Uusi alku
Aino seisoo ikkunan ääressä vuokra-asunnossaan Helsingissä ja katsoo sateen kastelemaa katua, jolla ihmiset kulkevat värikkäiden sateenvarjojen suojissa kirkkaanpunaisia, sitruunankeltaisia, tummansinisiä kuin tilkkutäkki, joka liikkuu katujen poikki. Sade on jatkunut jo kolmatta päivää yhteen menoon harmaa, yksitoikkoinen, ja se tuntuu alleviivaavan hänen omaa olotilaansa. Kädessään Ainolla on haalea teekuppi, bergamotin tuoksu lähes kadonnut, jättäen jälkeensä vain hieman kitkerän maun. Katse viivähtää muuttolaatikoissa, joita hän ei ole vielä ehtinyt purkaa: yhdessä pilkottaa rakkain yliopistohuppari, toisesta näkyy kirjojen selkämyksiä, joita hän raahaa mukanaan kaikkialle.
Olenko todellakin täällä? Aino miettii, kuunnellessaan kaupungin ääniä ohi ajavien autojen huminaa, satunnaisia taksien tööttäyksiä, kaukaa kuuluvia ratikkakiskojen kilahduksia. Vain kuukausi sitten hän kiirehti pitkin Turkua, myöhästyi luennoilta, kirosi alati jumittuvaa keskustan rullaportaita, joi kahvia opiskelukavereiden kanssa lempikahvilassa, jossa barista muisti hänen tilauksensa ulkoa: suodatinkahvi ja suklaacroissantti. Ja nyt Helsinki, harjoittelu suuressa IT-yrityksessä, vieras kieli, oudot kadut, joissa jopa kauppojen kyltit näyttävät vierailta.
Hän huokaa ja siirtyy pois ikkunasta, kädenjälki jää sumuiseen lasiin. Pöydällä lepää muistivihko täynnä projektimerkintöjä sivut täynnä kaavioita, nuolia, marginaalimuistioita ja sen vieressä on Helsingin kartta, johon hän on merkinnyt lähimmät kahvilat, ruokakaupat ja ratikkapysäkit. Koko elämä on muuttunut hetkessä
***************************
Oletko ihan varmasti varma tästä? äiti, Marjatta, äänessään nyyhkytyksen häivä, katsoo kun kuopus, Aino, pakkaa tavaroitaan suureen matkalaukkuun. Huone on täynnä pientä kaaosta: lattialla lojuu laatikoita, osa puoliksi täynnä, osa mullin mallin; pöydällä on paperipinoja muistiinpanoja, tulosteita, kirjeitä ja ikkunalaudalla rivissä valokuvia kehyksissä, muistoja Ainon lapsuudesta: Aino pyöräilee, polvet ruvella, kevätjuhlassa, rannalla jäätelö kädessä.
Kyllä, äiti. Olen miettinyt tarkkaan, Aino sanoo ja laittaa neuleen viikattuna laukkuun. Hän yrittää kuulostaa varmalla, mutta sisimmässä kaikki on tiukilla kuin näkymätön jousi. Olen jo allekirjoittanut sopimuksen, ja junaliput on ostettu. Ei ole enää paluuta.
Miksi juuri nyt? äiti kysyy, ääni värähtää. Voisitko odottaa vuoden verran?
Tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus, äiti, Aino menee äitinsä luo ja halaa tätä. Hän tuntee kuinka äidin hartiat vapisevat. Tällainen harjoittelu avaa ovia. Etkö sinäkin halua, että onnistun että voit olla ylpeä minusta?
Sillä hetkellä sisar, Kaisa, astuu huoneeseen. Hän nojaa ovenpieleen, kädet puuskassa, ja kasvoilla on samaan aikaan huolta ja ylpeyttä. Kaisa on aina ollut Ainon turvasatama, tsemppari ennen tenttejä ja lohduttaja riitojen jälkeen.
Aino saa lähteä. Tämä on hänen elämänsä, hänen valintansa. Ei häntä voi ikuisesti pitää äidin helmassa. Hän on jo aikuinen, sanoo Kaisa päättäväisesti.
Kiitos, Aino hymyilee sisarelleen kiitollisena ja kuiskaa: Sinä tiedät totuuden.
