Riski tulevaisuuden puolesta
Miksi ihmeessä sun pitää lähteä Helsinkiin? huudahti Antti ja kääntyi nopeasti Sirkkaa kohti. Eikö täällä Oulussa muka ole hyvä? Mikä meidän paikallisessa yliopistossa ei kelpaa? Miksi sä teet tällaisia päätöksiä edes puhumatta mun kanssa ensin?
Antin silmistä paistoi sekä loukkaantuminen että aito hämmennys, kuin hän ei voisi uskoa, että Sirkka oli tehnyt näin ison päätöksen keskustelematta siitä hänen kanssaan. Hän tunsi, että Sirkka oli jollain tapaa pettänyt häntä.
Sirkka yritti pitää itsensä kasassa. Hän puristi huuliaan yhteen ja yritti puhua tyynesti, mutta ääni värähti silti. Sisällä kaikki tuntui puristuvan kasaan: hän oli osannut aavistaa, että tästä tulisi vaikea keskustelu ja nyt se oli riita, joka vain paisui.
Ensinnäkin, tämä on mun elämä ja mun tulevaisuus, Sirkka vastasi. Toiseksi, eikö me käyty tämä jo läpi viime vuonna ennen mun lakkiaisia? Sä olit se, joka puhui mut ympäri jäämään tänne, vaikka mä jo pikkutytöstä asti haaveilin muuttamisesta Helsinkiin!
Hänen äänestään kuului katkeruutta, ja silmät alkoivat väkisinkin kiiltää pettymys painoi sisältä, vaikka hän yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä sitä.
Antti jäi seisomaan ikkunan ääreen ja puristi ikkunalautaa sormillaan niin, että rystyset vaalenivat. Hän tuntui keräävän itseään, ettei purskahtaisi.
Niin, minä suostuttelin sut jäämään, hän sanoi vähän hiljempaa, sävy kuitenkin edelleen kiihtynyt. Mutta mä en ymmärrä, miksi sun pitäisi lähteä ja maksaa maltaita asunnosta, kun mulla on täällä oma koti.
Ajatukset menivät sekaisin. Hän mielessään kulkivat kuvat tulevaisuudesta, jonka oli kuvitellut: lämmin koti, perhe, vakaus. Nyt nuo haaveet olivat yhtä hauraita kuin jäälyhty kevätauringossa. Jos Sirkka lähtee toiseen kaupunkiin, miten he muka voisivat olla yhdessä? Pitäisikö hänen odottaa viisi vuotta Sirkan valmistumista entä jos tämä ei edes halua palata?
Mä ansaitsen ihan hyvin. Voin tarjota sulle kaiken, mitä tarvitset, Antti jatkoi, yrittäen vakuuttaa Sirkkaa ajatuksistaan. Sun ei edes tarvitse tehdä töitä, tajuatko? Miksi sun sitten pitäisi lähteä niin kauas?
Hänen äänestään kuului aitoa hädänomaista hämmennystä, lähes rukous hän toivoi, että Sirkka näkisi tilanteen hänen silmin ja ymmärtäisi, miksi hän huolehtii.
Sirkan mitta täyttyi, ja hän ponkaisi pystyyn sohvalta. Posket lehahtivat punaisiksi ja silmissä välkähti suuttumus tällaista keskustelun käännettä hän ei ollut edes ajatellut.
Miksi kuvittelet, että roikkuisin sun talutushihnassa? hän sanoi napakasti. Mä en halua olla mikään kotirouva, tiedätkö sen. Mä haluan ansaita omat rahani ja päättää itse asioistani!
Sirkka oli vakuuttunut siitä, että naisen pitää olla taloudellisesti riippumaton miehestä. Elämä heittelee mitä jos he joskus eroavat, tai mies sairastuu vakavasti, tai tapahtuu jotain muuta ikävää? Miten käy naiselle, joka ei tee töitä eikä omista edes säästöjä?
Tätä kaikkea hän ei sanonut ääneen ei ollut järkeä ärsyttää Anttia lisää. Tämä oli jo suunnitellut heidän yhteistä elämää vuosiksi eteenpäin, ja piti tulevaisuutta varmana. Antti ei ymmärtänyt, että kaikki voi muuttua yhdessä yössä: firma voisi pistää pillit pussiin, tulla yt:t ja potkut. Hän piti itseään korvaamattomana ja tarkasteli välillä muita vähän ylhäisesti.
