Voi että, mun on pakko kertoa sulle, miten meidän uusi vuosi viimeksi meni se alkoi niin tavallisesti, tylsästi suorastaan, mutta muuttui yhtäkkiä aivan erityiseksi.
Mä olin siis vielä himassa 31. joulukuuta illalla, kello näytti kymmentä, kun äiti tajusi ettei ollutkaan ostanut leipää. Se käski mua kipaisemaan Alepaan ennen kuin ehtisi mennä kiinni. Keittiössä kana tirisi uunissa, pöytä oli melkein katettu salaattia, karjalanpaistia, perunoita valmiina ja isä jo viritti TV:stä uuden vuoden konserttia.
Meidän pieni perhe vain kolme henkeä vietti taas yhtä samanlaista uutta vuotta. Ei mitään erityistä fiilistä, mutta ei riidellytkään. Mä, 15-vuotias Eevi, olin viime aikoina kokenut pyhät jotenkin turhiksi ja tyhjiksi.
Ulkona pakkasilma tuoksui mandariineilta, niitä suomalaiset aina ostelee joulun aikaan, tiedäthän. Ylhäällä kuului musiikkia, naurua parvekkeilta. Ja sitten huomasin penkillä taloyhtiön portin luona vanhan mummon, jolla oli päällään sellainen oikein vanhanaikainen turkki. Istui yksin siinä, puoliksi kuorittu mandariini käsissään.
Sydämestä puraisi; joku niin yksinään uuden vuoden aattona.
Menin jostain syystä hänen luokseen ja moikkasin: Hyvää iltaa.
Hän hätkähti ja katsoi muhun lempeillä, haalistuneilla silmillään.
H-hyvää iltaa
Koska oot tässä ihan yksin? Tänäänhän on uusi vuosi.
No niin… Mä vaan vähän istun, hengittelen raitista ilmaa. Kotona kuitenkin ihan yksin, nainen sanoi ja hymyili vaisusti. Sinä hetkenä ilmassa oli jotain niin surullista, että vilu tuntui hiipivän sisään asti.
Sitten multa pääsi kysymys ennen kuin ehdin edes miettiä: Haluatko tulla meille hetkeksi? Juotais teetä vaikka?
Mummo jähmettyi. Eikai teidän juhlaa nyt tarvitse sotkea…
No eihän me oikeasti juhlista mitään. Ollaan vaan, kolmestaan, syödään salaattia ja tuijotetaan telkkaria. Oikeasti, tule vaan. Mun nimi on Eevi.
Mun nimi on Siiri, mummo kuiskasi ja hänen kasvoille vilahti toivon pilkahdus.
***
Kun sitten avasin oven ja johdatin Siirin meille, äidin käsi pysähtyi leikkeleiden pariin.
Kuka tämä on?
Meidän naapuri, Siiri mummo tästä viereisestä rapusta.
En mä kauaa, istun vain jos se sopii Siiri sanoi puristaen reppanaa nahkalaukkua kuin aarretta.
Isä tuli peräkammarista ja vilkaisi Siiriä. Äiti seiso kuin tulisilla hiilillä ja mä näin harvinaisen selvänä, että juuri tässä hetkessä oli jotain elämän kokoista.
Istu pöytään, Siiri. Mä laitan veden kiehumaan.
Alkuun oli kiusallista. Siiri istui tuolinsa reunalla pitäen teemukista kaksin käsin kiinni, ihan kuin joku voisi napata sen pois. Äiti katseli Siiriä epäluuloisesti, isä mutusti voileipää hiljaisena.
Teillä on kaunista… Kuusi on niin hieno. Mulla ei oo ollut vuosiin kuusta yksin ei jaksa laittaa, Siiri sanoi hiljaa.
Onko sulla lapsia? äiti kysyi en tykännyt hänen äänensävyistään.
Poika on. Asuu Lahdessa, aina niin kiireinen. Soittaa joskus mutta ei pääse käymään, työt ja kaikki Siiri loi katseensa alas.
Entä lapsenlapsia?
Kaksikin on. Poika erosi, kun ne oli tosi pieniä. Ex-vaimo… ei antanut nähdä lapsia. Nyt he on jo aikuisia, oma elämä menossa. Ei vanha mummu heille mitään merkitse.
Nousin äkkiä niin että tuoli narahti.
Äiti, tuutko keittiöön hetkeksi?
Keittiössä tiuskaisin:
Miksi sä kuulustelet häntä noin?
Mä vaan kysyin
Et sä näe, miten vaikeaa siitä on puhua? Hän istui ulkona yksin, mandariini kädessä, uuden vuoden aattona!
Äiti kurtisti kulmiaan:
Kyllä mäkin säälin häntä, mutta eihän me edes tunneta koko Siiriä. Entä jos…
Jos mitä?! Siiri on vaan vanha nainen, joka on unohtanut jo millaista on olla lämpimässä. Mehän voidaan tänä iltana tehdä jotain hyvää!
Äidin hartiat laskeutui. No hyvä on. Ota yksi lautanen lisää pöytään.
***
Yhdentoista aikaan jotain muuttui. Siiri rentoutui, alkoi kertoa työstään laskentatoimistolla, siitä miten eron jälkeen (siitä on 15 vuotta!) hän ikään kuin vetäytyi elämältä. Naapurit moikkaa mutta ei koskaan kysy kuulumisia.
Herään aamulla ja mietin: mitä järkeä? Avan telkkarin, keitän teetä, käy kaupassa, palaan kotiin. Ikinä ei tule puhelua, joskus menee viikkokin ilman sanaakaan kellekään.
Voi pojat, mua alkoi melkein itkettää.