Totuus oli, että Aino ei lähde pelkästään harjoittelun vuoksi. Puoli vuotta aiemmin hän oli saanut tietää, että Joonas se poika, jota hän oli rakastanut yläasteelta asti oli menossa naimisiin työkaverinsa Elinan kanssa.
Aino muistaa päivän kirkkaasti. Hän oli poikennut kahvilaan yliopiston lähelle, ottamassa kahvia ennen luentoa, kun näki Joonaksen ja Elinan istumassa ikkunapöydässä. Joonas piti Elinaa kädestä kiinni, kuiskasi jotain, ja Elina nauroi peittäen suunsa. Sormus Elinan nimettömässä kimalsi selvästi Aino jähmettyi, sydän hakkasi niin, että tuntui kaikkien kuulevan. Kurkkua kuristi, hengitys hankaloitui. Hän kääntyi ja ryntäsi ulos, melkein törmäten tarjoilijaan, joka kantoi tarjotinta. Sormet tärisivät, kun hän näpytti tekstiviestin Kaisalle: Se on ohi. Hän menee naimisiin.
Illalla Aino lähetti Joonakselle viestin: Onnea kihlauksesta! Olen todella iloinen teidän puolesta. Joonas vastasi lyhyesti, sydänemoji perässä. Tuo pieni sydän tuntui kuin tikari rinnassa.
Sen jälkeen Aino vältteli Joonasta. Mutta se ei ollut helppoa he opiskelivat samassa yliopistossa, näkivät usein käytävillä, joskus sattuivat samaan seminaariryhmään. Joka kerran kun heidän katseensa kohtasivat, Ainosta tuntui kuin kaikki menisi sekaisin: iloa, kipua, toivottomuutta. Hän käänsi päänsä pois, yritti näyttää kiireiseltä, mutta sydän jätti silti iskun väliin.
Kerran hän ajatteli: Jos Elina vain katoaisi, ehkä Joonas huomaisi minut. Ajatus kauhistutti häntä, ja hän tunsi pahoinvointia. Hän istuutui lähimmälle penkille puistossa, painoi pään käsiinsä ja kuiskasi: Mikä minua vaivaa? Tämä ei ole normaalia
Aino otti yhteyttä netin kautta anonyymisti psykologiin. Vastaus oli ytimekäs: päästäkseen irti oli katkaistava yhteys lähdettävä mahdollisimman kauas, mahdollisimman pian.
Samaan aikaan Aino sai tarjouksen IT-harjoitteluun Helsingissä. Se tuntui merkiltä, ja hän tarttui mahdollisuuteen heti, empimättä.
*********************
Lähtöpäivä koitti nopeasti. Saattamassa olivat vanhemmat, Kaisa, opiskelukaverit, pari lapsuudenystävää. Juna-asemalla oli hälinää toiset hyvästelivät, toiset kiirehtivät, lapset juoksentelivat matkalaukkujen välissä, joku soitti hanuria laiturilla.
Väenpaljoudessa Aino huomasi heti Joonaksen. Hän seisoi vähän syrjässä Elinan vieressä, hieman eksyksissä. Itsevarmuus, joka yleensä näkyi Joonaksessa, oli poissa, kädet taskuissa kuin ei tietäisi mitä niillä tehdä. Elina puhui hänelle, heilutteli käsiään, mutta Joonas vain nyökkäili hajamielisesti katse harhaillen.
No Aino, Joonas halasi häntä kömpelösti. Hänen takkinsa tuoksui tutulta partavedeltä, ja sekunnin ajan Ainosta tuntuu, että hän on tekemässä virheen. Onnea matkaan. Kirjoittele ja pidä yhteyttä.
Tietysti, Aino vastaa, yrittäen pitää hymyn luonnollisena. Sisällä kaikki värisee, mutta hän pysyy kasassa.
Elina tuli myös halaamaan.
Aino, ihanaa että lähdet! Upea kokemus sinulle. Lupaatko jakaa kokemukset, haluaisin kuulla Helsingistä! Olen aina haaveillut käynnistä siellä.
Lupaan, nyökkää Aino. Lähetän kuvia ja videoita.
Salaa hän ajattelee: Ei enää videopuheluita, ei liikaa yhteydenpitoa. Näin on helpompaa kaikille. Näin voin päästää irti.
