Piia
Annikki, oletko ihan höpsähtänyt! Sari varmasti pistää meidät molemmat pihalle vielä tästä!
No mutta Anna, enhän mä voinut jättää sitä. Mihin mä sen laittaisin? Roskiinko? Se on elävä olento!
Niin, ja se kyllä on elävä, mutta en tiedä kauanko saat itse täällä asua, jos se jää meille.
Kuule Anni, ei tää nyt mikään villieläin ole, pelkkä kissanpentu. Eikö voida pitää hetki, jooko?
No ei sinänsä, en mä siitä tykkää, että joudun valehtelemaan. Anna naurahti, silitti pientä oranssia nyyttiä, jonka Piia oli tuonut mukanaan. Niin laihakin, luu ja nahka vaan. Varmaan vähän sairas vielä, pääkin retkottaa. Aivan aarre!
Lähdetään jo! Piia nappasi Anna kutoman pitkän villahuivin ja kietoi löydöksensä siihen. Töistä tullessa kuljin puiston halki. Ja siinä se vaan makasi polulla. Pudonnut jostain pensaasta tai heittänyt joku siihen, en tiedä. Lunta satoi ja melkein hautoi koko kissan. En olisi edes huomannut, ellei se olisi ollut oranssi. Otin syliin, oli ihan jääkylmä. Luulin jo kuolleeksi, mutta kun tarkemmin katsoin hengitti se sittenkin. Säntäsin juosten asuntolalle. Piia hihitti, kun kaatoi maitoa emalimukiin lämmittääkseen sitä. Sari katsoi mua kuin hullua, kun juoksin ohitse. Melkein jäi suu auki.
No nyt sitten varmaan odotat vierailua. Oi Piia, kyllä Sari pitää huolen, että saat lämpimän vastaanoton! Muistatko kun Liisa toi kissan? Melkein heitettiin pihalle. “Ei eläimiä asuntolaan”, se vaan sanoi.
Anna, ethän kerro? Piia vilkaisi levottomana ovelle. Jos Sari tulee kun mä en ole paikalla, piilota se kissanpentu. Mä lämmittelen vaan vähän maitoa ja vien takaisin koriin.
Mee nyt! Anna nappasi huivin ja kissanpennun pöydältä ja kaivoi ompelukorin tyhjäksi. En tiedä mitään, en ole nähnyt enkä kuullutkaan! hän lauloi ja sulki korin kannen, silmää iskien. Mee vaan, mene rauhassa!
Kun Piia oli mennyt, Anna kurkkasi koriin ja huokaisi:
Siinäpäs onnea taas oranssinkeltainen, surullinen pieni ressukka. Hengitä nyt vain! Piia on kiltti tyttö, se surettuu pitkään, jos sulle sattuu jotain, eikä se mullekaan kivaa olisi.
Kissanpentu ei vastannut mitään. Henki pihisi vaivoin, silmät kiinni, eikä Anna saanut siitä minkäänlaista liikettä irti.
Huone alkoi hiljalleen hämärtyä. Iltahämy teki tuloaan, mutta Anna viivytteli valojen sytyttämistä. Hän rakasti tätä hetkeä. Koko ilta vielä edessä. Kun on toisessa vuorossa töissä, ehtii kotiin vain nukkumaan. Mutta nyt koko ilta aikaa! Voi lukea, voi höpötellä Piian kanssa. Kysyä, miten Piialla ja Mikolla menee. Anna huokaisi. Piialla kaikki on hyvin poikaystävä ja naimisiinmenotkin suunnitteilla. Anna taas ei ketään. Ei kai näin pitkää tyttöä kukaan kaipaa. Piia on siro kuin nukke vaaleat letit vyötärölle, silmät kuin merenneidolla. Mutta Anna tukevampi kuin keskiverto suomalainen, mummi aina sanoi häntä jättiläiseksi, kun jo pienenä oikoi poikaveljien kähinät yhdellä otteella. Veliä oli kolme ja kaikki kovia riitelemään. Nyt aikuisia vanhin ehtinyt jo naimisiin ja hyvä vaimo silläkin. Anna juuri palasi häistä kotikylään. Mutta itse on yhä yksin eikä horisontissa ketään. Liian näkyvä vissiin kaupunkipojille pitkää ja hartevaa kun on. Ehkä pitäisi lähteä takaisin kotiin, kun mummikin jo pyytää? Mutta mitä siellä nuoria miehiä tuskin enää on, työtkin vain maatilalla. Turhaanhan sitä olisi opiskellut. Tehtaalla Annaa arvostetaan. Pääsi lomallakin Lapin reissulle firman piikkiin. Anna pudisteli päätään hymyillen. Olkoon, ehtii sitä vielä rakastua! Ei kai voi olla niin ettei löydy ketään…
Piia tuli takaisin ja kaivoi pipetillä maitoa kissalle ei jaksanut yhtään nuolla lautaselta, vain tökki kuonollaan velttona. Piian silmissä pyöri jo kyyneleet. Anna laski kirjan syliin ja otti pentusen:
Anna tänne!
