Näennäisavioliitto.
Meillä Markuksen kanssa on näennäisavioliitto.
Markukselle avioituminen oli välttämätöntä urakehityksen vuoksi hän työskentelee suuressa suomalaisessa yrityksessä, jonka johtaja, Eero Laurila, on perhe-elämän kiihkeä puolestapuhuja. Eero itse kuuluu mahtavaan sukuun, hänellä on viisi aikuista tytärtä, siis viisi vävyä ja peräti yhdeksän lastenlasta.
Eero on valtavan ylpeä suvustaan, ja hänen mielestään poikamies on lähinnä haukkumasana. Naimaton työntekijä on hänen silmissään lähestulkoon yhteiskunnan hylkiö, eikä henkilökohtaisilla saavutuksilla ole painoarvoa, ellei perhekuviot ole kunnossa.
Markus ymmärsi pian, että hänen ainoa tapansa päästä ylös urallaan oli solmia virallinen avioliitto.
Punnittuaan asiaa joka kantilta, hän ehdotti minulle, Anneli Kaartinen, näennäisavioliittoa. Markus ei ottanut riskejä olimme tunteneet toisemme päiväkodista saakka. Äitimme ovat olleet ystäviä lapsuudesta asti ja pitävät edelleen yhteyttä. Istuimme kaikki kouluvuodet vierekkäin luokassa: hän auttoi minua matematiikassa, minä pistin pilkut paikalleen hänen aineisiinsa.
Markus tunsi minut kuin omat taskunsa. Hän tiesi, ettei minun tavoitteissani ollut mitään huhuja yhteisestä asunnosta, rahoista tai omaisuudesta mahdollisen eron sattuessa.
Minulle taas oli helppo suostua järjestelyyn juuri silloin toivuin raastavasta erosta entisen poikaystäväni kanssa. Uudenlaiseen elämänvaiheeseen hyppääminen oli juuri sitä, mitä kaipasin; muuten olisin saattanut vajota syvään alakuloisuuteen. Halusin myös vähän näpäyttää exääni: “Katso, minä menin naimisiin kiinnostavan, lupaavan ja menestyvän Markuksen kanssa, jolla on uusi Volvo ja kolmio ihan ydinkeskustassa!”
Enkä vähiten halunnut näyttää ystäville, että minulla menee hienosti.
Kaikki odotuksemme sopivat saumattomasti yhteen, ja rekisteröimme vaatimattomasti avioliittomme Oulun maistraatissa ilman kalliita juhlia, limusiineja, valkoista mekkoa tai kyyhkysiä. Kävimme päivällä nopeasti töiden jälkeen laittamassa nimet virallisiin papereihin. Silti vaihdoimme sormukset se kuului asiaan.
Päätin myös ottaa hetkeksi Markuksen sukunimen: Laurila kuulosti jännittävämmältä kuin pelkkä Kaartinen.
On sanottava, että suunnitelmamme toteutuivat täydellisesti. Jo kuukauden kuluttua Markuksesta tuli osastonjohtaja, täysin ansaitusti.
Siviilisäätyni nosti minut aivan uuteen arvoon ystävieni ja sukulaisteni silmissä. Suurimman tyydytyksen tunsin, kun sain kaksi viestiä entiseltä poikaystävältäni, joissa hän toivotti “onnellisuutta, mutta toivoi, että vielä palaisimme yhteen”. Kas kummaa, miten arvo nousee vasta kun se on menetetty!
Eli tavoitteemme toteutuivat ja ylittyivätkin. Muutin Markuksellekin asumaan joksikin aikaa näin sopi suunnitelmaankin.
Lauantaiaamu.
Valmistelen keittiössä aamiaista: munakasta, rahkapannukakkuja ja maitokahvia. Markus arvostaa kunnon aamiaista.
Katson ulos ikkunasta keväinen aurinko paistaa. Kevät on lempivuodenaikani.
Tänään on paljon tehtävää: pitää käydä vanhempien luona, siivota kotona, pestä pyykkiä ja valmistaa jokin erityinen lauantailounas, vaikkapa leivitettyjä broilerinleikkeitä, lohikeittoa ja vihersalaattia. Mielessä pyörivät arjen askareet kuten kenellä tahansa suomalaisella perheenemännällä.
Niin sitä on vierähtänyt jo kolmetoista vuotta tästä näennäisestä avioliitosta. Tänä syksynä tyttäremme Eevi aloittaa ensimmäisen luokan, ja poikamme Viljami päättää viidennen hän muuten on saanut pelkkiä kymppejä, aivan isänsä tavoin. Isänsä, joka on oikeasti erittäin fiksu ja nykyään myös aivan oikea aviomies.
Vaikka kaikki alkoi pelkistä käytännön syistä, yhteinen elämä on opettanut, että joskus tärkeimmät ihmissuhteet syntyvät arjesta, luottamuksesta ja ystävyydestä. Onni löytyy yllättävistä paikoista, kun siihen suostuu tarttumaan.