Ja tänään, ajattelin vaan että kaikki muut nauraa ja juhlii… Otin mandariinin ja lähdin ulos, että näkisin ihmisiä edes vilaukselta, en vaan istuis neljän seinän sisällä.
Isä yskäisi ja käänsi katseensa pois. Äiti nousi sanomatta sanaakaan, käveli Siirin luo ja halasi häntä olkapäistä.
Tule meille jatkossa. Ei kannata istua yksin mehän asutaan ihan vieressä.
Siiri nyyhkäisi äänettömästi, kyyneleet valuivat ryppyisiä poskia pitkin. Mä tunsin miten sisällä suli jotain, ihan kuin jää olisi säröillyt kevätauringossa.
***
Me vietettiin uusi vuosi nelistään. Kun kello löi kaksitoista, Siiri piti mua kädestä ja kuiskasi:
Kiitos Eevi kulta, kiitos…
Katselin häntä ja mietin, kuinka monta Siirin kaltaista ihmistä on nyt yksin kotonaan. Kuinka monelle ei tule ainuttakaan puhelua, pöytä tyhjänä, mandariini jäätyy käsiin.
Kellon lyötyä äiti toi esiin täytekakun, isä laittoi levyltä musiikkia. Siiri nauroi oikeasti nauroi! Se tuntui ihmeeltä.
Yhden jälkeen Siiri alkoi tehdä lähtöä.
Nyt täytyy kyllä jo mennä kotiin, muuten tuun teille liiankin usein.
Siiri, mehän ollaan nyt kavereita. Eli tulet meille huomenna syömään, ok?
Voihan nyt sentään…. En mä viitsisi…
Oikeesti! Äiti tekee jotain hyvää istutaan, höpötetään. Tuu vaan, lupaatko äiti?
Äiti nyökkäsi.
Tule vaan. Kahdelta alkaa soppaa.
Siiri veti päälleen vanhan turkkinsa ja kyyneleet taas juoksi poskille, mutta nyt ne oli ilon kyyneleitä.
Mä en tiedä miten osaisin teitä kiittää…
Ei tarvitse. Tuu vaan huomenna, halasin häntä.
Kun ovi sulkeutui, nojasin seinään ja suljin silmät.
Eevi, isä sanoi hiljaisella äänellä, sä teit tosi hienosti.
Mä pelkäsin vaan kun näin Siirin istumassa yksin. Et huomennakin hän herää eikä kukaan edes muista että on olemassa…
Äiti tuli viereen ja silitti päätä:
Annoit hänelle tärkeintä olit muistutus siitä, ettei kukaan ansaitse olla yksin.
***
Seuraavana päivänä Siiri tuli tasan kahdelta, toi vanhan albumin ja kertoi tarinoita miehestään, pojastaan, vieraista lapsenlapsista ja entisistä onnellisista päivistä.
Sen jälkeen Siiri tuli uudestaan. Ja taas.
Vähitellen hänestä tuli osa meidän perhettä. Tehtiin lettuja, katsottiin suomalaisia leffoja, juteltiin elämästä ja kaikesta mahdollisesta. Näin miten Siiri virkistyi, silmät syttyivät ja nauru palasi ääneen. Hän alkoi tervehtiä naapureita kaupassa ja puhua omasta Eevistään.
Eräänä päivänä, kolmen kuukauden päästä, puhelin soi.
Äiti? poika oli langan päässä. En oo saanut yhteyttä suhun päivään missä oot ollut?
Voi Jari, olin vain naapureiden luona. Unohdin puhelimen. Miten sulla menee?
Kuulin vierestä kun Siiri kertoi pojalleen uudesta vuodestaan, Eevistä, perheestä jossa hänestäkin tuli osa.
Äiti, mä haluaisin tulla katsomaan teitä. Tavata nämä ihmiset, poika sanoi.
Sen puhelun jälkeen Siiri istui mun kanssa keittiössä ja itki ilosta. Hän tulee Jari oikeasti tulee käymään!
Näytin hänelle hymyn. Kaikki järjestyy.
Kaikki sinun ansiota. Jos et olis silloin kutsunut…
Jos en olisi.
Halasin Siiriä ja mietin, miten vähän oikeasti tarvitaan, että toinen tuntee olevansa tärkeä. Kuumaa teetä, lämmin koti, joku joka sanoo: et ole yksin.
Yksi mandariini penkillä, minuutin verran huomiota siitä voi syntyä kokonaan uusi elämä.
Kun Siiri oli lähtenyt kotiin, isä istui alas ja sanoi:
Tiedätkö Eevi, aiemmin mä ajattelin että elämässä tärkeintä on huolehtia itsestään ja omistaan töitä, rahaa, kaikkea sälää. Mutta oikeasti se merkityksellisyys tulee siitä, että huomaa toisen ihmisen. Sen, jonka on jo lakannut odottamasta mitään, mutta joka kaipaisi kättä, ilman syytä.”
Mä nyökkäsin, kurkussa paloi, mutta hymyilin.
Puoli vuotta kului. Siiri ei enää vain piipahtanut, hän tosissaan kuului meidän joukkoon. Hänen elämäänsä palasi ilo.
Ja mulle avautui tärkeä opetus: onni ei löydy suurista teoista, vaan niistä pienistä, joita tehdään kun kukaan ei katso. Joskus pitää vaan pysähtyä.
Pysähtyä ja nähdä ihminen, joka kaipaa lämpöä ja kokea, että jopa yksinäinen mandariini uuden vuoden aattona voi olla uuden tarinan alku. Tarinan siitä, että me ollaan täällä toisiamme varten.