Sirkka taas oli oppinut taloudellisen turvan merkityksen jo kolmetoistavuotiaana, kun vanhemmat erosivat. Isä ei maksanut elatusmaksuja, ja äidillä oli todella tiukkaa. Hänen palkkansa riitti vain niukkaan arkeen ruokaa oli, ja se jo tuntui lottovoitolta. Sirkka ei voinut haaveilla uusista vaatteista: serkkujen vanhoilla mentiin, uusista lenkkareista sai vain uneksia. Asia jäi kaivamaan, eikä tunne epäreiluudesta ollut koskaan hävinnyt.
Myöhemmin elämä vähän helpottui, kun äiti meni uusiin naimisiin. Mutta uusi aviomies ei oikein pitänyt Sirkasta ja muistutti vähän väliä, että tämä syö vierasta leipää. Lopulta Sirkan piti muuttaa mummolaan. Hän seurasi kaihoisasti pikkusiskon elämää, joka jäi äidin ja uuden isäpuolen luo. Mummokin kyllä yritti tukea, mutta pieni eläke ei montaa metkaa mahdollistanut.
Kaikki tuo oli jo menneisyyttä, mutta muistot pysyivät kipeinä selkäytimessä asti. Juuri siksi Sirkan oli tärkeää pitää päänsä ja yrittää kuitenkin olla rikkomatta välejään Anttiin lopullisesti. Hän mietti, miten selittäisi miehelle, miksi Helsingin tutkinto on hänelle tärkeä. Suurempi kaupunki toi mahdollisuuksia, arvostettu korkeakoulu avasi ovia isoihin yrityksiin. Pienemmällä paikkakunnalla niitä mahdollisuuksia ei juuri ollut. Miten kertoa tämä Antille niin, ettei hän kokisi kaiken olevan heidän yhteistä tulevaisuuttaan vastaan, vaan yrittää rakentaa parempaa teitä varten?
Mikset muuten itse hakuisi Helsingin toimistoon siirtoa? Sirkka ehdotti varovasti, vilkaisi Anttia suoraan silmiin koettaen kuulostaa mahdollisimman rohkaisevalta. Onhan se yrityksen pääkonttori ja sulle varmasti järjestyy paikka tiedän, että pomosi arvostaa sua kovasti.
Hänen äänensä oli pehmeä, täynnä toivoa. Sirkka ajatteli, että tässä voisi olla ratkaisu erimielisyyteen: he voisivat lähteä yhdessä ja olla toistensa tukena. Urat järjestyisivät varmasti, koska Antti oli oikeasti hyvä työssään.
Ja aloittaa kaikki alusta? Lähteä nollasta taas? Antti sanoi terävästi ja vetäisi kätensä pois. Hänen katseensa muuttui kylmäksi, ja äänestä kuului epäily miten Sirkka saattoi edes ehdottaa tuollaista. Miksi? Täältä mulla on hyvät etenemisnäkymät. Tiedän ihmiset, tunnen porukan, pomotkin huomaavat mut. Vähän ajan päästä saan ehkä osastopäällikön homman. Mutta Helsingissä? Olisin taas yksi muiden joukossa, ja ennen kuin luotetaan isommin, pitäisi näyttää kyntensä monelle eri pomolle.
Antti puhui jämäkästi, kuin olisi naulannut joka sanan visusti paikalleen. Hänelle kaikki oli kirkasta: täällä on varmuus, arvostus, etenemiseen mahdollisuus. Pääkaupungissa taas kaikki olisi epävarmaa ja kilpailu kovaa, arvostus pitäisi ansaita uudelleen.
Mutta mulle niitä mahdollisuuksia siellä olisi! Siinä kaikki, Sirkka sanoi, ääni jo väristen. Häntä alkoi itkettää, mutta puri huulet yhteen hillitäkseen itseään. Sanoja ei tahdo löytyä, vaikka juuri nyt pitäisi sanoa kaikki. En mä pyydä sua lopettamaan töitä tai aloittamaan alusta. Mutta voisitko edes selvittää, onko siirto mahdollinen? Sehän ei olisi paljon vaadittu.
