Vaimo sai tietää totuuden liian myöhään — Tätäkö etsit? — hän ojensi kirjeen miehelleen. Kalle kalpeni. — Jenny, älä luule… Antti… Tämä… — Mitä en saisi ajatella, Kalle? Että mieheni äiti elää ja istuu vankilassa? Että pidätte minua sinisilmäisenä hölmönä?! — Kuukausi? Jenny, sovimme että ollaan ainakin syksyyn asti! Mun kuopus pääsi just päiväkotiin, sain töitä ihan läheltä… Mitä tapahtui? Mehän maksetaan vuokra ajallaan, ei pidetä meteliä… — Kyse ei ole teistä…, — Jenny epäröi. — Mun täytyy palata omaan asuntooni. — Miksi? Riitelitkö miehesi kanssa? — Älä kysy enempää, jooko. Tasan kuukausi tästä päivästä! Maksan vuokran uudelleen, palautan takuun. Anteeksi… Jenny lopetti puhelun ja värähti. Kunpa kaikki päättyisi pian… *** Jenny ei saanut silmiään irti keittiön pöydällä olevasta kirjekuoresta. Tavallinen kirje, jonka hän oli juuri hetki sitten poiminut postilaatikosta tarjouslehtien ja nettilaskun mukana. Antti haki postit yleensä itse, mutta tänään Jenny oli kurkannut laatikkoon… Leima. Paluupostiosoite. FI Vanki- ja rangaistuslaitos, Oulu. Ja lähettäjän nimi: Suvorova Liidia Nikitinovna. Nimen Jenny oli joskus kuullut mieheltään – hänen äitinsä nimi. Siis anoppi, jota Jenny ei ollut koskaan tavannut. Hän ei edes tiennyt naisen olevan elossa. — Mulla ei ole ketään, Jenny, — Antti sanoi kolmansilla treffeillä pikkukahvilassa, kun he lämmiteltiin sateen jälkeen. — Isä lähti ennen kun synnyin, en oo ikinä tavannut sitä. Ja äiti… äiti kuoli kun olin kakskyt. Sydän. Oon kai vähän yksinäinen susi. — Ihan yksin? — Jenny meinasi purskahtaa itkuun säälistä. — Ei yhtään tätiä tai setää? — On jotain sukua pohjoisessa, mutta ei olla tekemisissä. Tiedätkö, niin on helpompaa. Ei draamaa, ei sunnuntaipäiviä appivanhemmilla. Vain sinä ja minä. Jenny mietti: “Voi miten vahva mies. Selvinnyt kaikesta tuosta, eikä katkeroitunut…” Hän antoi miehelleen kaiken huolenpitonsa, kuin olisi yrittänyt korvata kaiken rakkauden, jonka tämä oli menettänyt äidiltä. Sitten tuli häät, pienet, vain läheisille. Jennyn puolelta vanhemmat, pari ystävää, Antin puolelta vain lapsuudenystävä Kalle, joka koko illan oli epäilyttävän hiljainen eikä katsonut Jennyä silmiin. Jenny ajatteli Kallen olevan vain ujo. Nyt hän tiesi – Kalle pelkäsi möläyttävänsä jotain liikaa. — Missä hän on haudattu? — Jenny kysyi puoli vuotta häiden jälkeen. — Käydäänkö viemässä kukat? Onhan se edes äiti… Antti säpsähti, kääntyi, alkoi oikoa paidankaulustaan. — Kaukana, Jenny. Maaseudulla. Vanha hautausmaa, melkein kiinni jo. Käyn joskus itse. Ei kannata murehtia. En halua sinne kanssasi, se paikka on… raskas. Puhutaan mieluummin elävistä, jooko? Jenny uskoi. Tyhmä minä! *** Ulko-ovi aukesi, Jenny säikähti ja piilotti kirjeen pöytälaatikkoon tarjouskuponkien alle. — Hei rakas! — Antin ääni eteisestä oli lämmin kuten aina. — Miten meidän pikku mestari? Onko ollut rauhallinen? Hän tuli keittiöön, kumartui suutelemaan vaimonsa päätä, mutta Jenny väisti vaistomaisesti. — Mikä sua vaivaa? Väsyttääkö? — Antti kurtisti kulmiaan. — Pitikö Niklas taas öitä hereillä? Menen