Uudenvuodenaattona oveen koputti naapuri: Saako tulla hetkeksi kylään?
Palkkaa ei maksettu, kotona tyhjää, lapsille ei ole mitään teekupin kanssa.
Istun vaan poikien kanssa, kun hekin haluaisivat hieman juhlatunnelmaa…
Lotta seisoi keittiössä ja ihaili uunista juuri nostettua appelsiinilla täytettyä ankkaa.
Tuoksu oli niin huumaava, että piti hengittää syvään ja melkein unohtaa kaikki muu.
Hän oli aamusta asti taikonut linnun kanssa: valellut sitä mehuilla, tarkistanut lämpötilaa, kääntänyt, hikoillut ja lopputulos oli täydellinen.
Mikko, tuu katsomaan!
huusi Lotta miehelleen.
Mikko vilkaisi keittiöön, vihelsi ja nyökkäsi hyväksyvästi:
Lotta, tätä kelpaisi tarjoilla Helsingin fancyimmän ravintolan pöydässä!
No, tietenkin, Lotta tyytyväisenä virnisti.
Kohta nostan sen vadille, laitan koristeet tulee todellista juhlahenkeä.
Lotta siirsi ankan varovasti isoon keramiikkavadille, asetteli ympärille appelsiiniviipaleita ja tuoretta rosmariinia.
Koko asetelma olisi kelvannut suoraan Kotilieden kanteen.
Pöytä oli jo täyteen katettu: kolme salaattia perunasalaatti, rosolli ja kreikkalainen, leipäsiä graavilohella, päällä kalliita juustoja ja leikkeleitä, hedelmävati viinirypäleitä ja kiivejä.
Erikseen oli tarjotin kotitekoisista lihapullista ja paistetuista perunoista.
Avataanko me lounasravintola kohta?
nauroi Mikko.
Ei, Lotta vastasi rauhallisesti.
Nyt haluan vihdoin juhlistaa uutta vuotta kunnolla.
Ollaan paiskittu töitä koko vuosi, kyllä me voidaan vähän hemmotella itseämme.
Mies otti Lottaa olkapäästä:
Oikeessa olet.
Ei ole pitkään aikaan ollut näin.
Viimeiset vuodet he olivat säästelleet jokaista euroa remonttia varten.
Nyt remontti oli historiaa, tulot tasaisessa tahdissa ja sai vihdoin hengittää vähän vapaammin.
Lotta asettteli aterimet, kaivoi kaapista kristallilasit, jotka olivat olleet pölyttymässä kolme vuotta.
Nyt piti olla kaikki kohdallaan oikea juhla.
Kymmeneltä pöytä oli valmis.
He vaihtoivat vaatteet, istuivat vastakkain.
Mikko kaatoi juomat.
No, meille!
Meille!
He kilistivät.
Lotta maistoi salaattia juuri sopivaa.
Mikko otti ankkaa ja melkein pyöräytti silmiään:
Lotta, tää on vähän kuin taikuutta.
Oot suoraan sanottuna mestarikokki.
Lotta nautti hetkestä: kauniista kattauksesta, rauhasta, siitä että ei tarvinnut juosta tai huokailla kellon perässä se oli oikeaa onnellisuutta.
Yhdeltätoista ovikello soi.
He katselivat toisiaan kuka nyt yöllä tulisi kyläilemään?
Mikko meni avaamaan.
Ovella seisoi naapuri Irma kahden poikansa kanssa.
Irma näytti huntuiselta, silmät punertavina.
Anteeksi, että näin Irma aloitti vaivalloisesti.
Voisiko tulla hetkeksi?
On todella vaikeaa.
Mikä on?
Mikko kysyi epäilevästi.
Kaikki kerralla…
Irma nyyhkäisi.
Palkka jäi saamatta, ilman sopimusta petettiin ennen juhlaa.
Koti on tyhjä, lapsille ei edes teekupin kylkeen mitään.