Kun kuulutetaan junanlähtö, Aino halaa äitiä, suukottaa Kaisaa, kättelee ystäviä ja suuntaa laiturille. Hetkeksi hän katsoo taakseen Joonas seisoo paikallaan kädet taskuissa, katsoo hänen peräänsä. Hänen kasvoillaan on jotain, jota Aino ei osaa lukea haikeutta, kaipuuta vai vain hyväntahtoista hyvästelyä?
Ehkä hän kuitenkin tuntee jotain? vilahtaa mielessä. Mutta Aino hylkää ajatuksen, kääntyy ja kulkee määrätietoisesti eteenpäin.
Nyt mennään, hän kuiskaa itselleen ja ottaa askeleen kohti uutta elämää.
Junassa Aino ottaa vihkon esille ja kirjoittaa ensimmäisen rivin päiväkirjaansa:
Päivä 1. Olen matkalla. Sydän on kipeä, mutta tiedän tämän olevan oikea valinta. Aika aloittaa kaikki alusta. Ei Joonasta, ei muistoja, ei tuskaa. Vain minä ja uudet mahdollisuudet. Minä pystyn tähän. Minun on pakko.
Hän sulkee vihkon, nojaa penkin selkänojaan ja sulkee silmänsä. Uudet kaupungit, uudet ihmiset ja ehkä uusi rakkaus odottavat häntä. Menneisyys jäi kauas, tuhansien kilometrien päähän maahan, jossa on äiti, Kaisa, ystävät ja Joonas. Ja syvällä sisimmässään Aino tuntee: tämä ei ole loppu, vaan alku.
*************************
Ensimmäiset kuukaudet Helsingissä ovat vaikeita. Kaikki on uutta: erilainen elämänrytmi, tuntemattomat kasvot, joiden hymyt välillä tuntuvat teennäisiltä, välillä etäisiltä. Aino sukeltaa harjoitteluun työ on haastavaa, mutta innostavaa. Päivät täyttyvät uusista tehtävistä, eikä aikaa ikävälle juuri jää. Iltaisin, palattuaan pieneen yksiöönsä, yksinäisyys kuitenkin iskee: hiljaisuus lähes satuttaa, ja seinät tuntuvat painavan.
Eräänä iltana pitkän työpäivän jälkeen, ulkona jo hämärää ja ensimmäiset lyhdyt valaisevat märkiä jalkakäytäviä, Aino astuu pieneen kahvilaan, lähellä toimistoa. Ilmassa leijuu vastajauhetun kahvin ja kardemummapullan tuoksu, lämpimät lamput luovat kotoisan tunnelman. Hän valitsee ikkunapöydän ja tilaa inkiväärillä maustetun latte yrittää löytää jotakin kotia muistuttavaa makua.
Viereisessä pöydässä kaksikko poika ja tyttö juttelevat vilkkaasti, nauravat ja jakavat jälkiruokaa, lusikkaa tarjoavat vuorotellen. Poika kuiskaa tytölle, joka nauraa käsi suun edessä. Aino jää katsomaan heidän kohtaamistaan siinä on jotain kevyttä, tuttua ja lohdullista, aivan kuin hän seuraisi jonkun satua.
Sinulla on kovin mietteliäs ilme. Et ole täältä, eihän? viereen pysähtynyt tarjoilija, kiharapäinen noin nelikymppinen nainen lempeine silmineen, laskee kahvikupin pöytään. Espresson tuoksu kietoutuu kaneliin, ja jokin sulaa Ainon sisällä. Alku uudessa kaupungissa on aina hankalaa. Muutin aikoinaan itse Lappeenrannasta tänne, ja muistan hyvin sen tunteen: kuin näkymätön olisi, kaikki näkee mutta kukaan ei huomaa.
Olette oikeassa, Aino hymyilee, kyyneleet nousevat kurkkuun. Katson ihmisiä ja mietin, kuinka helposti he löytävät yhteyden, luovat ystävyyksiä Ja itse olen edelleen sivussa.
Se helpottaa ajan kanssa, tarjoilija iskee silmää ja nykäisee essuaan suoremmaksi. Perjantaisin täällä kokoontuu opiskelijoita, monenmaalaisia. Pelataan lautapelejä ja jutellaan. Tuu ensi perjantaina? Voin luvata, että saat uusia kavereita!