vaihtamaan vaatteet, otan Niklaksen, mene sinä lepäämään. Teen kyllä itse ruuan. — Ei tarvi, en ole nälkäinen. Antti, tuli tänään postia… Mies pysähtyi sekunniksi, mutta Jenny huomasi sen. — Ai? Mitä sieltä tuli? Laskuja taas? — Laskuja. Mainoksia jotain. Ei muuta. Antti rentoutui, huokaisi. — Hyvä niin! Käyn pesemässä kädet ja menen Niklaksen luo. Ikävä jo. Jenny katsoi miehen perään. Mies, jonka kanssa hän jakoi arjen ja elämän, valehteli. Valehteli niin sujuvasti, että teki pahaa. “Olethan orpo”, hän oli sanonut. Mutta kuutonen vankilasta kirjoittaa Liidia Nikitinovna. Mistä syystä? Tappo? Varkaus? Petos? Kuinka kauan vielä vankilassa? Jenny näki yhtäkkiä silmissään, kuinka vuoden-parin päästä oven taakse ilmaantuu nainen, raskas katse ja vankilahistoria harteillaan. “Hei poika, hei miniä. Missä mun lapsenlapsi? Jään teille asumaan!” Jenny ei pelännyt itsensä puolesta, vaan Niklaksen. Kuinka lapsi voisi kasvaa isoäidin kanssa, joka on istunut vankilassa?! Kuinka rikollisen voi päästää lähelle lasta?! — Jenny, otatko teetä? — Antti huusi olohuoneesta. — Prisman mainoksesta oli vaippatarjouksia, otin talteen. Mennään huomenna. Jenny ei vastannut. Hän avasi jo pankkisovellusta – katsoakseen tilin saldon. Rahaa pitäisi olla alkuun. Toinen asunto — hyvä. Vuokralaiset muuttavat pois kuukaudessa. Pystyykö salamaan tämän kuukauden? *** Antti lähti töihin, suukotti ennen lähtöä Niklasta pitkään ja lupasi tulla aikaisin kotiin. Jenny katsoi kohtausta inhoten. Miten tuo pystyi valehtelemaan vuosia? Näinkö suuria asioita saattoi salata?! Kun mies oli mennyt, Jenny otti kirjeen esiin. Käsiä poltteli avata, mutta hän pelkäsi. Entä jos kirjeen luettuaan ei enää pääsisi pois? Jos siellä lukisi jotain… — Ei — hän sanoi tiukasti itselleen. — Ei ole väliä, mitä siellä lukee. Hän valehteli kaksi vuotta! Oveen koputettiin. Jenny säpsähti. Kuka se saattoi olla? Vanhemmat ilmoittavat aina etukäteen. Kaveritko? Hän kurkisti ovisilmästä – Kalle seisoi käytävällä, hermostuneena vilkuili hissiin. Jenny avasi oven. — Kalle? Antti on töissä. — Tiedän, Jenny… — Kalle mumisi, käsiään takin taskuissa. — Olin, tuota, täällä päin. Mietin jättikö Antti autotallin avaimet kotiin? Sanoi, että ne olisi lipastolla. — Avaimet? — Jenny kohotti kulmakarvaansa. — Ei tuossa mitään avaimia ole. Eikä eteisessäkään. Oletko varma? — No, niin se sanoi… Kuule, Jenny, Antti pyysi katsomaan tuleeko postia. Kävin vilkaisemassa, ei ollut mitään. Otitko sinä tänään postin? — Otin. Miksi? Kalle nielaisi. — Ei mitään. Odotellaan yhtä pakettia, Antti käski katsoa jos on ilmoitusta. Jenny käveli hitaasti keittiöön, otti pöydältä harmaan kirjekuoren ja palasi. — Tätäkö etsit? — hän ojensi Kallelle kirjeen. Kalle kalpeni. — Jenny, älä… älä luule… Antti… Tämä… — Mitä en saisi ajatella, Kalle? Että mieheni äiti on elossa ja vankilassa? Että pidätte mua naiivina hölmönä?! Että synnytin lapsen miehelle, jonka suvusta ei tiedä mitään? — Jenny, hän halusi vain parasta! — Kalle alkoi hätäisesti puhua, melkein kuiskaten. — Antti halusi normaalia elämää, ilman