. Mitä, oletko jo kolmekymppinen?
– Kakskytviis! Kerttu protestoi loukkaantuneena.
– No juuri siksi. Sinulla on vielä aikaa löytää oikea mies ja saada perhe. Jätä Kasperi rauhaan.
Kerttu ei enää jäänyt kuuntelemaan, vaan lähti tärisevin jaloin poispäin. Miehen vaimo oli yhdellä hetkellä repinyt rikki kaikki Kertun vaaleanpunaiset haaveet.
Petturi… mutisi Kerttu, pala nousi kurkkuun, mutta hän ei antanut itsensä purskahtaa itkuun keskellä puistoa. Ei halunnut työpaikan juorujen kohteeksi.
Illalla Kasperi ilmestyi Kertun luokse ruusut kädessään. Kerttu, silmät itkusta turvonneina, heitti tämän ulos, vaikka Kasperi vannoi ikuista rakkautta ja lupasi erota vaimostaan, koska he olivat olleet hänelle vieraita jo vuosia.
Kaksi viikkoa meni ennen kuin Kerttu pääsi jaloilleen. Kasperi ei etsinyt häntä enää, eikä tervehtinyt tehtaalla kohdatessaan.
Mutta yksi vastoinkäyminen harvoin tulee yksin. Aamupahoinvointi ja huimaus Kerttu syytti ensin stressiä, mutta sitten totuus valkeni: rakkaus Kasperiin oli tuottanut hedelmää.
Kuusi viikkoa, jyskytti kuin tuomio.
Yksinhuoltajuus kauhistutti Kerttua. Hän pelkäsi, että kaikki saisivat tietää ja tuomitsisivat, koska hän oli luottanut mieheen, jota ei edes tuntenut kunnolla.
Kasperi oli salannut avioliittonsa. Miten Kerttu olisi voinut tietää? Ei kai sitä voisi pyytää passiakaan ensimmäisenä treffeillä? Eikä sormusta sormessa kaikki eivät pidä niitä kuitenkaan.
Ja miksi hän ei hämmästynyt, kun Kasperi halusi pitää suhteensa salassa työpaikalla?
Kasperi petti Kertun luottamuksen. Mutta vaikka Kerttu ei ollut tiennyt, ei asia ollut sen helpompi. Ja työpaikallakin moni supatti Olgan dramaattisesta vierailusta.
– Olen raskaana, Kerttu sanoi Kasperille lounastauolla, kun ei enää keksinyt muutakaan.
– Voin antaa rahaa, mutta hoida asia pois päiväjärjestyksestä, Kasperi murahti kylmästi.
Seuraavana päivänä Kasperi irtisanoi itsensä ja katosi Kertun elämästä.
Kerttu tiesi, ettei voisi viivytellä päätöksen kanssa. Lääkärin varoituksista huolimatta hän nappasi lähetteen toimenpiteeseen.
Nyt hän istui siinä, puristi paperia, kuin olisi pelännyt sen lentävän käsistä.
Kiire jonnekin? kysyi viereen loikkaava nuorimies, tumma puku ja valtava kimppu viininpunaisia krysanteemeja kädessään.
Mitä? Kerttu katsoi tyhjällä katseella vierasta miestä.
Kellosi näyttää olevan nopealla, hän huomautti, nyökäten Kertun ranteessa kiilteleviin kultakelloihin.
Mulla on kellot aina kymmenen minuuttia edellä… Koitan korjata sitä, mutta ei auta, Kerttu totesi välinpitämättömästi ja kääntyi pois.
Ulkona on kyllä upea sää. Oikea syyskesän lämmin päivä, vai mitä? Äitini rakastaa tällaista kerran sanoi, että teki silloin oikean valinnan elämässään eikä ole koskaan katunut.
Ja tiedätkö jatkoi puhelias nuorukainen äiti on kyllä maailman paras! hän näytti peukkua. Olen todella kiitollinen hänelle.
Entä isäsi? Kertulta pääsi kuin itsestään.
