Mies, lopettakaa kulkemasta perässäni! Olenhan sanonut, että suren miestani. Älkää enää seurailko, alan jo pelätä teitä! huudahdin kiihtyneenä.
Muistan kyllä Mutta tuntuu kuin surisit itseäsi. Anteeksi, ei kuitenkaan luovuttanut tuo ihailijani.
Lepäsin kylpylässä. Halusin vain hiljaisuutta, metsän lintujen laulua, en uteliaiden miesten ahdistelua. Aviomieheni kuoli yllättäen ja nopeasti. Olin aivan hukassa tämän korvaamattoman menetyksen kanssa.
Olimme mieheni Markuksen kanssa juuri aloittaneet kämpän remontin, säästimme sentti sentiltä, emmekä sallineet itsellemme mitään ylimääräistä. Sitten yhtäkkiä Markus sai uuden sydänkohtauksen. Ensihoito ei ehtinyt pelastaa. Hänet haudattuani olin sekä yksin, että ilman remonttia mutta kahden teini-ikäisen pojan kanssa. Kädet olivat voimattomat. Miten tämän menetyksen selättää?
Minulle tarjottiin töistä kylpyläkuntoutusmatka. Minä kuitenkin vastustelin. En halunnut poistua asunnosta. Työkaverit kannustivat:
Et ole ensimmäinen leski etkä viimeinen. Sinulla on pojat. Pitää jaksaa eteenpäin! Lähde nyt, Sari, rauhoita mieli ja pue ajatukset kuntoon.
Pakkasin väsyneenä ja lähdin.
Neljänkymmenen surupäivän jälkeen sielu oli yhä vereslihalla. Kylpylässä kämppikseni oli nuori Iines. Hänestä huokui ilo ja valo, mikä lähinnä ärsytti. En halunnut jakaa suruani nuoren tytön kanssa, eikä hänellä olisi siihen varmaan kykyäkään. Hänen kimpussaan pyöri kylpylän oma viihdeveturi semmoiset ovat kylpylän peruskauraa; vapaita, eronneita ja surullisia leskimiehiä. Äkkiäpä ne kyllä paljastuvat… Varoittelin Iinestä tästä hupiveikosta, joka varmaan oli jo toista tai kolmatta kertaa naimisissa.
Iines vain nauroi:
Älä huoli, Sari! En ole eilisen teeren tyttö…
Ja niin hän vietti iltansa treffien merkeissä, kun minä lymyilin huoneessa. Luin romaania en edes muista mitä tai tuijotin televisiota näkemättä mitään.
Eräänä aamuna heräsin yllättävän hyvillä mielin. Katsoin ikkunasta ulos aurinko, metsä, linnunlaulu. Päätin lähteä metsään kävelemään, hengittämään syvään uutta ilmaa. Silloin kohtasin tuntemattoman miehen.
Tunnistin hänet jo ravintolasta. Hänessä oli jotakin, mikä ärsytti: lyhyt, naama röyhkeä, silmät tuijottavat. Mies oli päätä lyhyempi. Puistattava tyyppi, ajattelin. Hän oli kuitenkin siisti, viimeisen päälle ajeltu ja aina pukeutunut tiptop. Joka illallinen tuo mies nyökkäili minulle kunnioittavan oloisesti. Vastasin viileästi, vain kohteliaisuudesta. Kerran hän istahti pöytääni.
Kyllästyttääkö täällä? kysyi samettisella äänellä.
Ei, vastasin jäykkänä.
Älkää valehdelko. Suru on kirjoitettu kasvoillenne. Kenties voin auttaa? jatkoi itsepintainen mies.
Olette oikeassa. Surettaa edelleen mieheni menetys. Onko vielä muuta asiaa? pyyhin käteni lautasliinaan ja nousin ylös.
Anteeksi, sitä en tiennyt. Osanottoni. Mutta esittäydytään nyt sentään. Olen Veikko, kiirehti mies.
Näin, ettei Veikko halunnut menettää kontaktia.
Sari, sanoin kuivan kohteliaasti ja kiirehdin pois.
Nyt Veikko istui joka ilta kanssani ja toi pienen kimpun kieloja. Niitä kasvoi metsissä kaikkialla. En kiellä: se oli mukavaa. Silti en aikonut ryhtyä mihinkään.
Veikko ei luovuttanut. Hän tuli mukaan iltakävelyille. Minä aloin valita kengät ilman korkoja jotta pituuseroa ei niin huomaisi. Veikkoa ei näyttänyt hetkauttavan korkeus tai kiiltävä kalju. Hän hurmasi äänellään; en ollut koskaan kuullut yhtä matalaa ja pehmeää miesääntä. Huomasin jääväni hänen verkkoon.
Kävimme iltatansseissa ja pyörähdimme kaupungilla ostamassa hedelmiä. Veikko yritti useasti saada minut huoneeseensa. Minä pysyin tiukkana, en antanut periksi.
Viimeiseksi illaksi Veikko pyysi:
Sari, huomenna on lähtöpäivä. Tulisitko illalla kanssani teelle? Vai mitä sanot?
Pitää miettiä, vastasin vältellen.
Viimeisenä iltana päätin mennä hänen huoneeseensa tiesin hyvin, miten ilta jatkuisi…
Pöytä oli koreasti katettu: Veikko oli varmasti lainannut ruokasalista astiat. Hän ojensi istumaan ja jostain ilmestyi kuohuviinipullo.
Aloitetaanko, Sari? En tiedä, miten huomenna osaan erota sinusta. Jättäisitkö osoitteesi? Tulen varmasti käymään, sanoi Veikko surullisena.