Aino epäröi hetken, katsoo naisen ystävällisiä kasvoja, höyryävää kahvikuppia, hymyä viereisessä pöydässä. Sisällä jotain liikkuu kuin jäätynyt kukka, joka vihdoin saa auringonsädettä.
Ilolla, hän vastaa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänellä on toivoa rinnassaan.
*****************************
Seuraavana perjantaina Aino saapuu kahvilaan hyvissä ajoin. Kädet tärisevät hieman, kurkku on kuiva. Suuren pöydän äärellä istuu jo iso porukka joku levittelee lautapelejä, toinen kaataa teetä höyryävästä kannusta. Ilmassa on ystävällistä hälyä, ja Aino pysähtyy hetkeksi, hengittää syvään ennen kuin astuu joukkoon.
Hei, uusi kasvo! iloitsee pitkä ja leveästi hymyilevä poika. Hän nousee ja ojentaa kätensä. Mä oon Joel, tossa on Laura, tuo Olli, tässä Emmi…
Aino muistaa nimet hetken, vaikka kaikki menevät sekaisin. Hän nauraa Joelin vitseille tämä matkii huvittavasti turkulaisia väittelee Ollin kanssa strategiasta, kertoo Emmille tarinoita Turusta, kun tämä utelee linnasta ja toripojista ja ruisleivästä. Laura on kotoisin Tampereelta ja jakaa hupaisia perhejuttuja. Olli, helsinkiläinen, imitoi Savon murretta, kaikki nauravat vedet silmissä.
Ajan myötä Aino huomaa ajattelevansa Joonasta yhä harvemmin. Ennen hän saattoi herätä keskellä yötä ja muistaa jonkin nuoruuden hetken miten he myöhästyivät oppitunnilta, suojasivat toisiaan sateelta yhden varjon alla, kiistelivät musiikista: Joonas puolusti rokkia, Aino poppia. Nyt muistot eivät enää satuta ne ovat vain kuvia menneestä, joita selaa kuin vanhaa valokuva-albumia.
***********************
Eräänä iltana vanhoja kuvia älypuhelimelta selaten Aino pysähtyy kuvaan, jossa hän ja Joonas ovat lukion päättäreissä. Molemmat nauravat Joonas näyttää kieltä kameralle, Aino esittää läppäävänsä häntä. Aurinko paistaa heidän kasvoilleen, taustalla ilmapalloja ja iloisia kavereita.
Onpa hassua, hän ajattelee, silittäen kuvaa, miksi olen ollut niin rikki Joonaksesta? Hänhän on vain Joonas. Ystävä. Tärkeä, mutta silti vain ystävä.
Aino avaa viestit ja kirjoittaa:
Moikka Joonas! Miten menee? Toivottavasti häät sujuivat hienosti onnittelut vielä Elinallekin.
Vastaus tulee heti, Aino ei ehdi edes sulkea puhelinta:
Aino! Ihan mahtavaa kuulla susta! Häät meni nappiin, Elina näyttää vieläkin vieraille kuvia. Miten sulla menee? Kerro miten opiskelu ja elämä Helsingissä sujuu! Ikävä meidän juttuja!
Aino hymyilee ja alkaa kirjoittaa pitkää vastausta. Ensimmäistä kertaa hän voi jutella Joonaksen kanssa avoimesti, ilman piilokipua. Sanat virtaavat; hän kertoo työstä, uusista kavereista, ja miten onnistui kaatamaan pullollisen salmiakkikastiketta vahingossa jäätelölle. Joonas vastaa vitsillä, muistelee heidän yhteistä menneisyyttään.
*************************
Kuluu kuukausi. Aino tuntee Helsingin, tietää mistä saa parasta tuoretta ruisleipää, missä on rauhallisin aamuinen lenkkipolku tai viihtyisin kahvila merinäköalalla. Hänellä on muodostunut pieni kaveripiiri, ja viikonloppuisin he menevät yhdessä leffaan tai kävelylle Töölönlahdelle. Työssä Ainoa kehutaan esihenkilö mainitsee hänen aktiivisuutensa, ja kolleegat taputtavat. Se tuntuu uudelta olla osa jotain isompaa, tärkeää.
Eräänä päivänä Joel ehdottaa:
Hei, mitä jos lähdettäisiin viikonloppuna Nuuksioon? Siellä on tosi hieno järvi, voidaan grillata makkaraa, kiertää polkuja. Laura tulee varmasti, mukaan myös pari muuta. Kitarakin mukaan lauletaan nuotiolla. Tuutko mukaan?