Hän imaisi pipettiin maitoa ja avasi kissan kitusen sormin, änkäten maitoa varovasti:
Syöhän nyt! Ei sua täällä nälkään kuolemaan tuotu!
Kissa kakisteli, yski, mutta nielaisi kuitenkin.
Pentua alettiin kutsua Väinöksi. Sarin tarkasta katseesta huolimatta kissa pysyi piilossa lähes vuoden, kunnes kerran Sari näki ikkunasta, kuinka oranssi häntä vilahti sisään ensimmäisen kerroksen ikkunasta.
Mikä ihmeen juttu tämä nyt on?!
Huuto kajahti koko asuntolassa.
Voi Sari, pliis! Et edes tiennyt tästä kissasta onko tullut edes vastaan? Tämä kissa pyydystää hiiriä!
Mitä hiiriä muka? Ei täällä ole hiiriä! Tämä on siisti ja esimerkillinen asuntola!
Niin no, esimerkilliset hiiret niilläkin, pyöreitä ja tyytyväisiä! Väinö tuo niitä tuohon mun sängyn viereen riviin melkein joka aamu. Ensi kerralla näytän. Miksei muutkin pääse ihailemaan Väinön metsästyssaaliita? Kutsutaan vaikka tehtaan johtaja katsomaan!
Anna! Nyt suu kiinni! Sari vaihtoi äänensävyä ja katsoi tiukasti Piiaan. Sunko tekosia? Entä kun menet naimisiin, minne viet kissan?
En tiedä. Kyllähän Väinö mua rakastaa, mutta jotenkin Anna on sen emäntä. Jää ikävä…
Voi hyvä tavaton! Sari unohti hetkeksi ankaruuden ja puuskahti nauraen, Onpa sun puhe kissasta kuin miehestä! Piia, se on kissa siellä missä ruokaa on, sinne se jää.
Et uskokaan. Mitenpä yritän lepyttää, Väinö aina vain Annan kylkeen menee. Piia antoi Väinön naapurilleen ja halasi Saria. Annetaan sen jäädä, jooko?
Voi liukas nainen olet! Sari virnisti ja ojensi varoittavasti sormea. Kiltti, ettei kissasta näy tai kuulu mitään, muuten meidät pannaan pihalle ennen kuin huomataankaan.
Kun Piian häitä juhlittiin, Anna jäi Väinön kanssa kaksin. Päivät tuntuivat muuttuvan hitaammiksi. Sari ei kiirehtinyt ottamaan Annalle uutta asuinkaveria, vanha asuntola vetelehti viimeisiään. Kaikki toivoivat pääsevänsä uuteen rakennukseen välillä työt etenivät, välillä pysähtyivät, mutta toivo pysyi. Anna kulki muiden kanssa viikonloppuna rakennustyömaalla auttamassa. Yritti nähdä mielessään valmiin asunnon. Erään kerran Anna törmäsi siihen, joka silloin tuntui kohtalolta.
Jari, kuten Anna, oli muuttanut kaupunkiin vanhempien jälkeen. Ensin äiti, sitten isä katosi maailmasta, ja Jari tuli etelään. Asuntoja ei ollut, mutta elämä maistui. Naisia tutustui, mutta Jari etsi vaimoa mielellään sellaista, jolla olisi valmiina edes pieni kämppä ja muutenkin runsas peräpakka. Anna ei sopinut ollenkaan vaatimuksiin. Mutta kun Anna lipui pitkin käytävää, katseen kohdalta ylhäältä alas, Jari ei voinut laskea silmiään.
Jarin kömpelöt lähestymiset huvittivat Annaa.
Voi jestas! Sehän on metrin lyhyempi, varon vielä taputtamasta päätä, Anna nauraa Piialle, kun tämä poikkeaa kylään.