Äiti ei koskaan puhunut isästä, enkä ole itse kysynyt, kun näen ettei hän mielellään muistele…
Mä tulen muuten juuri työhaastattelusta. Kymmenestä hakijasta valittiin mut arvostettuun firmaan, vaikka kokemusta ei juuri ole. Ihan uskomatonta…
Äiti opetti mut uskomaan itseeni
Ensimmäisellä palkalla ostan äidille matkan merelle. Hän ei ole koskaan ollut rannalla.
Oletko itse käynyt?
En. Kertun katse jäi hetkeksi puheliaan pojan viininpunaiseen solmioon.
Poika hymyili koko olemuksellaan.
Äidin lahja tämäkin, hän silitti solmiota ylpeänä, huomattuaan minne Kertun katse osui.
Sori jos jaarittelen, mutta halusin vain jakaa iloni. Näytät niin surulliselta
Ajattelin, että ehkä tarvitset seuraa. Häiritsenkö?
Kerttu pudisti päätään. Hän ei ärsyyntynyt vieraasta. Poika onnistui pysäyttämään synkkien ajatusten vyöryn. Ja tuo hänen äidinrakkaudestaan pulppuava lämpö herätti kunnioitusta.
Tuollainen kiintymys! Kerttu ajatteli, seuraten poikaa jo paljon kiinnostuneempana Onpa hänen äitinsä onnekas… Kunpa minullakin olisi joskus tuollainen poika
No, nyt täytyy mennä äiti jo odottaa. Ja hei, älä kiirehdi!
Mitä?
Sanoin sun kellolle. Poika hymyili leveästi.
Aivan. Kerttu hymähti.
Poika katosi hetken päästä kulman taakse. Kerttu katsoi pitkään perään, veti paperin taskustaan, jonka oli vielä hetki aiemmin puristanut paniikissa ja repi sen pieniksi silpuiksi.
Istui pitkään paikallaan, hengitti lempeän aurinkoista syysilmaa, ja vähitellen hänen oloonsa alkoi hiipiä kevyt lämpö.
Kerttu ei ollut yksin. Tuo nainen kasvatti poikansa yksin ja teki siitä hienon ihmisen. Harmi, ettei Kerttu tullut kysyneeksi nimeä mutta ehkä sillä ei ollut enää merkitystä.
Hän oli tehnyt ratkaisun.
***
Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin
Äiti, nyt tulee kiire! huudahti Sture seisten peilin edessä, kun äiti solmi tumman viininpunaista solmiota hänen kaulaansa ennen tärkeää työhaastattelua.
Jospa jättäisit pois koko solmion?
Tämä tuo onnea. Usko pois, kaikki menee hyvin. Sinut otetaan varmasti Noin, nyt näyttääkin jo ihan toiselta, Kerttu päätti solmion ja perääntyi ihailemaan poikaansa.
Kylläpäs jännittää, entä jos
Tämä on sinun paikkasi. Ei syytä huoleen, vastaa rauhassa kysymyksiin ja hymyile välillä. Olet hurmaava.
Kiitos, äiti. Sture pussasi äitiään poskelle ja kiirehti ovesta ulos.
Kerttu jäi ikkunaan katsomaan, kuinka hänen elämänsä tärkein ihminen marssi reippaasti kohti pysäkkiä.
Yhtäkkiä hän hätkähti, kuin sähkö olisi iskenyt.
Tämän hän oli nähnyt ennenkin…
Se puiston poika, yli kaksikymmentä vuotta sitten
Nyt Sture puku päällä muistutti häntä.
Kuinka olikin niin, ettei hän ollut koskaan ajatellut sitä kunnolla. Ja yhtäkkiä mennyt hetki palasi elävästi mieleen.
Oliko se ollut jonkin sortin kohtalon varoitus, mahdollisuus nähdä oikea valinta?
Ja miksi hän ei silloin kysynyt pojankaan nimeä, sillä he olivat samaa ikäpolvea, eivät edes puhuneet mistä tulivat
Mutta sillä ei ollut enää väliä.