Unohdat kuitenkin heti. Tunnen miehet. Mutta mitä juodaan, Veikko? Oletko ehkäna rakastunut? vastasin jo aivan notkeaänä.
No etkö ymmärrä? Rakastetaan, Sari. Rakastetaan! nosti Veikko maljan.
Heräsimme aamulla sylikkäin. Voi miksi olin arkaillut kaikki nämä viikot, miksen tullut heti? Kokonaista viikkoa meni hukkaan. Olin aivan kuin nuori tyttö, niin rakastunut. Ja nyt olisi pakattava ja lähdettävä.
Hyvästelin kämppikseni Iineksen, joka itki sängyllään.
Mikä hätänä, Iines? kysyin.
Olen raskaana. En edes tiedä, kuka isä on, nyyhkytti hän.
Se sinun hupiveikkosi? Yritin kuulostella.
En tiedä. Tutustuin täällä toiseenkin; hän asui naapurilomakodissa ja oli naimisissa, selitti “vanha tekijä”.
Oi Iines. Soita kotiin. Pyydä vanhempasi tänne. Käydään sanomassa johtajallekin, ehkä selviää lisää, opastin.
Iines ryntäsi ulos kyynelissä. Tytöllä oli toki omat huolensa…
Pakkasin ja olin jo lähdössä, vaikka en olisi halunnut; 24 päivässä kaikki oli käynyt tutuksi. Varsinkin Veikko…
Bussi saapui. Veikko saattoi minut tien vierelle kädessään kielokimppu. Kyyneleet kihosivat silmiin, halasin lämpimästi. Siinä se. Lyhyt romanssi ohi. Sydän painui kasaan. Jos vain Veikko olisi sanonut, olisin jättänyt kaiken ja jäänyt.
Asuimme eri kaupungeissa. Yhteys toimi vain kirjein. Sitten sain kirjeen Veikon vaimolta. Hän tiesi meistä kaiken. Ei minun kannattanut yrittää hän oli kolmekymppinen, minä neljäkymmentä. En vastannut. Miksi olisin?
Puolen vuoden päästä Veikko yllättäen ilmestyi ovelle. Poikani ihmettelivät vierasta miestä, mutta eivät sanoneet mitään.
Veikko? Ohikululla vai muuten vain? kysyin toivoen kuulevani “tulin jäädäkseni”.
Muuten vain… Etkö heitä ulos, Sari? epäröi Veikko.
Pojat menivät omalle huoneelleen.
No, tule peremmälle. Miten kävi? Toiko vaimosi kirjeen perästä? naljailin.
Anteeksi, Sari. Kirjoitin sinulle, mutta vaimo löysi kirjeen… En selitellyt, ero tuli. tunnusti Veikko.
En tiennyt ettet ollut vapaa. Ei olisi mitään ollut, jos olisin tiennyt. Mitäs nyt? olin hämilläni.
Mennäänkö naimisiin, Sari? ehdotti Veikko.
En tiedä. Minulla on pojat, niin kuin näet. Miten he sinut ottaisivat? Mietitään nyt rauhassa, olin sekä epävarma että iloinen.
Lapset on aarre. Minulla on 10-vuotias tytär, yllätti Veikko.
Ai tytär? Jätitkö hänet? kummastelin.
En toki. Haen Elinan meille. Hänen äitinsä juo aika rankasti. Tuskin siitä mitään perhe-elämää tulee… järkytti Veikko.
Hetkinen, Veikko. En edes tunne tytärtäsi ja nyt olen jo kai äitipuoli? Kiirehdit. Anna minun ajatella, keskustelen poikieni kanssa. Sitten nähdään. Tule nyt syömään, “sulhanen” kujeilin.
Ei meistä perhettä aivan idyllistä tullut. Oli riitoja, ovien pauketta, lähtemisiä… Kaikki ovat erilaisia, eikä kukaan osaa antaa periksi joka käänteessä.
Aika juoksee.
Vanhin poikani Tapani ja Veikon tytär Elina menivät naimisiin. Ja pian he kääntyivät meitä vastaan. Kaivoivat esiin vanhoja kaunoja ja syyllistivät meitä, miksi olimme hajottaneet vanhat kodit. Valittivat, että Veikko jätti ryyppyyn taipuvaisen vaimon, eikä leskenä minunkaan olisi pitänyt alkaa uutta elämää. Siirrettiin muuttoilmoitus ja lähtivät vuokra-asuntoon.
Me Veikon kanssa vain kohauttelimme olkia ja tietysti rakastuimme yhä vain enemmän.
Vuosi vierähti. Lapsemme eivät palanneet. Elina soitti isälle vain syntymäpäivänä.
Kolmen vuoden kuluttua saimme kutsun tapaamaan heitä. Menimme vähän hermostuneina, mutta menimme silti. Heillä oli poikavauva yhteinen lapsenlapsemme. Juhlan keskellä Elina ja Tapani pyysivät anteeksi. Sanoivat ymmärtäneensä, että elämässä sattuu kaikenlaista. Täytyy osata antaa anteeksi. Ja lapsista pitää huolehtia, vanhemmille on kiitollisuuden velkaa. Lapsi nimettiin Rauhaksi jotta perheeseen tulisi rauha.
Tällaista on meidän Veikon kanssa vastasyntynyt onnemme.
Ja opin sen, että vaikka elämä yllättää ja muutokset pelottavat, on uskallettava rakastaa ja rakentaa uutta, omien pelkojen ja muiden mielipiteidenkin uhalla. Aina voi löytää rauhan, vaikka myrskyn jälkeen.