Todellakin! Aino innostuu, silmissä pilkahdus, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan.
Kertoessaan retkisuunnitelmista Kaisalle videopuhelussa, sisko katsoo häntä tarkasti ja sanoo:
Aino, sä olet muuttunut. Sun silmissä ne loistavat. Ja hymy on aito, ei enää se pakotettu lähtiessäsi.
Tiedätkö, Aino pohtii vilkaisten ulos, missä naapuruston koirat ovat lenkillä, olen vihdoin ymmärtänyt: Joonakseen liittyneet tunteet… ne eivät olleet rakkautta, vaan kaipuuta tuttuun ystävään. Nyt näen en menettänyt häntä vaan meidän suhde muuttui. Ja näin on jopa parempi.
Kaisa hymyilee, Aino tunnistaa ylpeyden hänen katseessaan:
Olen aina sanonut, että olet vahva. Sinun elämä ei saa pyöriä yhden ihmisen ympärillä. Sinä ansaitset onnellisuutta, siskokulta.
Viikonloppuna porukka matkustaa Nuuksioon. Sää on täydellinen aurinko paistaa, ilmassa tuoksuu mänty ja järven pinnasta kimpoilee valoa. Aino kävelee Joelin rinnalla, kuuntelee tarinoita luontopoluista ja tajuaa, että on pitkästä aikaa ihan oikeasti vapaa. Tuuli hulmuttaa hiuksia, hän hymyilee aidosti.
Sulla on hyvä meininki meidän porukassa, Joel sanoo, kun he seisovat järven rannassa. Vesi välkehtii, lokit huutavat. Onneksi tulit silloin kahvilaan. Ilman sua olisi tylsempää ja et vain voita peleissä.
Aino punastuu, poskiin nousee lämmin sävy:
Kiitos. Teidän kanssanne on hyvä olla. Olette kuin toinen perhe.
Illalla, kun kaikki kerääntyvät kotiinlähtöön, Laura tulee halaamaan:
Olet muuttunut parissa kuukaudessa. Ensin olit sulkeutunut, katselit nurkasta. Nyt olet avoin ja eläväinen se tarttuu. Sä hehkut, Aino.
Aino halaa ystäväänsä, silmissä kiitollisuuden kyyneleet onnellisia kyyneleitä.
Kiitos, Laura sain teiltä paljon, enemmän kuin osaan sanoa. Ilman teitä istuisin vieläkin yksin kotona, tuijottamassa Helsingin sateeseen.
Laura puristaa hänen kättään:
Sitä varten ystävät on. Että vedetään toisiamme päivänvaloon ja autetaan löytämään sydämen valo.
**************************
Kotona Aino avaa läppärin ja soittaa videopuhelun äidille ja Kaisalle. Kaksi hymyilevää kasvoa ilmestyy näyttöön äiti kukkakuvioisessa aamutakissa, Kaisa hupparissa.
No, miten meni retki? Kaisa utelias.
Upeasti, Aino hymyilee rentona sohvallaan. Grillattiin, laulettiin, kierrettiin järveä. Joel näytti kivikautisen nuotiopaikan, ja Laura melkein molskahti veteen kuvatessaan sorsaa.
Äiti kuuntelee hymyillen, mutta silmissä on huolta:
Rakas, oletko onnellinen? Ihan aidosti?
Aino pysähtyy hetkeksi, kuulostelee olotilaansa. Hän palaa tuokioihin järvellä, nauruun ja vapauteen, jonka metsä ja ystävät toivat. Muistaa kun Joel haastoi futikseen järven rannalla, ja hän juoksi vaihtamatta huolta miltä näyttää.
Olen, äiti, hän sanoo hiljaa mutta varmalla äänellä. Olen onnellinen. Ensimmäistä kertaa ehkä koskaan. Ja tiedätkö en enää pelkää tulevaa. Haluan rakentaa omaa elämää täällä Helsingissä. Saatan jopa jäädä tänne harjoittelun jälkeen.
Kaisa nostaa kädet ilmaan:
Jes! Arvasin! Sä olet rohkea!
Äiti pyyhkäisee kyyneltä:
Olen iloinen, kultaseni. Oikeasti iloinen. Kunhan sinä olet onnellinen.