Kaikki oli mennyt juuri niin kuin piti.
Iltapäivällä Sture palasi kotiin, mukanaan valtava kimppu viininpunaisia krysanteemeja, matchaten solmionsa kanssa, ja kertoi Kertulle, että hänet valittiin töihin.
Lisäksi hän lupasi äidilleen, että vielä jonain päivänä he lähtisivät yhdessä merelle sinne, missä Kerttu ei koskaan ollut käynyt.
Nyt oli hänen vuoronsa pitää huolta äidistään. Hän vaikka siirtäisi tunturin paikasta, jos äiti sitä tarvitsee. Sellainen Sture oli.
Vaikka elämässä oli ollut vaikeitakin vuosia, Kerttu löysi aina toivoa poikansa tuoksuvasta tukasta. Ja kaikesta selvittiin, kaikesta noustiin.
Kerttu ei koskaan katunut, että päätti synnyttää. Hän teki itselleen oikean valinnan.
Niin sen pitikin mennä.
Valinta ”Ja Fedja onkin naimisissa – syvällä vedessä…” – huokaisi Svetta istuessaan puiston penkillä ja puristaen kädessään lähetettä hoitoon. Kämppäkaverit opiskelija-asuntolassa kadehtivat, kun hän viihtyi tummahiuksisen, sileästi ajetun ja sinisilmäisen fiksun pojan seurassa – hyvä onni, sanoivat. Kateuteen ei kuitenkaan oikeasti ollut aihetta. Svetta värähti muistaessaan ensimmäisen – ja viimeisen – kohtaamisensa Fedorin vaimon kanssa, joka odotti tehtaan portilla kertoakseen miten asiat oikeasti ovat… – No hei vaan! Taidat olla Svetlana? – aloitti hän. – Kuka te oikein olette? – Svetta säikähti ja jännittyi vaalean, korkeakasvuisen naisen läpitunkevan katseen alla. – Minä olen Olga, Fedor Mizintsevin vaimo. – Anteeksi mitä? – Ihan mitä kuulit. – Yksi tavallinen lisää, – nainen totesi tyynesti. – Kuinka monta teitä oikein onkaan – jahtaatteko kaikki toisten onnea? – Mitä luulette itsestänne? – Kuule, – Olga tarttui varovasti kilpakumppanin käsivarteen, – mitä sinä oikein kuvittelet saavasi? Minä olen mieheni laillinen vaimo, olen nähnyt teidät yhdessä, ja sinä vielä esiinnyt minulle, etkä edes tunne häpeää. Sellaiset asiat kuuluvat kunnollisille ihmisille, mutta sinä et taida olla sellainen… Tällaisia kuin sinä hänellä on ollut vaikka kuinka monta. Oletko ylpeä siitä, että olet suhteessa naimisissa olevan miehen kanssa? Hän on mies, metsästäjä. Ymmärrätkö? Sinä olet hänelle vain ohimenevä seikkailu. Kun hän saa mitä haluaa, sinut unohdetaan. Pysy kaukana hänestä. Meillä on muuten kaksi tytärtä – voin näyttää perhekuvan. – Olga ojensi järkyttyneelle Svetalle kuvan. – Tässä! Toden totta. Tämä otettiin Anapassa kaksi kuukautta sitten… – Miksi te oikein sanotte tämän kaiken minulle? – Hoida omat asiasi miehesi kanssa. – Niin teenkin, älä huoli! Hän tuli vasta vähän aikaa sitten tehtaalle töihin. Hyvä palkka, ja nyt sinä meidän harmiksemme. Lopeta tämä ja pidä järki päässäsi – Fedja ei aio erota. Älä tuhlaa aikaasi turhaan. Kuinka vanha olet, kolmekymmentä? – Kaksikymmentäviisi! – Svetlana vastasi loukkaantuneena. – No sitten ehdit kyllä löytää uuden puolison ja perustaa perheen. Jätä meidät rauhaan. Svetta ei kuunnellut enää, lähti tärisevin jaloin pois, kun miehen vaimo yllättäen