Kaverit lupasi tulla, mutta ei tullut.
Pojatkin haluaisi nähdä, miltä juhla tuntuu…
Poikia seisoi Irman takana laihoja, hiukan nuhjuisissa villapaidoissa, hiljaa.
Mikko oli neuvoton.
Heittää naapuri lapsineen ulos uudenvuodenyönä ei, sitä ei suomalainen tee.
Tervetuloa, hän sanoi.
Lotta, tänne vaan.
Kun Lotta tuli keittiöstä ja näki vieraat, hän tiesi heti: siitä rauhallisesta illasta ei tulisi mitään.
Moi Irma…
pojat.
Lotta, anteeksi, että näin rynnättiin, Irma pyyhki silmiään.
Vielä kun saisi olla edes parikymmentä minuuttia.
Lotta vilkaisi lapsia.
He olivat hiljaa, mutta silmät pysyivät keittiön suuntaan, missä tuoksut leijailivat.
Tulkaa pöytään, Lotta sanoi syvään huokaisten.
Vieraat astuivat sisään ja siitä alkoi myllerrys.
Äiti, kato kuinka paljon ruokaa!
henkäisi vanhempi poika.
Saako ottaa graavilohta?
nuorempi oli jo tarttumassa leipään.
Istukaa vain, Lotta kuivasti vastasi.
Pojat istuivat ja vanhempi nappasi ankan koiven suoraan käsiinsä:
Lotta-täti, saako?
Vastausta ei odotettu haukkaus tuli heti.
Nuorempi puristi leipää, suu täynnä lohta.
Hyvää!
hän sanoi reippaasti.
Äiti, voiko saada lisää?
Irma ei hillinnyt poikia, vaan auttoi valitsemaan lisää:
Syökää, pojat.
Kotona syötiin vaan makaronia.
Nyt tekee mieli oikeaa ruokaa.
Nuoret söivät nopeasti ja ahnaasti.
Vanhempi poika hävitti puolet perunasalaatista, nuorempi hoiteli lohileivät.
Sitten tuli juustojen, leikkeleiden ja kinkun vuoro.
Parissa minuutissa leikkelelautanen oli tyhjä.
Lotta seurasi, tuntui kuin painajainen pyörisi silmien edessä.
Mikko yritti keventää:
Onpas teillä pojilla ruokahalua!
Mutta kukaan ei kuullut.
Ankka katosi paloja kerrallaan.
Löytyykö leipää?
vanhempi poika kysyi.
Lotta toi leipää sanaakaan sanomatta, pojat kokosivat leipäsiä, Irma lappasi salaattia ja ankkaa, kotitekoisia lihapullia.
Anteeksi, että näin, Irma mutisi suupielet täynnä.
Kyllä te ymmärrätte, kun lapset on nälkäisiä.
Parissakymmenessä minuutissa pöydästä ei ollut juuri mitään jäljellä.
Salaatit menivät, ankka hävisi, lohi, juustot, leikkeleet ja hedelmät kaikki katosivat yllätysvieraiden suihin.
Lotta istui hiljaa.
Kaksi päivää hän oli höyryttänyt keittiössä, laittanut hyvän summan euroja, energiaa ja sielua, haaveillut rauhallisesta illasta kahden.
Lopulta sai jotain ihan muuta.
Kun kello lähestyi kahtatoista, Irma nousi:
Nyt lähdetään.
Kiitos valtavasti!
Tällä kertaa pelastitte meidät.
Pojatkin alkoivat pukeutua.
Nuorempi nappasi matkalla leivoksen ja kysyi:
Saako tämän ottaa?
Ota vaan, Lotta vastasi väsyneesti katsomatta edes.
Vieraat jättivät kiitokset, ovi sulkeutui.
Lotta ja Mikko jäivät keittiöön, tuijottaen sitä, mitä vielä puoli tuntia sitten oli juhlapöytä.