Antti tarkkaili Sirkkaa mietteliäänä. Tyttö oli aidosti hermostunut kädet tärisivät ja katse harhaili. Mutta miksi? Johtuiko se pelkästään arvostetusta tutkinnosta? Vai odottiko joku häntä jo siellä? Kirveltävä mustasukkaisuus poltteli kurkkua. Hän työnsi ajatuksen syrjään, vaikka se tunki takaisin uudestaan ja uudestaan, varjostaen keskustelua.
Kuvitteletko, että tämä käy noin vain? hän kysyi jo rauhallisemmin, mutta yhä kireänä. Kysyn siirrosta, me kaikki kierretään pääkaupunkiin ja jos ei onnistu, jäämme molemmat ilman työtä, ilman turvallista arkea, ilman tulevaisuutta, jonka olen meille rakentanut…
Sirkka veti syvään henkeä, yrittäen kasata itseään.
En mä kylläkään vaadi sua heittämään elämää roskiin, hän sanoi hiljaa. Mutta voisithan sä edes harkita? Kysyä, selvittää? Mietin meidän tulevaisuutta, näen sen vain eri tavalla kuin sinä.
Antti oli noussut ja mennyt takaisin ikkunaan. Hän katseli pihalla leikkiviä lapsia poika juoksi pulun perässä, kaksi tyttöä hyppi narua, pieni punatakkinen taapersi hiekkalaatikolla. Kaikki tämä vilisi silmissä, mutta ajatukset kiersivät kehää.
Viime vuonna Sirkka yritti myös päästä Helsinkiin, kuin jokin siellä olisi erityisesti vetänyt häntä puoleensa. Silloin Antti sai hänet jäämään se vaati paljon puhetta ja vakuuttelua, että täälläkin elämä kyllä järjestyisi. Ja Sirkka jäi. Mutta nyt… nyt tämä oli toista. Sirkan silmissä oli päättäväisyyttä, mitä ei aiemmin ollut ollut. Tavalliset perustelut eivät auttaisi, piti keksiä jotain muuta.
Antti mietti, yrittäisikö kääntää Sirkan äidin puolelleen ehkä Sirkka kuuntelisi häntä. Tai pyytää kavereita puhumaan tytölle järkeä? Tai ehkä kyse ei ollut Helsingistä eikä tutkinnosta vaan siitä, että Sirkka halusi jotakin muuta ehkä hän halusi naimisiin, pakottaa häntä tekemään ratkaisuja puolestaan? Siinäkö kaikki?
Antti huokaisi syvään. Häntä kuristi levottomuus, ärtymys ja pelko menettämisestä. Mutta jotain piti tehdä.
Asia on nyt niin, hän sanoi ikkunan äärestä. Hänen äänensä oli kylmä ja tyly, siinä ei ollut jälkeäkään aiemmasta lempeydestä. Jos todella aiot toteuttaa tuon hullun suunnitelman ja muutat pois, tiedä, että kun astut tämän kaupungin rajan yli, se on loppu. Meidän välit ovat silloin poikki. En aio odottaa paluutasi, en pyöritellä, kenen kanssa sinä Helsingissä pyörit. Mieti tarkkaan mikä on tärkeämpää: epävarma mahdollisuus saada työ Helsingissä vai avioliitto ja perhe.
Jokainen sana vaati ponnistelua, mutta hän puhui mahdollisimman selvästi, jotta Sirkka ymmärtäisi, ettei kyse ollut mistään uhkailusta vaan Antin vakavasta päätöksestä.
Antti kääntyi jyrkästi ja astui huoneesta ulos. Ovi kalahti niin, että pieni taulu tipahti seinältä lattialle ja lasi hajosi matolle. Sirpaleet jäivät paikoilleen, kumpikaan ei niihin kiinnittänyt huomiota.
Sirkka jäi seisomaan keskelle olohuonetta, yrittäen ymmärtää, mitä juuri tapahtui. Hänen päässään kaikui vain sama kysymys: Oliko tämä nyt totta? Hän ei voinut uskoa, että Antti käyttäytyi kuin teini ei kuin mies, jonka kanssa heillä oli yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia.
Miettiikö se oikeasti, alanko minä heti Helsingissä pettämään häntä? Sirkka kiihtyi mielessään. Ajatus oli absurdin naurettava. Sen sijaan, että Antti yrittäisi ymmärtää, hän valitsi uhkavaatimuksen: joko muutto ja ero, tai yhteinen elämä…
Ja oliko tuo muka kosinta? Ei todellakaan tällaista hän oli odottanut. Ei huutoa eikä painostusta osana riitaa. Hän oli ajatellut sen tapahtuvan erityisenä hetkenä lämpimänä, hellänä, toivontäyteisenä. Nyt se oli vain yksi ase kiistassa.