Anna! Ei kai se mitta-asteikosta ole kiinni? Minkälainen tyyppi?
En tiedä Anna hiljeni ja laski katseensa. En tiedä, Piia.
Anna katsoi, kuinka Piia vaivalloisesti nousi lähteäkseen kotiin, silitti karvaista Väinöä, joka nuokkui sängyllä vierellä, käsi vatsalla.
Onko raskasta? Anna kaivoi hunajapurkin esiin, jonka veljet olivat lähettäneet maalaiskylältä.
Ei, vähän outoa vain. Niin kuin seisoisit asemalla ja odottaisit junaa, joka vie sinne, missä kaikki maailman onni olisi. Ja vain toivot, että pian lähtee. Piia sulki purkin, halasi ystäväänsä ja vilkutti Väinölle. Heippa, Väinö! Huolehdi Annasta!
Ehkä Piian maha, ehkä Annan pitkä yksinäisyys, mutta pian Jari alkoi ilmestyä tiuhemmin. Väinö vihasi miestä ensi silmäyksestä. Kissa sähisi, kaarsi selkänsä ja hyppäsi ikkunalaudalle, mistä tarkkaili vierasta silmä kovana, melkein kuin olisi ollut valmis hyökkäämään. Anna avasi ikkunan ja ajoi kissan ulos, tietäen, että kissa tulisi yöllä takaisin, mutta möksöttäisi eikä söisi mitään. Anna ei ymmärtänyt kissan käytöstä ollenkaan.
Kadehtii varmaan? Anna kohautti olkapäitään, kun Sari kysyi, miksi Väinö oli alkanut viihtyä Sarin luona silloin, kun Jari tuli käymään.
Ehkä se aistii jotain muutakin. Ole Anna varovainen! Voi olla että Jari vain leikkii sinun tunteilla eikä aio mitään pysyvää.
Ei se niin ole, Sari, annan vielä mahdollisuuden.
Mutta sekä Väinö että Sari olivat oikeassa.
Mahan epämukava olo ei aluksi saanut Annaa epäilemään. Ajatteli, että maito meni happamaksi ja sienetkin olivat vähän seisseet. Mutta viikkoja kului, ja olo huononi. Kun Anna tapasi kaupassa Piian, joka lykkäsi vaunuja, valkeni asia viimein.
Anna! Voi hyvänen aika! Monesko kuukausi?! Sanoitko Jarille?
Anna jäi mykäksi. Päässä helisi ja jossain takaraivossa soi Sarin ääni:
Ole tarkkana, Anna!
Tuon äänen voima sai aikaan, että Anna hylkäsi sydämensä hälinän. Nopein askelin hän palasi kotiin. Piteli tilannetta päässään ja ymmärsi, ettei olisi enää yksin.
Mutta tulevaisuuden kanssa Anna jäikin yksin.
Anna anteeksi, mutta en voi auttaa. Mistä minä tiedän, että se lapsi on minun? En suostu, en. Jari huitaisee Väinöä, joka syöksyy häntä kohti ja yrittää tarttua sääreen. Mene pois!
Väinö sätkähtelee, muttei anna periksi ennen kuin onnistuu upottamaan kynnet Jarin nilkkaan. Jari kiljahtaa, Anna purskahtaa nauruun:
Anna olla, Väinö! Tuommoiset pilaavat vain mielialan. Kyllä me pärjätään.
Anna istuu pitkään hiljaa, suora selkä tuolilla, katse kohti ovea. Väinö kieppuu jaloissa ja kiipeää viimein Annan syliin, mikä ei yleensä ollut sallittua. Anna antaa sen nyt olla ja Väinö kehrää hiljaa, kunnes Anna työntää kissan pois.
Surut pois nyt. Teekuppi. Kuumaa, kiitos!
Poika merkittiin Annan nimelle syntymätodistukseen. Paperia täyttävä virkailija sai napakan vastauksen:
Ei hänellä ole isää. Eikä ole ollut koskaan. On äiti. Eikö se riitä?
Piia laittoi lapselle kaiken perintönsä kasaan, ja Sari etsi hyvän vaunuyhdistelmän ja kävi pomoa pommittamassa, että Annalle saataisiin parempi huone. Rakennus seisoi silti edelleen, joten mitään ei ollut tehtävissä.