Lautasilla pelkkiä murusia, salaattikulhot tyhjinä, hedelmät kadonneet.
Vain muutama mandariini selvinnyt maljassa.
Näitkö?
Lotta kysyi hiljaa.
Näin, Mikko vastasi yhtä hiljaa.
Kaikki meni.
Kolmessakymmenessä minuutissa.
Kaikki, minkä tein kahdessa päivässä.
Lotta…
Edes oikeaa kiitosta eivät sanoneet.
Vain nappasivat lisää.
Mikko halasi vaimoaan.
Lotta ei itkenyt hän vain tuijotti tyhjiä lautasia ja yritti ymmärtää, mitä juuri tapahtui.
Kellon lyödessä puolenyön he sentään kilistivät lasia.
Mutta juhla oli pahasti pilalla, mieliala mukana.
Seuraavana päivänä Lotta siivosi keittiössä: pesi astiat, keräsi sen vähän, mitä oli jäljellä.
Tai no, jäljellä oli jo kaunis sana.
Tiedätkö, Mikko, Lotta sanoi, ymmärrän että ihmisillä on vaikeuksia.
Ymmärrän palkattomuuden.
Mutta miksi Irma ei hillinnyt lapsia?
Miksi ei sanonut: Riittää, pojat, tämä ei ole meidän?
En tiedä, Mikko kohautti olkapäitään.
Ehkä he olivat oikeasti nälkäisiä.
Nälkäisyys on yksi asia, Lotta totesi ahneus toinen.
He eivät syöneet, he ahmivat, kuin ruokaa ei olisi enää koskaan.
Mikko oli hiljaa, Lotta jatkoi:
Ja Irma…
huokaa, näyttää marttyyria, mutta annostelee lapsille: Syökää vaan pojat. Ajattelikohan hän, mitä meille jäi?
Uudenvuodenpäivän iltana Lotta törmäsi Irmaan rapussa.
Irma hymyili leveästi:
Lotta, hei!
Hyvää uutta vuotta vielä!
Kiitos eilisestä vieraanvaraisuudesta!
Lotta katsoi Irman tyytyväistä naamaa ja jokin hänessä napsahti lopullisesti.
Hei vaan, Lotta sanoi kuivasti ja jatkoi matkaa.
Irma jäi ihmettelemään.
Lotta vei roskat ja palasi kotiin.
Tapasitko Irman?
Mikko kysyi.
Tapasin.
Ja, miten meni?
En aio enää jutella.
Antakoon muiden rahoittaa.
Viikko meni.
Lotta kohtasi Irman hississä ja rappukäytävässä, mutta käänsi aina pään pois.
Irma yritti jutella Lotta vastasi vaikenemisella.
Lotta, ehkä voisi lopettaa mököttämisen?
Mikko ehdotti kerran.
En mökötä, Lotta vastasi rauhallisesti.
Olen vain tajunnut: sääli on huono neuvottelija.
Me säälimme, päästimme sisään saatiin tyhjä pöytä ja pilattu juhla.
Mutta Irman tilanne on oikeasti vaikea…
Mikko, Lotta katsoi vakavasti: vaikeudet eivät anna lupaa unohtaa kohtuutta.
Olisi voinut pyytää vähän teetä, pientä purtavaa.
Mutta ne vetivät kaiken.
Edes kunnolla kiittämättä.
Mies huokasi syvään turha yrittää itseään puolustella.
Kuukausi meni.
Naapurikontaktit eivät palanneet normaaliksi.
Lotta tervehti lyhyesti, joskus vain ohitti.
Irma valitti muille, että Lotta oli nousukas, mutta Lotta ei välittänyt.
Se uuden vuoden juhla jäi mieleen.
Tyhjä pöytä, tyytyväiset vieraat ja oma tunne tyhjyyttä.
Lotta päätti: enää hän ei päästä kotiinsa niitä, jotka sekoittavat vieraanvaraisuuden ja ilmaiset eväät.
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
