Minä ja entinen vaimoni ymmärsimme toisiamme oikeastaan vain suhteemme alussa. Silloin elettiin Fazerin suklaan ja tuoreiden kukkakimppujen aikaa, olin aivan varma että olimme päätä pahkaa rakastuneita. Mutta kun kuulimme odottavamme lasta ja vanhempamme pakottivat meidät ripeästi avioon, kaikki alkoi mennä pieleen.
Ei kuitenkaan niin pahasti, että olisimme hakeneet avioeroa jo vuoden yhdessäolon jälkeen saimmehan myös suloisen pojan mutta riitelimme vähintään pari kertaa viikossa aivan mitättömistä asioista.
Onneksi olin lähes koko ajan töissä, ja vaimoni oli kotona lapsen kanssa. Saimme kaipaamaamme etäisyyttä toisistamme. Niin kauan kuin tiemme eivät risteytyneet liian usein ja sain viettää rentouttavia hetkiä poikani kanssa, asiat tuntuivat siedettäviltä. Ehkä siksi päätimme hankkia toisenkin lapsen, kun esikoisemme täytti neljä vuotta.
Toisen lapsen syntymä toi meidät hetkeksi lähemmäs toisiamme. Tunsimme jopa, että olimme oikeastaan ihan hyvä perhe arjen huolet ja lastenhoito pitivät meidät kiireisinä ja ajatukset loitolla omista ongelmista.
Sitten syntyi kolmas. Otin vastaan lisää töitä, ja se sopi vaimollenikin. Emme osanneet oikeastaan säästää penniäkään, mutta halusin varmistaa että lapsemme eivät koskaan tuntisi olevansa muita huonompia. Tein kaikkeni, ja hemmottelin jopa vaimoani aina kun pystyin mutta ilmeisesti se ei riittänyt, sillä hän marssi juristin pakeille, kun vanhin lapsistamme oli 11-vuotias ja nuorin vain neljä.
Yhtäkkiä hän ilmoitti minulle suorasukaisesti: Minulla on toinen mies.
Se ei ehkä tuntunut niin suurelta iskulta kuin olisi pitänyt. En yllättynyt, että hän löysi jonkun toisen päiväkodin ja koulun pyörteissä hänellä riitti aikaa ylläpitää uusia tuttavuuksia. Minä olin jumissa töissä ja stressasin vain perheen hyvinvoinnista. Silti minua sokaisi täysin hänen intohimoinen toiveensa jättää lapset minulle.
Hän, joka oli ollut kotiäitinä, hylkäsi lapset kuin olisi yhtäkkiä kyllästynyt kaikkeen. Alkoi uhkailla: että jos joutuu raahaamaan lapset mukanaan uuteen liittoonsa, hän laittaa heidät vaikka lastenkotiin. Hänellä ja uudella miesystävällään oli omat suunnitelmansa halusivat oman lapsen, mutta eivät näitä entisiä.
Eikä Suomi ollut koskaan tuntunut minusta yhtä hiljaiselta ja kylmältä kuin sinä iltana hänen lähdettyään, lasten äänien kaikuesa tyhjässä olohuoneessa ja ulkona hämärän hyisenä hiipivässä pakkasessa.