Huoneessa oli kylmä, vaikka Anna tilkitsi kaikki raot. Väinön annettiin nukkua lapsen vieressä, sillä jostain syystä se päätti heti että tämä pieni itkevä nyytti oli sen vastuulla. Väinö kieputteli itsensä vauvan viereen ja vauva rauhoittui, kun tunsi lämpimän oranssin kissan vierellään. Anna naureskeli kissan omistushalulle ja sujautti sille jotain herkkua, vaikka rahat olivat tiukilla. Ilman veljien apua Anna olisi ollut aivan pulassa. Jarikin katosi ja muutti pois, eikä Anna edes halunnut nähdä häntä. Ei apua kaivannut, eikä kaivannut enää miestäkään. Kaikki hyvin, kun oli poika.
Suku ilmestyi paikalle isolla sakilla, kuin konsanaan juhliin, kun Anna pojan kanssa kotiutui sairaalasta.
Voi miten pullea poski! Oikea pikkujätti, ihan sun näköinen, Anna!
Anna kuunteli sukujaan ja oli helpotuksesta purskahtaa itkuun vaikka ei ollut koskaan ollut itkuherkkä edes lapsena. Kukaan ei sanonut pahaa sanaa, ei katsonut moittien. Päinvastoin, vanhemman veljen vaimo halasi Annan keittiössä ja kuiskasi:
Hyvä että synnytit. Nyt et koskaan ole enää yksin. Ja hyvä ihminen löytyy vielä sinulle, älä siitä ole huolissasi. Kaikki eivät ole samasta puusta. Poika kasvaa porukalla, älä epäröi.
Ja niin suku piti sanansa. Joku veljistä ajeli säännöllisesti Helsinkiin tuomaan herkkuja ja apua. Anna purki kassit ja pyyhki itkujaan salaa. Kuinka vähän ihminen tarvitsee: tuntea, ettei ole yksin. Että joku rakastaa ja auttaa ja pojan ottaa omakseen. Silloin Anna vähän suuttui kyynelilleen, mutta kiitti, ettei ollut yksin.
Päiväkoti oli Valtterin ensimmäinen koetus. Poika sairasti jatkuvasti, ja Anna joutui repimään itsensä kahtia kodin ja tehtaan välillä. Ilman Sarin ja Piian apua olisi varmasti palannut kotiin, mutta tiesi, että se merkitsisi asumista samassa talossa veljen perheen kanssa. Ei halunnut vaivata heitä.
Istuessaan pojan vuoteen vieressä Anna mietti tikahduksiin asti sitä onnea, mihin ei kaikkien kohdalla osu. Kaipasi rinnalleen vain jonkun, joka keittää teetä ja komentaa nukkumaan, joka vie viikonloppuna pojan eläintarhaan. Joka kehuu keiton ja kiinnittää hyllyn, joka ollut kuukausia nurkassa tielle, ja on aina siinä. Siinä on kaikki. Siinä on perhe.
Anna nukahti usein pojan sängyn kylkeen, pää pöytää vasten, juuri siinä kaikessa huolessaan.
Eräänä yönä tapahtui se, mikä käänsi Annan elämän uuteen asentoon.
Valtteri oli sairastellut kolme päivää. Kuume ei laskenut, Anna ei enää tiennyt mitä tekisi. Lääkärikin, joka asui viereisessä rapussa, tuli joka päivä suoraan ilman tilausta, katsoi lasta ja pudisti päätään:
Vielä ei ole hyviä uutisia. Hyvin hoidettu, kaikki ok, odotetaan nyt vain!
Anna piti poikaa sylissä, tämä torkkui sikeästi mutta heräsi itkemään korvakipuaan. Sari toi illalla kanaliemen, halasi Valtteria ja painoi posken märälle otsalle:
Voi mikä päivänpalanen!
Ei laske kuume. Kaikkeni tein.
Ehkä se on hyvä, sanovat jotkut. Silloin tauti taistelee.
Niinhän se on. Mutta ei auta, kurjaa katsoa kun sattuu. Hän on niin pieni.
Tämä menee ohi! Jos hermostut, se ei auta. Syökää ja nukkukaa. Aamulla on viisaampi maailma.
Anna nyökkäsi ja meni tekemään pojan korvalle hauteen. Sari poistui hiljaa.
Väinö kiipesi pojan viereen sänkyyn ja liehutteli häntäänsä, Valtteri tarttui siihen, nauroi, ja ennen kuin Anna ehti hauteen kanssa sängyn viereen, poika oli nukahtanut, kissa kyljessä.