tuli repimään riekaleiksi kaikki haaveet ja unelmat. – Petturi… – kuiskaili Svetlana itselleen, kurkussa pala, mutta halusi säilyttää kasvonsa työpaikalla. Illalla Fedor ilmestyi kukkakimpun kanssa, mutta Svetta karkoitti hänet pois, silmät turvonneina, kieltämättä rakkauttaan mutta tietäen, että Fedor ei koskaan jättäisi vaimoaan, olihan heilläkin menneet jo eri suuntiin. Kaksi viikkoa Svetlana kokosi itseään. Fedor ei enää häirinnyt. Teeskenteli, ettei tunne naista, kun kohtasi käytävälläkin. Koettelemukset jatkuivat… Aamupahoinvointia, huimausta, jotka Svetta ensin pisti stressin syyksi, mutta pian tajusi raskauden koittaneen. ”Kuusi viikkoa”, – kuulosti tuomiolta. Hän pelkäsi tulla yksin äidiksi. Hänestä tuntui myös, että kaikki ympärillä tietävät ja tuomitsevat – luottaminen mieheen, jota ei tuntenutkaan, teki tästä hänen mielestään ”huonon”. Fedor oli salannut avioliittonsa. Mitä hän olisi voinut tehdä – pyytää passi kättelyssä? Eihän sormuksestakaan ollut tietoakaan. Ei kaikki aviomiehet niitä pidä… Olisiko pitänyt hälyttää, kun hän pyysi pitämään suhteen salassa töissä? Ei, petetyksi tuleminen ei helpottanut. Ja sen lisäksi koko työpaikka supisi, kun Olga oli tullut tapaamaan kilpakumppaniaan. – Olen raskaana, – Svetlana sanoi entiselle rakastetulleen lounastauolla. – Annan rahaa, kunhan hoidat asian. – Fedor murisi. Seuraavana päivänä Fedor irtisanoutui. Katosi lopullisesti Svetan elämästä. Svetta tiesi, ettei asiaa voinut siirtää. Huolimatta lääkärin varoituksista hän otti mukaan lähetteen. Siinä hän istui penkillä, puristaen lappua kuin peläten kadottavansa sen… – Kiiressä? – kysyi nuorimies bisnespuku päällä ja valtava tummanpunainen krysanteemikimppu sylissä, istahtaen Svetan viereen. – Mitä? – Svetta katsoi vieraaseen silmät tyhjinä. – Kellonne käy edellä. – mies huomautti hänen kullanvärisistä rannekelloistaan. – Kelloni on aina kymmenen minuuttia edellä… Aina yritän säätää sitä, mutta ei siitä mitään tule, – Svetta sanoi välinpitämättömästi. – Kaunis ilma tänään. Onko teistäkin? Ihan oikea syyskesä. Äitini tykkää tällaisesta säästä – sanoo tehneensä elämänsä parhaan päätöksen tällaisena lämpimänä syyspäivänä eikä koskaan katunut. Tiedättekö… – puhelias vieras jatkoi – Äiti on minulle kaikki kaikessa, – ja hän näytti peukalon. – Minä olen hänelle todella kiitollinen. – Entä isäsi? – Svetta kysyi puolihuolimattomasti. – Isästä äiti ei puhu, enkä kysele – näen, ettei ole helppo muisto… Minä olen juuri tulossa työhaastattelusta. Kuvitelkaa, valittiin kymmenen kandidaatin joukosta – vaikka minulla ei edes ole kokemusta. Vaikea uskoa… Äiti rohkaisi minua, ilman häntä ei olisi mitään. Tiedänkin jo, mihin ensimmäisen palkan käytän – vien äidin merelle. Hän ei ole koskaan päässyt sinne. Oletteko te olleet merellä? – En… – Svetta katsoi tarkasti nuorukaiseen, katse pysähtyi tummanpunaiseen solmioon. Poika hehkui onnesta. – Äidin antama lahja, – hän silitti ylpeänä solmiota, huomattuaan