Sirkan sisällä virtasi vuoroin raivo, vuoroin haikeus. Raivo epäluottamuksesta, haikeus siitä, ettei Antti yrittänytkään ymmärtää. Tämä asetti hänet tilanteeseen, jossa hänen täytyi valita ja nyt hänen oli tehtävä päätös.
Miksi Antti ei voinut tulla vastaan? Sirkan ehdotus työpaikan siirrosta Helsinkiin oli aivan realistinen pomokin oli tätä jo joskus maininnut. Mutta Antti ei halunnut yrittääkään. Hän ei oikeasti pelännyt vain uuden alun haastetta, vaan ettei pärjäisi muualla. Se oli ylpeyttä.
Ajatus painoi Sirkan mieltä. Antti asetti oman pelkonsa ja itsekunnioituksensa hänen haaveidensa edelle.
Sirkka katsoi ikkunasta ulos. Jossain siellä oli Helsinki mahdollisuuksien kaupunki, paikka, jossa hän voisi kasvaa ja näyttää mihin pystyy. Täällä taas oli Antti rakas, mutta jääräpäinen eikä valmis kompromisseihin.
Hän veti syvään henkeä, koettaen hillitä sydämen sykkeen. Hän kyllä rakasti Anttia oli nauranut tämän jutuille pahoina hetkinä ja saanut tukea. Mutta maailmassa on paljon miehiä, mahdollisuus hyvästä urasta tulee vain kerran. Ei hän voinut perääntyä nyt hän tiesi, mitä haluaa.
Päätös alkoi kypsyä: hän oli liian monta kertaa uhrautunut odotuksien vuoksi. Nyt oli aika astua omaan elämään vaikka se tapahtuisi yksin.
Päätös oli tehty. Sirkka suoristi selkänsä ja sanoi hiljaa mutta varmasti:
Minä lähden Helsinkiin…
*********************
Sirkka pakkasi tavaroitaan, yrittäen muistaa kaiken oleellisen. Hän tunsi Antin katseen selässään raskaan ja pettyneen, täynnä pettymystä. Tämä seisoi ovenpielessä, kädet puuskassa, ja seurasi Sirkan tekemisiä sanomatta mitään. Hänen silmissään näkyi, ettei hän voinut käsittää, miksi Sirkka valitsi oma tulevaisuutensa eikä häntä.
Sirkan kädet tärisivät hieman, kun hän siirsi vaatteita laukkuun. Hän pyyhkäisi nopeasti poskelleen valuneen kyyneleen nyt ei ollut aikaa murehtia. Kaikki piti tehdä järjestyksessä: mekot viikattuina, villapaidat rullattuina, kirjat ja vihot pakattuina. Jokainen tavara valmiina viemään häntä kohti päämäärää.
Hän ei enää selittänyt mitään Antille. Kaikki oleellinen oli sanottu tappelussa ja väkinäisissä keskusteluissa myöhemmin. Sanat eivät enää merkinneet mitään. Ehkä tämä oli virhe pahin hänen elämässään. Ajatus kävi mielessä: Entä jos en pärjää opinnoissa Helsingissä? Hyvin hän oli kyllä valmistautunut, harjoituskokeet menneet hyvin, mutta pääkaupunki on erilainen. Entä jos ei sopeudu jos häviää menestyjiin verrattuna?
Mahdollisuus oli pieni, mutta se kummitteli. Ehkä pitäisi tulla nolona ja pettyneenä takaisin Ouluun eikä Anttikaan enää odottaisi. Varmasti hän löytäisi nopeasti tytön, joka arvostaa turvallisuutta eikä haaveile isoista ympyröistä.
Mutta Sirkka ei pysähtynyt. Hän sulki laukun ja napsautti lukot kiinni. Antti seisoi yhä oven pielessä poissaoleva katse silmissään ehkä toivoi, että Sirkka vielä peruu aikeensa.
Mun on pakko mennä, Sirkka sanoi hiljaa mutta napakasti. Tämä on mun mahdollisuus, mun päätös.