Anna kypsyi ottamaan lientä, ja meni keittiöön lämmittämään sitä. Hän seisoi lieden ääressä, kun pamahti jotakin putosi ja Valtteri alkoi itkeä. Anna syöksyi huoneeseen. Oven auetessa hän jäykistyi pelosta. Sitten tarttui pikku jakkaraan ja ryntäsi kissan avuksi.
Iso rotta raivosi lattialla, Väinö kiersi ympärillä, oli saanut jo siipeensä, korva revitty ja kylki verillä. Anna oli juuri huitaisemassa, mutta silloin Väinö ponkaisi kuin hullu ja puri rottaa kurkkuun. Eikä päästänyt ennen kuin rotta oli kuollut. Anna itki:
Väinö, päästä nyt! Okei, voitit!
Kissa nyyhkäisi ja kömpi pojan viereen. Anna, jonka sydän hakkasi, näki että pojan vuoteessa oli toinenkin rotta pienempi, mutta näytti jättiläiseltä. Hän tempaisi Valtterin syliin, avasi oven ja huusi:
Apua!
Tunti myöhemmin, poika vedettynä lämpimästi takin sisään, Anna otti taksin Sarin luo. Sari antoi avaimet, lupasi hoitaa kissaa.
Uskomatonta, että saatiin rotat! Vasta myrkytettiin ne!
Kun Anna onnistui siivoamaan huoneensa, Sari otti Väinön hoitoon. Puhdisti haavat.
Oletpa sankarikissa! Hyvä, että sai jäädä ei näitä kissoja joka nurkassa ole.
Väinö makasi hiljaa, hengitti kankeasti, ei edes yrittänyt nuolla haavojaan. Kieltäytyi ruuasta, Sari kurtisti kulmia.
Aamulla Anna hermostui. Joku hoitamaan Valtteria! Missä on eläinlääkäri?
Lähin on tuossa kulman takana. Kysy siinä, Sari kehotti.
Anna todella juoksi asuntolalle, missä Väinö makasi matolla hänen sänkynsä alla.
Väinö, rakas, pysy hengissä! Kohta mennään lääkäriin!
Anna kantoi kissan eläinlääkäriin. Oven avasi nuori nainen, joka näki Annan ilmeen ja meni samantien hakemaan lääkäriä. Valtavan kokoinen mies tuli ovesta, kumartui:
No niin, mitä täällä on hätänä? syvä basso sai Annan hetkeksi hiljaiseksi.
Anna ojensi kissan vapisten:
Tässä
Mikä sille on? mies pyöritti kissaa varoen.
Rotan kanssa tappeli.
Ei mikään kulkukissa, tämä on hyväkuntoinen. Omistajan kissa?
Totta kai, koko perheen aarre!
Miten siellä rottia on? Pääseekö ulos?
Ei, sisällä.
On se ihmeellistä.
Aiotteko kyselemällä parantaa, vai hoidatteko jo! Anna ärähti kyynelten läpi. Kissa pelasti pojan! Tehkää jotakin, pyydän!
Rauhoitu, ei tarvitse huutaa. Mä olen Oskari. Sinuako kutsutaan Annaksi?
Anna.
Hyvä. Ei meillä täällä huudeta, puhutaan asiallisesti.
Oskari nyökkäsi, virnisti:
Eiköhän me sun kissasi hengissä pidetä. Älä huoli!
Vuodet vierivät, ja Väinö, iso oranssi kolli, tassutteli lastenhuoneessa, kiersi nurkat ja hyppäsi sänkyyn. Pieni Aino käännähti tunteakseen lämpimän karvan. Väinö hyrisi, lauleskeli omiaan, ja tyttö nukahti syvempään uneen, ei huomannut kun vanhemmat, Anna ja Oskari, kurkistivat ovella.
Hyvä hoitaja, eikö just sopiva, Oskari?
Parempaa ei kyllä saa. Oskari rapsutti Väinöä sen arpeutuneesta korvasta. On se kullanarvoinen kissa.
Ja vielä kullanvärinenkin. Katso nyt, ihan hehkuu.
Väinö nyökkäsi, kiehnäsi Ainon viereen ja otti käpälällä kainaloon. Anna sammutti valon, veti Oskaria käsivarresta ja hiljaa sulki lastenhuoneen oven. Hänen lapset eivät koskaan pelänneet pimeää Väinö oli aina heidän kanssaan. Ja Väinön kanssa ei ollut mitään pelättävää.
