Minä ja vaimoni olemme nyt neljäkymmentäneljävuotiaita. Puolitoista kuukautta sitten saimme taas uuden perheenjäsenen vauva syntyi, jälleen kerran! Meillä oli jo viisi lasta, kaikki poikia, ja nyt vihdoinkin saimme tytön!
Suhteemme vaimoni kanssa alkoi jo nuorena, lukiossa. Hän synnytti esikoisemme kuudentoista vanhana ei ehkä mikään perusmallin tarina, mutta vahvisti vain meidän välistä suhdetta, ja järjestimme häät aika vauhdilla sen jälkeen.
Vanhempani ovat aina olleet tukena, eivätkä vieroksuneet mitään: kun täytin kaksikymmentä ja saimme tietää, että toinen lapsi oli tulossa, koko suku riemuitsi (isäkin, vaikka ulkoisesti hän vain murahtelee). Äitini kerran totesi, että hän olisi halunnut vähintään kaksi lasta, mutta ei ollut mahdollisuutta siksi hän mielellään hössöttää meidän mukuloiden kanssa.
Isyys no, se ei ole mikään lottovoitto pelkästään. On pelottavia hetkiä, kuten kun pojat ovat kuumeessa, ja hulvattomia sekä surullisia tilanteita, kuten pienet riidat kotona, yleensä jääkaapilla (tai saunan lauteilla, jos ollaan oikein vakavia). Silti se ei himmennä rakkauttani lapsia ja vaimoani kohtaan. Uskon, että jos meille suodaan lapsia, miksi emme ottaisi vastaan? Tunnen itseni onnelliseksi vaimoni kanssa, eikä meille sovi pysähtyä lisää lapsia, kiitos!
Onko tämä asenne liian reilu, vai pitääkö Suomessa välillä sopeutua ja pysyä hiljaa?
