No niin, kuulepa nyt tämä meidän tarina se alkaa siitä, kun vaimo vei koiraa eläinlääkäriin ja alkoi jo matkalla pohtia, että nythän hän taisi tehdä elämänsä pahimman mokan. Nyt meidän kodissa olikin sitten yhden epäonnisen otuksen sijaan kaksi…
Se kaikki kävi ihan selväksi heti kun se kissanpentu asteli meille, tai no ei se ihan astellut, vaan vaimo löysi sen, kun oli viemässä roskia. Joku oli jättänyt pienen rääpäleen roskikseen, uskotko! Vaimo tulee kotiin roskapussin sijasta kissanpennun kanssa. Lapsi sai nimen Epeli, niin kuin epäonninen.
Ensimmäinen temppu: tuikkasi etutassut suoraan kiehuvaan kaalikeittoon, ja kun vaimo nappasi rääkyvän pennun pöydältä, takajalat luiskahti suoraan kermaviiliin. Siitä alkoi… No, kyllä sinä arvaat.
Epeli päätyi koko ajan kommelluksiin. Sai kerran kaikki neljä tassua sijoiltaan vain hyppäämällä sängyltä alas. Kaatoi yöpöydältä lasit ja kipot lattialle ja onnistui tietenkin osumaan niiden alle niin, että lasit vielä kolahtivat päähän. Jos keittiön pöydällä oli suolasirotin, kaikki tiesivät pitää siitä kiinni just silloin koska Epeli loikkasi ja beem suoraan sen päälle!
Kolmesti Epeli sai sähkötiskin, mutta kissalla oli vissiin suojelusenkeli, ja eläinlääkäri pelasti. Useamman kerran meinasi hukkua lattianpesuämpäriin, ja siitä lähtien meillä ei ämpäreitä jätetty valvomatta.
Se hyppäsi ihan miten sattuu eikä ikinä siihen mihin yritti. Olisko ollutkin ihme jos ei olisi kolhinut päätänsä peileihin, kynnyksiin ja sohvan käsinojiin…
Vaimo kantoi Epeliä mummojen luo rukkamisiinkin, ja mummot naureskeli, mutta onnistuivat kuitenkin pyytämään aina vähän euroa ennen kuin kiertelivät kananmunalla epäonnea Epelistä. Mutta kun Epeli oli rikkonut joka mummolla ainakin yhden kahvikaluston, sana alkoi kiertää: tämä kissa ei kuulu meille! Ne kieltäytyi jatkossa ottamasta vastaan koko katin.
Sitten vaimo sai neuvon yhdeltä ystävältä hanki Epelille kaveriksi toinen kissanpentu tai koiranpentu! No meilläpä ostettiin melkoisella summalla tytön ja vaimon suureksi riemuksi kauhea chihuahua. Miksi kauhea? Jos olet ikinä nähnyt sellaisen olennon läheltä, joka vain vähän muistuttaa koiraa, ja sen haukku kuulostaa enemmän yskältä kuin murahdukselta, tiedät mitä tarkoitan.
Seuraavana päivänä homma sitten selvisi me asuttiin omakotitalossa ja hiiriä pyöri nurkissa Epeli ei pelännyt hiiriä, päinvastoin se katseli niitä ja joskus juoksi kilpaa. Siksi meillä olikin vanhanaikaiset hiirenloukut. Niistä yhteen kuitenkin jäi kiinni tämä koiramainen tyyppi, jolle laitettiin nimeksi Hugo…
Vaimo vei ulisevan pikkuhirviön eläinlääkärille ja mietti, että nyt on mokattu oikein kunnolla: yksi epäonnistunut eläin muuttui kahdeksi epäonniseksi.
Mutta Epeli otti Hugon heti siipiensä tai siis tassujensa suojaan. Ne lähti yhdessä pihalle ja niitä piti katsoa silmä kovana. Hiveivät muurahaiset, ampiaiset ja mehiläiset. Hanhet yritti aina näykätä, ja kanatkin meinasivat joskus nokkia. Kiirettä piti.
Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttui…
Mies eli minä pidin autoani pihassa, kuten moni tekee kun on tilaa. Aamuisin kävin kahvikupin kanssa ulkona, suljin portin ja hyppäsin autoon. Tänä aamuna Epeli, joka oli jo onnistunut kumoamaan kahvit ja tiputtamaan voileivän lattialle, ei mennytkään piiloon vaan kävi oven eteen kuin muuri.
Koetin tönäistä kissaa, mutta sehän löi tassulla ja selkä nousi kaarelle. “Piru vie, mikä epeli olet!” huusin. “Etkö jo tarpeeksi hölmöillyt, nyt vielä alat tappelemaan?! Menehän siitä nyt!” Kun yritin varovasti tuuppia jalalla, sängyn alta sinkoaa se chihuahuan kokoinen otus, yskii ja ryntää puolustamaan kissakaveriaan!
Hugo asetui hoippuen jalkojensa varaan, murisi mitä jaksoi ja näytti niin pelottavalta kuin pystyi. Ei väistänyt, vaikka olisi pitänyt. Silmissä päättäväisyyttä. “En päästä ketään satuttamaan kaveria!” ilme kertoi.
Tilanne lähti lapasesta. “Eikö tässä talossakaan pääse töihin ajoissa?” riehuin vaimolle. “Tule auttamaan kun nämä estävät lähtöä!”
Vaimo nousi ja kun saavuimme eteiseen, ulkoa kuului valtava kolahdus. Kiidettiin portista ulos meijän auto oli litistynyt pelkäksi peltikasaksi, johon maidonjakajarekka oli jarruitta rysähtänyt suoraan päin. Maidonjakajaa vietiin ambulanssilla, kuski sai sydänoireet niitä sattuu.
Sen jälkeen Epeli ja Hugo antoivat jo minun liikkua pihalla, mutta nykyään minä pysähdyn aina ovella ja kysyn kaksikolta: “No, mites ulkona tänään, tarvitteko apua?”
Hugo irvistää ja nyökkää…
Ehkä kuvittelet, että niistä tuli jotenkin onnekkaita tämän kaiken jälkeen? Väärin! Se kaksikko edelleen päätyy mitä kummallisimpiin sattumuksiin. Mutta enää kukaan ei valita, ei haroa hiuksiaan, eikä laskeskele menetettyjä euroja tai harmittele omaa epäonnea.
Nyt niitä kanniskellaan sylissä ja pusutellaan, putsataan smetanasta ja keitosta. Hugolle ostettiin hieno, kallis panta ja Epelille laitettiin raapimapuita joka nurkkaan sekä hankittiin oma peti vaikka se nukkuu mieluummin isäntäväen jalkopäässä, mistä toki putoaa joka yö ja aloittaa metelin.
Hugo tietenkin ryntää heti paikalle puolustamaan, yskii ja murisee kenelle tahansa joka kissaansa uhkaa. Puolen tunnin päästä koko talo nukahtaa uudestaan Hugo ja Epeli kainaloon keskelle sänkyä, ja siitä jatkuu uni aamuun asti.
Jos ihmettelet, mitä järkeä tässä kaikessa on, niin mieti uudelleen. Tässä on kyse rakkaudesta ihan siitä, että rakastetaan juuri sellaisina kuin ovat, ei siksi että olisivat tuurissaan tai onnettomia, vaan siksi että ovat siinä. Ja se jos mikä, onkin elämän suurin onni!