tätä kaikkea. Sen äiti… Se on hankala ihminen, Antti on kärsinyt siitä niin paljon. Ei se ollut ilkeyttä, hän vain halusi unohtaa, ettei pelottanut sua. — Unohtaa? — Jenny naurahti karvaasti. — Kalle, kuinka äidin voi vain unohtaa? Ja tuolla tavalla. Hän riisti minulta oikeuden tietää, mihin perheeseen menin. — Mikä perhe? — Kalle huiskautti. — Ei sitä ole. Vain hän ja hänen… juttunsa. Annatko sen kirjeen, Jenny? Et kai lukenut sitä? Minä toimitan sen Antille, hän kertoo kaiken. — Mene pois, Kalle, — Jenny sanoi hiljaa. — Enkä anna kirjettä. Se on osoitettu Antille, hän saa sen itse — minulta. Jenny paiskasi oven kiinni. *** Koko päivä meni sumussa. Jenny ruokki poikaa, vaihtoi vaippoja, käveli pihalla — mutta ajatukset palasivat aina tilanteeseen. Mitä ottaa mukaan? Vaunut, sänky, paperit. Huonekalut… ne saa olla. Oman asunnon laidalla on vanha sohva ja kaappi. Riittää. Kuudelta illalla Jenny oli rauhallinen. Söi illallista poikansa kanssa, laittoi tämän nukkumaan. Odotti miestään. — Hmm, hyvä tuoksu! — mies yritti teeskennellä ettei mitään ollut tapahtunut. — Katso, ostin uuden mobilen Niklakselle! Rauhoittavia säveliä. Jenny istui hiljaa. Edessä harmaa kirjekuori. Antti vilkaisi, lopetti teeskentelyn. — Löysikö Kalle? — hän kysyi synkästi. — Minä löysin. Kalle yritti hakea sen pyynnöstäsi. En antanut… Mies lysähti tuolille. — Miksi, Antti? Miksi sanoit äitisi kuolleen? — Koska hän kuoli minulle 12 vuotta sitten, — mies nosti katseensa kyyneleet silmissä. — Kun hän meni ensimmäistä kertaa vankilaan. Sitten vapautui, puoli vuotta ja taas kasarmille. Jenny, sä oot kunnon perheestä – sun isä insinööri, äiti opettaja. Et tietäisi mistä äiti puhuu. Hän on ammattihuijari. Rikollinen. — Ja sinusta oli oikein valehdella mulle? Vuosi? — Jenny huudahti. — Etkö tajua, että tuolla tempulla tuhosit kaiken luottamuksen? — Pelkäsin menettäväni sinut! — mies parahti. — Sä olisit jättänyt mut! Olisit sanonut: “Ei kiitos, rikollisen äiti, eihän sitä tiedä mitä geenit tuovat”. Halusin Niklakselle normaalin elämän. Ja kyllä, keksin että isätön mies kelpaa paremmin kuin rikollisen poika! — Nyt hänellä on isä, joka on eronnut, — Jenny tokaisi kylmästi. Antti jäätyi. — Mitä? Siis… Jenny, ethän sä… Kirjeen takia? Siksi että salasin? — Siksi, koska en tunne sua, Antti. Jos pystyt noin kylmästi sepittämään äitisi kuolleeksi, mistä muusta valehtelet? Kuka sinun isäsi oikeasti on? Ehkä hänkin kärsii tuomiota? — Älä puhu roskaa… — En puhu yhtään. Laitoin viestin vuokralaisille. Kuukauden päästä muutan. Huomenna haen avioeroa. Antti rukoili. Polvistui, pyysi anteeksi, sanoi kaiken olleen hyvää tarkoittaen. Mutta Jenny ei enää suostunut perusteluihin. Hän oli päättänyt. *** Vuokralaiset muuttivat pois, nyt Jenny ja poika asuvat omassa asunnossaan. Aviopari erosi, mutta Antti ei luovu toivosta saada Jenny takaisin. Hän ei ymmärrä mitä teki väärin — hänhän vain halusi suojella perhettään… Hän näkee poikaa säännöllisesti ja osallistuu elatukseen. Mutta Jennyn takaisin saaminen on mahdotonta. Jenny ei aio palata enää miehensä luo.