minne Svetan katse jäi. – Varmasti olette jo kyllästynyt pulinaani, mutta tahdon jakaa iloa kanssanne – olette niin surullisen oloinen… Ajattelin, että juttuseura tekee hyvää. Olinko liian tungetteleva? Svetta pudisti päätään. Tämä vieras ei ärsyttänyt. Mies onnistui pysäyttämään kaikki pahat ajatukset. Ja hänen rakkautensa äitiään kohtaan herätti kunnioitusta. ”Mikä uskomaton rakkaus! Onnekas äiti… Jospa minullakin olisi joskus tuollainen poika…” – Mutta nyt menenkin – äiti jo odottaa ja on varmasti hermostunut… Älkää kiirehtikö! – Anteeksi, mitä? – Puhuin kelloillenne. – poika hymyili leveästi. – Aa… – Svetta vastasi ensimmäisen kerran hymyyn. Hetken päästä poika katosi näkyvistä, ja Svetta repi lapun, jota vielä äsken ei uskaltanut irrottaa kädestään, pieniksi paloiksi. Hän jäi vielä istumaan paikalleen, syvään hengittäen syksyn ilmaa. Oudolla tavalla pojan ilo tarttui, ulottuen hänen mieleensä asti, tehden olon kevyeksi ja lämpimäksi. Hän ei ollutkaan yksin. Joku nainen oli yksin kasvattanut ihanan pojan… Harmi vain, ettei Svetta saanut tietää hänen nimeään, mutta sillä ei nyt enää ollut merkitystä. Valinta oli tehty. *** Kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin… – Äiti, minä myöhästyn! – Stas seisoi peilin edessä, äiti viimeisteli vasta ostettua tummanpunaista solmiota työhaastattelua varten. – Ehkä olisi parempi olla käymättä… – Se tuo varmuutta. Uskon kyllä, kaikki menee hienosti. Saat varmasti paikan… Noin – valmista! – Svetta astui taaksepäin ihaillakseen poikaansa. – Jännittää, entä jos… – Se paikka on sinun, älä huoli. Vastaa rauhassa ja hymyile – olet valloittava! – Hyvä on, äiti, – Stas halasi äitiään ja lähti. Svetta katsoi ikkunasta, kuinka rakkain ja läheisin ihminen koko maailmassa suuntasi pysäkille. Jokin välähti läpi muistista… Tämä oli jo tapahtunut aiemmin… Se poika puistossa yli kaksikymmentä vuotta sitten… Stas bisnespuvussa muistutti nyt häntä… Hän oli unohtanut koko tapauksen vuosiksi. Nyt muisto palasi elävänä. Kuinka tämä oli mahdollista? Oliko itse kohtalo näyttänyt tälle naiselle aikanaan, kenestä hän oli luopumassa (huono sana…), avannut silmät oikealle valinnalle? Miksi he eivät tutustuneet – olivat saman ikäisiä, miksi ei tullut mieleen kysyä pojan äidin nimeä? Toisaalta – tällä ei ollut enää merkitystä… Kaikki kävi paremmin kuin hyvin. Iltapäivällä Stas palasi ison tummanpunaisen krysanteemikimpun kanssa – solmion kanssa sävy sävyyn – ja kertoi päihittäneensä firman haastattelun. Ja lupasi viedä äidin merelle, koska hän ei ollut koskaan siellä käynyt. Nyt oli aika, jolloin poika huolehtisi rakkaasta äidistään – tarvittaessa siirtäisi vaikka tunturin paikasta. Sellainen oli Svetan poika. Mitä vaikeuksia ikinä kohdattiin, kunpa äiti vain sai painaa päänsä lapsensa tuoksuvaan tukkaan. Kaikesta selvittiin, kaikki kestettiin, ei lannistuttu. Svetlana ei hetkeksikään katunut päätöstään. Hän teki itselleen oikean valinnan. Juuri näin sen pitikin olla!