Hän tarttui matkalaukkuun, nosti laukun olalleen ja astui ulos. Sisällä jännitti, mutta samalla oli yllättävän kevyt olo. Tuntematon tulevaisuus odotti ja juuri siinä oli elämän maku. Se oli hänen tiensä, ja hän oli valmis kulkemaan sen loppuun asti.
*********************
Kymmenen vuotta myöhemmin Sirkka palasi Ouluun äitinsä syntymäpäiville. Hän nousi ulos taksista vanhan kotitalon edessä ja pysähtyi katsomaan ympärilleen. Tutut kadut, leikkipuistot ja koivut näyttivät pienemmiltä kuin ennen. Silti rinnasta läikähti täällä olivat hänen muistonsa ja nuoruutensa.
Sirkan olemus oli muuttunut. Tyylikäs villakangaspuku istui täydellisesti ja hillitty helminauha viimeisteli asun. Ohikulkijat katsoivat häntä, mutta hän ei huomannut katseita. Hänen silmissään ei näkynyt enää epäröintiä vain rauhallista, kypsää varmuutta. Hänellä oli kaikki, mitä oli toivonut hyvä työ, onnellinen perhe, ja vapaus olla oma itsensä.
Muutto Helsinkiin oli ollut hänen elämänsä paras ratkaisu. Kaikki sujui jopa paremmin kuin hän oli unelmoinut. Yliopisto tutkinto arvosanoin, joka avasi ovet isoihin firmoihin. Pian valmistumisen jälkeen tuli työpaikkatarjous kansainvälisestä yrityksestä. Ura eteni vauhdilla: Sirkka sai vastuuta, oppi uutta ja nousi asemaan, josta moni vain haaveili.
Hänellä oli Helsingissä avara kerrostalokoti puistonäkymällä aamukahvi maistui vielä paremmalta, kun sai katsella aurinkoisia lehmuksia. Parkkipaikalla odotti oma auto, pankkitilillä riittävästi rahaa joustavaan elämään ja toteuttamaan haaveita. Mikä tärkeintä, hän oli taloudellisesti itsenäinen, vaikka olikin naimisissa.
Sirkan puoliso, Tapio, ei ollut miljonääri eikä liikemies. Hän työskenteli asiantuntijana isossa firmassa, palkka oli hyvä ja yhteinen arki toimivaa. He päättivät alusta lähtien, ettei kummankaan tarvinnut elää toisen rahoilla kunnioitus ja tasa-arvo olivat heidän parisuhteensa kulmakivet. He tutustuivat pääkaupungissa, Tapio oli Sirkan työpaikkaohjaaja alkuvuosina ja auttoi sopeutumaan. Ajan saatossa työkaveruus vaihtui rakkaudeksi, ja lämmin tuki antoi Sirkalle itsevarmuutta, joka kantaa tähän päivään asti.
Hänen vierellään seisoi heidän viisi-vuotias tyttärensä Kastehelmi. Tytöllä oli hiuksissa sininen rusetti ja poskilla innostuksen puna hän puristi lahjapakettia, jonka sisällä oli mummolle valittu kaunis puurasia. Kastehelmi hypähteli malttamattomana ja kyseli tuon tuosta: Äiti, joko me saadaan antaa lahja?
Sirkka hymyili tyttärelleen. Niissä silmissä hän näki itsensä yhtä päättäväinen, yhtä utelias. Hän silitti Kastehelmen päätä ja sanoi:
Kohta, rakas, ihan kohta. Mummo ilahtuu kovasti lahjastasi.
Tyttö nyökkäsi ja painoi pienen kätensä äidin käteen. Sirkka sulki hetkeksi silmänsä. Kaikki oli nyt hyvin. Hän oli aikoinaan uskaltanut ottaa askeleen, ja nyt hänellä oli kaikki, mistä oli unelmoinut: työ, perhe ja onni, jonka oli rakentanut omin käsin.
********************
Antti? Mitä sinä täällä teet? Sirkka hämmästyi nähdessään entisen poikaystävänsä vieraiden joukossa. Hän pysähtyi paikalleen, muisto aaltoili nopeasti mieleen. Hän kuitenkin ryhdistäytyi nopeasti ja jatkoi hymyillen. En muista, että olisit ollut äitin kavereiden listalla?
Minä kutsuin hänet, Sirkan äiti puuttui keskusteluun. Ollaan oltu hyvissä väleissä viime vuodet. Antti kun meni naimisiin Annikan kanssa, tiedäthän, minun lapsuudenystävän tyttären. Etkö ole kuullut?