Tätäkö etsit? hän ojensi hänelle kirjeen.

Kari kalpeni.

Tuuli, ethän… ajattele mitään pahaa… Jari… Se on…

Mitä minun ei pitäisi ajatella, Kari? Että mieheni oma äiti on elossa ja suljettuna vankilaan? Että sekä sinä että hän pidätte minua jonain sinisilmäisenä orvokkina?!

Mutta sovittiinhan, että syksyyn asti ainakin, Tuuli!

Nuorin on juuri aloittanut päiväkodin, sain töitä ihan läheltä…

Mitä tapahtui?

Maksamme ajallaan, emme metelöi…

Ei teissä ole vikaa… Tuuli epäröi. Minun täytyy päästä takaisin omaan asuntooni.

Miksi ihmeessä? Riitelitkö miehesi kanssa?

Älä kysy enempää, kiitos.

Juuri kuukausi tästä päivästä eteenpäin!

Tehdään uusi laskelma, palautan takuuvuokran.

Anteeksi…

Tuuli sulki puhelimen ja värisi. Kunpa tämä kaikki olisi jo ohi…

***

Tuuli ei saanut siirrettyä silmiään keittiön pöydällä lepäävästä kirjekuoresta.

Tavallinen harmaa kuori, jonka hän vaivoin viisi minuuttia aiemmin oli napannut postilaatikosta mainoslehtisten ja nettilaskun kanssa.

Jari haki yleensä postin, mutta tänään Tuuli oli jotenkin päätynyt postilaatikolle…

Postileima. Paluuosoite: Sukevan avovankila.

Lähettäjän nimi: Salmela Ritva-Kaarina.

Tuo nimi… Miehen äiti, jonka olemassaolosta Tuuli oli kuullut vain epäselvinä mainintoina. Anoppi, jota hän ei ollut koskaan tavannut.

Ei ollut aiemmin edes tajunnut, että nainen, joka antoi elämän hänen miehelleen, oli vielä hengissä.

Mulla ei ole ketään, Tuuli, Jari sanoi joskus kolmannella treffeillä, kun he istuivat halvan kahvilan pöydässä lämmittelemässä sadekävelyn jälkeen. Isä lähti ennen syntymääni, en koskaan tavannut.

Ja äiti… äiti kuoli kun olin kaksikymppinen. Sydän ei jaksanut. Olen kuin tuuliviiri. Itsekseni maailmassa.

Ihan yksin? Tuuli oli silloin melkein tirauttanut itkun.

Jossain suvussa joku sukulainen pohjoisessa, muttei olla tekemisissä.

Helpompaakin näin. Ei mitään perhedraamaa, ei sunnuntailounaita anopin luona. Ollaan vaan me kaksi.

Silloin Tuuli ajatteli:

“Kuinka vahva hän on. Kaiken tuon jälkeen eikä katkeroitunut…”

Hän ympäröi miehensä lämmöllä, yrittäen paikata kaiken rakkauden, mitä tämä ei ollut äidiltään saanut.

Sitten tuli häät, pienimuotoiset, vain läheisimmille.

Tuulin puolelta vanhemmat ja pari ystävää, Jarin puolelta vain lapsuudenystävä Kari, joka koko illan oli omituisen hiljainen ja välttelevä.

Tuuli ajatteli hänen olevan ujo. Nyt hän tiesi: Kari pelkäsi paljastavansa liikaa.

Missä äitisi on haudattuna? Tuuli kysyi joskus puoli vuotta häiden jälkeen. Voitaisiin vaikka käydä siivoamassa. Kuitenkin äitisi…

Jari jäykistyi, kääntyi pois ja alkoi nykiä paidan kaulusta.

Se on siellä maakunnassa, vanhalla hautausmaalla, joka on melkein kiinni.

Menen joskus itse, älä murehdi. En halua mennä sinne kanssasi, siellä on raskas tunnelma.

Parempi miettiä eläviä, eikö?

Ja Tuuli uskoi. Naivi!

***

Eteinen kolahti, Tuuli säpsähti ja piilotti kirjekuoren nopeasti pöytälaatikkoon kauppakuponkien alle.

Hei rakas! Jarin ääni eteisestä oli yhtä lämmin kuin aina. Miten meidän pikku mestari? Oliko rauhallinen päivä?

Hän astui keittiöön, kumartui ja yritti suukottaa Tuulin päätä, mutta Tuuli perääntyi.

Mikä hätänä? Väsyttääkö? Jari kurtisti kulmiaan ja katsoi Tuuliin. Taasko Niilo valvotti?

Minä voin vaihtaa vaatteet, ottaa Niilon ja sinä voit levähtää. Teen iltapalankin.

