Uudenvuodenaattona poikkesimme äidin kanssa Lastenmaailmassa… Ja siellä näin kauhistuttavan ihanan mekon: punainen, neulottu, kirkkaan sinisillä reunoilla helmassa ja hihoissa. Olimme menossa hakemaan vain pientä – ehkä kuusenkoristeita tai jouluvaloja… Mutta minä jumituin pyytämään äitiä, että saisin sovittaa mekkoa. Ja se istui päälle kuin valettu, kuin olisi minulle tehty. Mielessä pyörivät jo haaveet – pidin eräästä pojasta luokalla ja toivoin, että näkisi minut juhlissa siinä mekossa. Seisoinkin sitten lähes itkussa, enkä olisi tahtonut riisua mekkoa ollenkaan. Äiti huomasi, miten paljon halusin, ja sanoi: ”No, palkka tulee pian, otetaan se.” Olin paluumatkalla kotiin onnellinen kuin mikä. Koristelimme asunnon, puettiin kuusi. Jääkaapissa oli enää jäätä ja voinokare. Odotimme malttamattomina äidin palkkaa – 80-luvun Suomessa töitä tehtiin vielä 31. joulukuutakin, vaikkei kokopäivää. Äiti tuli kotiin surullisena: palkkaa ei maksettu, se jäi tulematta. Kyyneleet silmissä, pettymys äänessä – ja ennen kaikkea nolous, ettei juhlaruokaa ollut tarjota. Mutta minä en ollut lainkaan pahoillani. Tunnelma oli silti juhlava – istuin olohuoneessa, katselin televisiosta vuoden vaihteen ohjelmia, joita silloin esitettiin runsaasti, toisin kuin arkena. Kanaviakin oli vain kaksi. Äiti keitti perunat, laittoi voita, raastoi porkkanaa ja ripotteli päälle sokeria – muuta ei ollut. Istuttiin pöytään, ja äiti itki. Yritin lohduttaa, ja huomaamatta itkin itsekin – en ruoan takia, vaan äitiä kävi niin sääliksi, kurkkua kuristi. Lopulta käperryimme vierekkäin peiton alle sohvalle katsomaan juhlakonserttia. Kun kello löi kaksitoista, naapurit kerääntyivät rappukäytävään kilistämään kuohuviinilaseja ja laulamaan – vain me pysyimme sisällä. Sitten ovikello soi – pitkään ja malttamattomasti. Äiti meni avaamaan – oven takana oli mummo, Vappu, joka oli aina torunut minua pihalla ja rappukäytävässä: milloin olin jättänyt rappusiivouksen tekemättä, milloin metelöinyt liikaa. Ikävä mummo, jota kaikki pihan lapset vähän pelkäsivät. Nyt Vappu oli juhlatunnelmissa, en kuullut, mitä hän äidille sanoi, mutta näin kuinka hän kurkisti meidän perunapöytään ja lähti sitten sanomatta takaisin. Vähän ajan päästä oveen jymytettiin jaloin. Säikähdimme – äiti kielsi minua avaamasta, meni itse. Sitten ryntäsi sisään Vappu – kantaen kassillisen purkkeja, laatikoita, lautasia ja kainalossa skumppapullo. Hän komensi äitiä laittamaan pöytää, ja rupesi purkamaan kassista salaattia, makkaraa, suolakurkkuja, puoli broileria, karkkeja ja jopa muutaman mandariinin. Äiti itki taas, mutta nyt eri tavalla. Vappu torui häntä, pyyhki nenän omalla hihaansa ja lähti menojaan. Myöhemmin Vappu jatkoi komentamista talossa entiseen tapaansa eikä koskaan maininnut sanaakaan siitä uudestavuodesta… Mutta kun vuosien päästä kaikki kokoontuivat hautaamaan Vapun koko taloyhtiön voimin, paljastui, että meidän ”hankalaa naapuria” olivat kaikki salaa arvostaneet – jokainen oli joskus saanut Vappu-mummolta apua.

Jouluaaton aattona menimme äidin kanssa Helsingin keskustan Stockmannille. Tarkoitus oli ostaa vain jotain pientä koristeeksi ehkä jouluvalot tai hopeanauhaa kuuseen. Mutta siinä lastenvaateosastolla näin upean punaisen neuletun mekon, jossa oli kirkkaan siniset reunukset helmassa ja hihoissa. Se mekko jäi heti mieleen, ja pyysin äitiä, että saisin edes sovittaa sitä.

Sovitin mekkoa, ja se istui kuin olisi mittojeni mukaan tehty. Sillä hetkellä mieleen nousi kaikenlaisia haaveita pidin kovasti eräästä pojasta luokallani ja toivoin, että saisin laittaa juuri tämän mekon joulun juhlissa koululla päälle, jotta hän varmasti huomaisi minut.