Miksi mun pitäisi seurailla vanhan heilani elämää? Sirkka kohotti kulmiaan. Hän halusi kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä, vaikkei täysin voinut olla tuntematta pientä kaihoa. Ei siihen ole oikein ollut aikaakaan tai syytä.
Antti seisoi sivummalla, kuunteli keskustelua ja näytti vaivaantuneelta. Hän siirteli painoa jalalta toiselle ja työnsi kädet takin taskuihin. Katse harhaili Sirkan suunnassa tämä oli ensin vaikea tunnistaa, mutta kaikki menestys ja tyytyväisyys näkyivät päältäpäin. Ura, perhe, itseluottamus.
Hän vilkaisi Sirkkaa tämän siisti asu, lempeä hymy ja ryhdikkyys. Vierellä pyöri pieni tyttö, joka hihkui ja kuiskutteli äidilleen. Antti huomasi, että koko ajan jossain takaraivossa hän oli seurannut Sirkan elämää mitä hän tekee, onko onnistunut. Oli ehkä jopa toivonut, ettei elämä Helsingissä olisi onnistunut että Sirkka palaisi, katuen ja valmiina ottamaan hänen asettamansa ehdot. Silloin hän olisi voinut sanoa: Minäpä sanoin.
Mutta kävi toisin. Sirkka oli onnistunut toisin kuin hän.
Antin omat työt olivat menneet huonosti. Aluekonttori, jossa hän oli pitkään ollut, suljettiin neljä vuotta sitten. Uusia töitä ei löytynyt helposti, vaikka hän yritti ja teki erinäisiä pikkukeikkoja. Palkka jäi vajaaseen entisestä, vaikka kokemusta ja uskoa itseensä oli ollut vuosikausia…
Entä jos olisin lähtenyt Sirkan mukaan? Ajatus pisti sydämeen ja sai kylmän tunteen leviämään. Hän kuvitteli toisenlaista tietä mahdollisuudet Helsingissä, uuden tason työelämä, kumppani vierellä. Mutta silloin hän valitsi uhkavaatimuksen kompromissin sijaan.
Silloin hän pisti Sirkan seinää vasten. Se tuntui oikealta puolustaa omia etuja ja tulevaisuutta. Hän oli varma, että Sirkka kuitenkin jää.
Nyt, katsellessaan Sirkaa, hänen iloista lastaan, ja Tapion kietomaa kättä Sirkan olkapäällä, Antille valkeni: juuri tästä hän oli pelännyt luopuvansa yhteisestä elämästä, kasvusta, kodin lämmöstä, siitä, että voisi olla mukana.
Sirkka huomasi Antin katseen ja antoi pienen, rauhallisen hymyn ja nyökkäyksen ei voitonriemua, ei syyllistystä. Sitten hän kääntyi äidin puoleen, halasi tätä. Kastehelmi pujottautui mukaan halaukseen, iloitsi lahjastaan ja selosti innoissaan sen valintaa ääneen.
Kastehelmen heläjävä nauru viilsi Anttia. Hänestä tuntui ehkä ensimmäistä kertaa ettei koskaan saisi kokea tuota. Hän puristi lasia kädessään liian lujaa ja hellitti otettaan, ettei särjesi sitä.
Hän tunsi, miten pelko muutoksesta ja oma itsepäisyys vuosia sitten olivat tuoneet juuri tähän tyhjyyteen, jonka hän nyt tunsi. Hän oli silloin menettänyt Sirkan pysyvästi. Mahdollisuuden kasvaa yhdessä, yrittää, ehkä joskus kompastua mutta yhdessä.
Askeleet tuntuivat raskaammilta, kun hän kääntyi mennäkseen pois. Ohi vanhojen valokuvien vilkaistessaan hän näki otoksen itsestään ja Sirkasta opiskeluvuosina nuoria ja toiveikkaita. Hän hymähti haikeasti: silloin heillä oli kaikki edessä, ja kuvittelivat tiedostavansa elämän.
Nyt Sirkka oli eri ihminen varma, menestynyt, onnellinen. Ja tämä onni ei kuulunut Antille.
Antti vilkaisi vielä salia viimeisen kerran nauru, musiikki, iloiset ihmiset. Hän sulki oven takanaan, jättäen taakseen juhlahumun, menneisyyden ja elämän, joka olisi voinut olla…