Ei tarvitse, en ole nälkäinen. Jari, tuli tänään postia…

Hän jähmettyi hetkeksi, vain sekunniksi, mutta Tuuli huomasi sen.

Niin? Mitä tuli? Laskarivejä taas?

Laskuja ja mainoksia lähinnä. Siinä kaikki.

Jari selvästi rentoutui ja huokaisi.

No hyvä! Käynpesemässä kädet ja menen pojan luo. Ikävä oli kova!

Tuuli katsoi selkää, jonka varjo oli hänen elämänkumppaninsa ainakin ennen. Mies, jonka kanssa hän jakoi kaiken, seisoi nyt selvästi valehdellen.

Valehteli surutta, mikä oksetti Tuulia.

“Olen yksinäinen”, hän oli sanonut.

Mutta juuri Sukevan avovankilasta kirjoitti Ritva-Kaarina Salmela.

Miksi? Tappo? Varkaus? Petos? Paljonko aikaa vielä jäljellä?

Tuuli näki selvästi mielessään, miten ensi vuonna joku kolkuttaa heidän ovelleen ja sen takana seisoo raskaskatseinen nainen menneisyyden mustana pilvenä.

Sanoo:

“Hei poika, hei miniä. Missä mun lapsenlapsi? Muutan nyt tänne teille!”

Tuuli ei pelännyt itsensä puolesta. Hän pelkäsi Niilon puolesta.

Miltä tuntuu kasvaa isoäidin kanssa, jolla on vankilatausta?

Miten sellaisen päästää lähellekään lasta?

Tuuli, otatko teetä? Jari huikkasi olohuoneesta. S-marketissa olisi alennusvaippoja, näin esitteen laatikossa. Huomenna pitäisi mennä.

Tuuli ei vastannut. Hän avasi verkkopankin ja tarkasti oman tilinsä saldon.

Rahat riittäisivät alkuun. Asunto eri kaupunginosassa hyvä.

Vuokralaiset muuttavat kuukauden kuluttua. Nyt pitää jaksaa tämä alku ja pysyä kylmänä.

***

Jari lähti töihin pitkällisten Niilon posken suukottelujen ja paluulupausten saattelemana.

Tuuli katsoi kaikkea yhä kasvavin inhotuksin. Miten mies saattoi valehdella näin härskisti? Onko tällaisia asioita edes lupa salata?

Kun mies oli poissa, Tuuli löysi kirjeen. Käsissä kihelmöi halu avata, mutta pelotti.

Entä jos avatessa kaikki muuttuu? Mitä jos siellä…

Ei, hän sanoi päättäväisesti. Ei enää väliä, mitä siellä lukee. Hän valehteli kaksi vuotta!

Ovella soi. Tuuli säikähti. Kuka nyt?

Vanhemmat ilmoittaisivat, ystävätkin.

Hän katsoi ovisilmästä rappukäytävässä seisoi Kari.

Kari polki hermostuneena jalkaa ja pälyili hissiä.

Tuuli avasi oven.

Kari? Jari on töissä.

Tiedän, Tuuli… Kari änkytti, tunki käsiä takin taskuihin. Ajattelin jos Jari jätti autotallin avaimet kotiin.

Hän sanoi niiden olevan tasolla.

Avaimet? Tuuli kohotti kulmia. Ei täällä ole avaimia tasolla. Eikä eteisessä. Oletko varma, että hän jätti ne?

Niin hän sanoi… Tuuli, Jari pyysi katsomaan, olisiko postilaatikossa tietty lähetys. Katsoin, mutta se oli tyhjä. Etkö hakenut postia tänään?

Hain kyllä. Miksi?

Kari nielaisi.

Odotetaan varaosapakettia, Jari pyysi tarkistamaan, onko saapumisilmoitus tullut.

Tuuli kulki hitaasti keittiöön ja nosti harmaan kuoren, jonka toi mennessään ovelle.

Tätäkö etsit? hän ojensi kirjeen.

Kari kalpeni.

Tuuli, ei pidä käsittää väärin… Jari… se vain…

Mitä minun ei pitäisi käsittää, Kari? Että mieheni äiti on elossa ja vankilassa? Että kumpikin pidätte minua pilkkanaan?

Että lapseni isän tausta on jotakin, mikä piilotetaan tiukemmin kuin vanhanniemen pusero?