Olin niin innoissani, että melkein itkin, enkä olisi millään halunnut riisua mekkoa. Äiti huomasi sen ja sanoi, että saa kohta palkan eiköhän osteta se sinulle nyt jouluksi. Matka kotiin sujui tosi onnellisissa tunnelmissa.

Kotona koristeltiin asunto kauniiksi joulua varten. Kuusi koristeltiin vanhoilla koristeilla ja kynttilöillä. Mutta jääkaapista löytyi vain lunta ja pala voita muuta meillä ei ruokaa ollut jäljellä.

Odotimme äidin palkkaa malttamattomina. Vanhaan Suomeen kuului, että töitä tehtiin myös 24. ja 31. joulukuuta jouluaatto oli työpäivä, mutta sieltä pääsi aiemmin kotiin.

Kun äiti tuli iltapäivällä kotiin, oli hänellä suru silmissään palkkaa ei oltukaan maksettu, vaan sitä viivästytettiin. Äiti itki pettymyksestä ja harmista ja siitä, ettei voisi laittaa minulle kunnon joulupöytää.

Muistan kuitenkin, että olin silti iloinen. Tunnelma oli juhlaisa, katsoin televisiosta vanhoja joulun elokuvia. Ohjelmatarjontakaan ei ollut kummoinen, taisi sillä hetkellä olla vain Yle TV1 ja TV2.

Äiti keitti perunat ja sekoitti siihen sen viimeisen voin palan lisäksi raastoi porkkanan, ripotteli hieman sokeria päälle, ja siinähän se joulupöytä sitten oli.

Istuimme pöydän ääreen ja äiti ratkesi itkuun. Lohdutin häntä parhaani mukaan, ja siinä vaiheessa aloinkin itsekin itkeä en sapuskan vuoksi, vaan koska minun kävi äitiä niin sääliksi. En ollut koskaan nähnyt häntä noin surullisena.

Lopulta kömmimme vierekkäin sohvan peiton alle, katseltiin yhdessä jouluista konserttia. Kun kello löi kaksitoista, koko taloyhtiö tuntui juhlivan rappukäytävässä: naapurit ilmestyivät ulos skumppalasin kanssa, lauloivat ja toivottelivat hyvää joulua. Me pysyimme kuitenkin sisällä.

Yhtäkkiä ovikello soi monta kertaa peräkkäin. Äiti meni avaamaan: oven takana seisoi meidän naapuri, vanha rouva Irja, joka oli usein torunut minua, kun en ollut pessyt rappuja kunnolla tai kun olin melunnut liikaa pihalla. Eipä Irjaa lapset pihaleikkeihin usein kaivanneet olihan hän vähän hankala ja jyrkkä.

Irja oli omassa joulutunnelmassaan jo hyvissä ajoin, ja vaikka en kuullut, mitä hän äidille sanoi, näin kun hän tuuppasi äitiä sivuun ja kurkkasi meidän ruokapöytään, jonka keskellä oli vain kattila höyryävää perunaa. Sitten hän lähti yhtä nopeasti kuin tulikin.

Parinkymmenen minuutin kuluttua eteisen ovelle alkoi kuulua kolinaa joku potki ovea melkein sisään asti. Äiti kielsi minua menemästä ja meni itse avaamaan. Tuulikaapista ryntäsi sisään Irja, sylissään useampi muovikassi. Hän komensi äitiä ryhdistäytymään, ja alkoi nostella pöydälle laatikoita, leikkeleitä, purkin suolakurkkuja, puoli keitettyä broileria, karkkeja sekä jopa muutaman mandariinin. Kainalossakin pullotti kuohuviinipullo.

Äiti purskahti uudestaan itkuun, mutta tällä kertaa eri tavalla. Irja mutisi, että onhan se kumma, jos ei naapuria auta, pyyhkäisi äidin nenän isolla villatakin hihalla, ja lähti pois.

Uudenvuoden jälkeen kaikki oli kuin ennenkin: Irja nuhteli pihassa ja rappukäytävässä koko porukkaa, lapset karkasivat hänen edestään, eikä hän koskaan maininnut kertaakaan tuosta jouluyöstä.

Kun vuosia myöhemmin koko taloyhtiö jäi kaipaamaan Irjaa hänen poismenonsa jälkeen, tajusin, että oikeasti kaikki pitivät tätä töykeää naapuria omalla tavallaan tärkeänä jokainen oli joskus saanut häneltä apua.

Tämän joulun jälkeen opin, että ystävällisyys voi olla kätkettyä kulmikkaankin kuoren alle ja että avun antaminen on meillä suomalaisilla verissä, vaikkei siitä aina pidettäisi meteliä.