Hilja oli orpo, kasvanut Helsingin laidalla orpokodissa, missä sade ropisi aina kattoon kuin villi lintuparvi. Yhtäkkiä hän löysi itsensä kahdeksantoistavuotiaana naimisissa kaikki tapahtui kuin unessa, tutut kasvot muuttuivat, ja koti tuntui vieraalta lavastukselta. Hän ei tiennyt mitään vaimona elämisestä, sillä hänellä ei ollut ystäviä, joilla olisi ollut perhe tai avioliitto. Kun Hilja astui miehensä, Tapani, asuntoon Lauttasaaressa, hän imi ahnaasti Tapanin äidin, Annin, oppeja perhe-elämästä niin kuin syksyn sumua hengitetään.
Hilja oli kuullut kummia suomalaisista anopista: mustikan siniset sadut, joissa anopit eivät halunneet muuta decât vaikeuksia. Mutta Hilja ajatteli, että koska hänellä ei ollut äitiä, anoppi voisi olla hänen äitinsä, se virtaa joka kantaa häntä kauas. Ja jossain määrin se piti paikkansa Anni ei toivonut mitään pahaa Hiljalle, mutta kaikki alkoi kuitenkin kiertyä oudoksi. Anni alkoi vilpittömin ja hiukan innostunein neuvoin ohjata nuorta perhettä. “Vaimo on syyllinen miehensä syrjähyppyyn,” sanoi Anni kerran, kun Hilja piti käsissään kahvikuppia, joka tuntui liian kuumalta.
“Miksi?” mietti Hilja. Hän oli aina uskonut, että syyllinen on se, joka tekee päätöksen pettää. Mutta Anni selitti, että vaimo on syyllinen siksi, että ehkä hän unohtaa itsensä, eikä enää osaa olla viehättävä omalle miehelleen. Anni neuvoi Hiljaa pitämään ampiaisvyötärön koko ikänsä näin Hilja kirjoitti muistikirjaansa: “älä liho.” Samalla Hilja liittyi Töölön urheiluklubiin.
Hilja oli valmiiksi hoikka, mutta pelko lihavuudesta sai hänet laihtumaan. Kun tämä asia oli kunnossa, Anni pudotti uuden suomalaisen viisauden: “Tavallisessa perheessä molemmat käyvät töissä.”
Hilja ei protestoinut hänkin halusi kovasti tehdä töitä. Hän oli valmis ottamaan minkä tahansa työn, vaikka postimerkkejä lajitella tai siivota Jätkäsaaren rautatieasemalla. Kun Hilja kysyi, miten toimitaan äitiysloman aikana, Anni sanoi: “Se on sinun asiasi, ei kukaan muu voi auttaa! Ratkaise itse!”
Tätä viisautta Hilja ei kirjoittanut ylös, mutta muutama vuosi myöhemmin, kun hän meni äitiyslomalle, hän teki töitä osa-aikaisena ja hoiti lasten lisäksi muidenkin lapsia naapurissa. Hän oli onnellinen, mutta Anni ja Tapani alkoivat valittaa: “Et ansaitse tarpeeksi euroja.”
Hilja päätti, ettei ollut iso asia käyttää omat rahansa kampaajalla, mutta pian tuli uusi viisaus: “Äitiyslomalla ei ole syytä pukeutua! Säästä rahat, meikkaa sitten kun palaat töihin!”
Hilja antoi kaikki palkkansa Tapanille, koska se kuului niin tehdä, kuten Anni oli sanonut. Yksi ohje seurasi koko avioliiton ajan: “Hyvä vaimo hoitaa kotityöt yksin!”
Ja niin Hilja hoiti kaiken tiskit, pyykit, ruoan, lasten kanssa ulkoilun. Hän nukahti usein seisallaan, mutta jatkoi uneton ja väsynyt, keho tuntui kuin jäätyneeltä järveltä. Pyörtymistä tapahtui joka päivä, se oli kuin osa talvista lumisaetta. Kun viimeinen lapsi nukahti yhdeksältä illalla, Hilja jatkoi siivousta ja valmisteli seuraavan päivän ruoat. Sillä aikaa Tapani oli jo nukkunut pitkään, koska hänen “työsarkansa ansaitsi lepoa.”
Että Hilja päätyi sairaalaan, sekin tuntui järkevältä: hän ei ollut ehtinyt kuunnella kehon viestejä eikä huomannut vakavaa sairauden alkua. Hän viipyi sairaalassa yli kaksi viikkoa, eikä Tapani eikä Anni käynyt kertaakaan vierailulla. Onneksi Hilja oli pitänyt puhelimen mukanaan hän soitti ystävälleen, Kaarinalle, joka toi kaiken tarvittavan. Kun Hilja kotiutui, hän pyysi välittömästi avioeroa, ja kaupunki tuntui taas oudolta: kadut täyttyivät satumaisista lampaista ja avautuvista ovista, jotka johtivat sinisiin järviin.