*********************
Seuraavana päivänä Aino kirjoittaa Joonakselle nyt pitkän, rehellisen kirjeen. Hän kertoo, miten on ollut vaikeaa, miten ystävyys ja kiintymys menivät häneltä sekaisin, miten peloissaan hän oli tunteistaan ja miten se haittasi arkea. Hän kertoo uusista ystävistään, siitä miten menneestä on päästänyt vähitellen irti ja avautunut uudelle. Hän päättää näin:
Kiitos että olet ollut ystäväni kaikki nämä vuodet. Nyt vasta osaan todella arvostaa sitä. En enää näe sinussa ketä halusin täydellistä rakastettua vaan näen sinut itsenäsi: iloisen, reilun, joskus huolimattoman mutta aina luotettavan. Olen iloinen että voidaan taas jutella.
Joonas vastaa:
Aino, kiitos kun kerroit. En tiennyt kuinka vaikeaa sulla oli ollut. Mutta olet oikeassa ystävyys on kaikkein arvokkainta. Pidetään se yllä, vaikka välimatkaa onkin. Lupaan soitella usein! Ja jos joskus tulet Turkuun, tullaan halaamaan ja pidetään sellaiset juhlat ettei Helsingin retkelläkään pärjää!
Aino nojautuu tuoliin ja huokaisee syvään. Rintaa ei paina enää jäljellä on vain keveyttä ja iloa. Hän katsoo ikkunasta ulos kevätaurinko paistaa kirkkaasti, ulkona kuuluu lasten naurua. Pöydällä on Laurasta saatu postikortti: Tervetuloa porukkaan! ja piirros hassusta karhusta silmälasit päässä.
Tässä on uusi elämäni, Aino ajattelee. Ja se on ihana.Aino nousee ikkunan luota, nykäisee verhot auki ja antaa auringon virrata sisään. Hän kävelee muuttolaatikoiden luo ja nostaa yhden niistä pöydälle. Tällä kertaa hän ei availe sisältöä varoen, vaan tarttuu kasaan kirjoja, asettelee ne hyllyyn, ripustaa hupparin naulaan, nostaa valokuvat ikkunalaudalta ja alkaa etsiä niille paikkoja pitkin uutta kotiaan. Jokainen tavara löytää uuden sijansa aivan eri tavalla kuin ennen.
Ainon puhelin värähtää viestin merkiksi. Joel on lähettänyt kuvan iltataivaasta ja kysyy, ehtisikö Aino illalla lähteä ulos istumaan ystävien kanssa terassikelit on vihdoin täällä!. Aino naurahtaa itsekseen. Hän vastaa napakasti: Mukaan vaan, nähdään kuudelta. Samalla hän lähettää äidille hymyilevän selfien taustalla hylly täynnä kirjoja, ikkuna auki, aurinko sisällä.
Aino harppoo ulos rappukäytävästä, hengittää syvään kaupungin ilmaa. kadulla kaikki tuntuu jo tutummalta, äänet eivät enää vieraita, vaan osa hänen arkeaan. Hän miettii mennyttä vuotta, Turun katuja, Joonasta, vanhoja pelkoja ja kaipuuta. Ne eivät enää määritä häntä ne muuttivat suuntaa, näyttivät tien tähän hetkeen.
Ilta-auringon alla Ainon askel kevenee. Hän nauraa ystäviensä seurassa, ja huomaa joidenkin vastaantulijoiden katselevan häntä: hiljainen, lempeä uteliaisuus, kuin joku näkisi hänessä jotakin kirkasta ja vahvaa.
Aino tuntee sydämessään uuden rohkeuden omalla paikallaan, juuri sellaisena kuin on. Hän tietää, että elämässä tulee vielä myrskyjä, mutta nyt hänellä on ystävät, perhe, lämmin koti, eikä enää pelkoa jäädä yksin.
Ja niin Aino kulkee kohti terassia, valo kirkkaana kasvoillaan, menneisyys kiitollisuutena sydämessään, uusi alku lujasti omana. Helsinki levittäytyy hänen eteensä mahdollisuuksien kaupunkina, jonne hän on vihdoin kotiutunut.
Ja juuri nyt, siinä auringonlaskussa, Aino tietää: hänellä on kaikki hyvin.
