Ensimmäiset vuodet avioliitossa sujuivat ihan mukavasti kertoo 28-vuotias Anni. Kaikki meni rauhallisesti, mies oli kaikesta samaa mieltä! Molemmat tehtiin töitä ja säästettiin joka euro asuntolainan käsirahaa varten. Ruokapuolessa ei ollut murheita. Aviomies söi kiltisti sitä mitä lautaselle asetettiin! En turhia stressannut, hankin monitoimikoneen ja kokkasin nopeasti puuroja, makaronilaatikkoa, keittoa mitään valituksia ei kuulunut. No, joskus mies haaveili ihan ääneen, että voisi olla jotain spesiaalia
Mitä spesiaalia? No vaikka karjalanpiirakoita, lihapasteijoita tai vaikka rosollia tuntuu että hänelle kelpaa ainoastaan monivaiheiset ihmeherkut, joita pitää ensin keittää, sitten jäähdyttää, sen jälkeen pyöritellä taikinaa, keittää jotain lisää, sitten silputa koko päivä menee ja keittiössä hiki virtaa. Keinotekoiset ja valmisruuat niistä ei ole mitään hyötyä, kotiruokaa täytyy olla!
Milloin nämä ruokafantasiat alkoivat?
Siinä vaiheessa kun jäin äitiyslomalle, ehkä pari vuotta myöhemmin Rehellisesti sanottuna, ruoanlaitto ei ole intohimoni. Silti kokkaan aina! Mieheni tekee pitkää päivää konttorilla, ansaiten meille leivän. Ei käy niin, että hän tulee työpäivän jälkeen eikä ole mitään syötävää. Lämmintä ruokaa löytyy aina eikä pelkkää makkaraa ja perunaa, vaikka helppoja ovatkin! On sika-nautaa, kanaa, keittoa, kaalilaatikkoa, salaattia. Silti mies nurisee! Hän sanoo, että kun kerran pyörii kotona koko päivän, voisi hyvin pyöräyttää pullataikinan, tehdä lihapullat, kaalikääryleet ja muut hössötykset…
Ymmärrän, äitiyslomalla luulisi olevan aikaa vaikka sidon vyyhti lankaa mutta miehet näköjään unohtavat, että lapsesta pitää huolehtia.
Niin, ei lapsessa ole ollut mitään vaivaa! Meidän tyttärestämme on tullut ihan kultainen lapsi, syntymälahja. Rauhallinen ja viisas, hän viihtyy keittiössä kanssani, annan vähän taikinaa ja istuu kiltisti niin kauan kuin tarvitaan. Laulamme ja luemme runoja yhdessä. Lapsi ei häiritse! En vain halua tuhlata aikaa johonkin tuulesta temmattuun ruoanlaittoon. Etenkin kun en kuitenkaan syö sitä! Olen dieetillä, lihansyöntiä vähemmän ja viljatkin jätetty. En kai ala tekemään kaalikääryleitä pelkästään miehelle? Eikö hänelläkin ala jo rasva nousta?
Näin Anni ja hänen miehensä elävät hyvin: mies juoksee töistä suoraan kotiin, ei jää kapakoimaan, käy työpaikan pikkujouluissa kerran vuodessa ja silloinkin vain hetken. Hän auttaa lasta ja omasta tahdostaan leikkii, kylvettää, käy ulkona.
Yksi ongelma: mieheni ruokatoiveet ovat viime aikoina kasvaneet, viime viikolla riideltiin oikein kunnolla ei puhuttu päiviin.
Mieheni ei ymmärrä, että on vaivalloista tehdä pullataikina, paistaa piirakoita, täyttää lihalla? Hän on loukkaantunut luulee, että kokkaan vain sympatian vuoksi, helppoa ja nopeaa, ei yritä miellyttää, yllättää, voittaa sydäntä.
Minun on vaikeaa! tuskailee Anni. Ensin kypsennät lihan, sitten valmistat taikinan, paistat piirakat ja täytät en syö niitä, joten täytyy kokata erikseen itselleni ja tyttärelle!
Anni on sitä mieltä, että nykyään ei kukaan enää tee karjalanpiirakoita, kaalikääryleitä tai kalakukkoa ehkä kerran vuodessa, jos silloinkaan. Nuoret eivät stressaa juhlapöydän eteen enää. Arjessa helpot ruuat riittävät. Jos tekee aivan erityistä mieli, voi tilata valmiina kotiin mutta sekin maksaa, varsinkin kun on äitiyslomalla ja asuntolaina painaa. Ei ole joka päivän herkku.
Miehen perustelut: hänen mummonsa oli kuulemma aina tuoksunut pullalta ja piirakoilta. Hän teki töitä, mutta silti leipoi kaiken ja hoiti monta lasta.
Niinpä! Anni hermostuu. Satavuotta sitten naisilla ei ollut muuta iltapuhdetta. Ei ollut telkkaria, eikä nettiä he keksi itse tekemistä, pesivät pyykkiä, pyörittivät piirakoita. Minusta on parempi viettää aikaa lapsen kanssa. Käydä kävelyllä kuin ranssata keittiössä kolme tuntia…
Äskettäin Anni soitti anopilleen, joka oikein lempeällä äänellä totesi, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta ja ei se nyt niin vaikeaa ole tehdä, mitä mies haluaa. Ilmeisesti mieheni oli ehtinyt valittaa jo äidilleenkin.
Sanoin että en syö kaalikääryleitä, niin en tee niitäkään! No, tietysti siellä heti ko-ko-ko, kuin tämä olisi maailmanloppu, että kyllä minäkin paljon, ja miehetkin kokkaavat!
Mies, tämä suurin kulinaristi mitä mieltä te olette? Jos talossa on tuoretta ja lämpimän ruoan perusvarasto, täytyykö miehen saada joka päivä jotakin uutta ja erikoista? Eikö voisi tyytyä siihen mitä on tarjolla, ja jos tekee mieli mummon lihapasteijoita, niin leipoisi ne itse?
Vai pitäisikö Annin kuunnella miehen toiveita ja ryhtyä loputtomaan leivontarumbaan?