Tuuli, Jari vain halusi tavallisen elämän! Kari höpisi. Hän halusi irti kaikesta siitä.

Äitinsä… hän on vaikea ihminen, Jari näki liikaa. Hän ei tarkoittanut pahaa mutta jätti taakseen, ettet sinä pelästyisi.

Jätti taakseen? Tuuli virnisti. Voiko äitiä koskaan vain pyyhkiä pois? Vieläpä näin epäreilusti?

Hän riisti minulta mahdollisuuden valita! Minulla oli oikeus tietää, mihin perheeseen astun.

Mikä perhe? Kari huitaisi. Eivät he ole mikään perhe. Hän ja hänen… rikoksensa.

Tuuli, anna kirje, ethän ole lukenut sitä? Annan sen Jarille hän kertoo.

Mene, Kari, Tuuli sanoi hiljaa. Ja kirjettä et saa. Se on osoitettu Jarille. Hän saa sen minulta.

Tuuli pamautti oven kiinni järkyttyneen Karin nenän edestä.

***

Päivä kului sumuisena. Tuuli ruokki pojan, vaihtoi vaatteita, kävi pihalla mutta koko ajan ajatukset kiersivät ympyrää.

Mitä ottaa mukaan ensimmäisenä? Rattaat, pinnasänky, paperit. Huonekalut menkööt.

Hänen omassa asunnossaan kaupungin laidalla oli vanha sohva ja kaappi. Riittämiin se.

Kuuteen mennessä hän oli täysin rauhallinen.

Pöytä katettuna, ruoka valmiina, lapsi nukkumassa. Ja hän odotti miestään.

Oi, tuoksuu hyvältä! mies, joka palasi töistä, teeskenteli innokkuutta. Katso, mitä ostin. Uusi soiva mobile Niilolle! Rauhoittavia sävelmiä.

Tuuli istui hiljaa, edessään harmaa kuori. Jari kurkisti lakaten silloin teeskennelmästä.

Löysikö Kari? hän kysyi matalasti.

Minä löysin. Kari kävi pyytämässä, sinun pyynnöstäsi, mutten antanut,

Mies lysähti tuolille vastapäätä.

Miksi, Jari? Miksi sanoit hänen kuolleen?

Koska hän kuoli minulle kaksitoista vuotta sitten, Jari katsoi suoraan silmiin, silmissä kyyneleitä. Kun hän ensimmäistä kertaa istui. Sitten vielä kerran, ja taas putkaan.

Tuuli, sinun perheesi on kunnollinen isäsi insinööri, äitisi opettaja. Sinä et ymmärtäisi. Hän on ammattilaishuijari, rikollinen.

Ja sinä päätit, että saat valehdella? Vuoden ajan? Tuuli älähti. Etkö ymmärrä, miten tällainen vie kaiken luottamuksen?

Pelkäsin menettäväni sinut! Jari huusi. Olisit lähtenyt! Olisit sanonut: “Mitä siitä tietää, hänen äiti on tuomittu!” Halusin Niilon kasvavan normaalissa ympäristössä. Siksi päätin, että mieluummin orpono mies, kuin varkaana tunnettu anoppi!

Nyt hänellä on sitten isä, joka on eronnut, Tuuli sanoi kylmästi.

Jari jähmettyi.

Mitä? Miten niin? Tuuli, tästähän ei… Kirjeen takia? Valehtelun takia?

Sen takia, etten tunne sinua, Jari. Jos voit keksiä äitisi kuoleman, mitä muuta valehtelet?

Kuka oli isäsi? Kenties hänkin istuu jossain naapurikopissa?

Tuuli, älä höpsi…

En höpsi. Ilmoitin vuokralaisille muutosta. Kuukauden päästä muutan. Huomenna haen avioeroa.

Jari aneli, polvistui, rukoili väitti valheiden olleen hyvään tarkoitukseen.

Tuuli ei enää kuunnellut. Päätös oli jo tehty.

***

Vuokralaiset lähtivät. Nyt Tuuli ja poika asuvat Tuulin omassa asunnossa. Avioliitto purettiin, Jari yrittää yhä voittaa Tuulia takaisin. Hän ei ymmärrä, mitä teki väärin hän vain halusi suojella perhettään…

Poika saa nähdä isää usein, tämä myös huolehtii taloudellisesti. Mutta Tuulin sydäntä mies ei enää tavoita. Paluuseen hän ei enää suostu.