Mene pois! huusi Tuomas kiivaasti.
Mitä sinä nyt, poikani anoppi, Liisa, alkoi nousta pöydän äärestä, tarrautuen sen reunaan.
En ole mikään poikasi! Tuomas tarttui hänen laukkuunsa ja viskasi sen eteiseen. En halua enää tuntea sinun läsnäoloasi täällä!
Mene pois! huusi Tuomas toistamiseen.
Sanni hätkähti. Kuuden aviovuoden aikana hän ei ollut koskaan kuullut Tuomaksen huutavan sillä tavalla.
Mitä sinä nyt, poikani toisti Liisa, jalkeilla horjuen pöytää vasten.
En ole mikään poikasi! Tuomas tempaisi laukun hänen kädestään ja heitti sen eteiseen. Täällä et enää käy, etkä koskaan palaa!
…Pieni Ilona nukkui, käsivarret levällään kuin pieni meritähti. Sanni peitteli hellästi tytärtään.
Hän rakasti noita hetkiä, kun sai seistä ja katsella tytärtä, josta oli haaveillut vuosikaudet ja jonka vuoksi oli käynyt läpi monenlaista koettelemusta.
Tuomas palasi yövuorosta, Sanni tiesi siitä eteisessä kuuluvasta kansahtavista askelista. Sanni sulki lastenhuoneen oven perässään. Tuomas riisui kengät.
Uupunut, huomattavasti laihtunut. Hän teki paljon töitä, että he saivat säästettyä tarpeeksi, maksettuaan pois lainat, jotka oli otettu lapsettomuuden hoitoihin.
Nukkuuko hän? Tuomas kysyi hiljaa.
Nukkuu. Söi ja nukahti heti.
Tuomas veti Sannin lähelleen, painoi kasvonsa hänen kaulalleen. Hän puhui harvoin rakkaudesta, mutta Sanni tiesi, miten kiitollinen hän oli.
Kiitollinen siitä, ettei Sanni luovuttanut, ei vaihtanut häntä terveeseen mieheen, vaan teki hänestä isän.
Tuomas oli kuusitoistavuotiaana sairastanut sikotaudin, eikä kehdannut kertoa äidilleen oireistaan. Kun lopulta kertoi, oli jo myöhäistä, ja sairaus teki hänestä lähes täysin hedelmättömän.
Äiti soitti… Tuomas sanoi käheästi, pitäen Sannia edelleen lähellään.
Sanni jännittyi hieman.
Mitä Liisa haluaa nyt?
Tulee käymään. Sanoi, että toi karjalanpiirakoita ja että on ollut ikävä.
Sanni huokasi, irrottautui Tuomaksen otteesta.
Tuomas, onko nyt pakko? Viimeksi hän neuvoi minua tekemään soodahuuhteluita…
Sanni, hän on sinun anoppisi… Haluaa nähdä Ilonaa, on jo vuosi kulunut, eikä ole tavannut häntä kuin valokuvasta. Onhan hän kuitenkin isoäiti.
Hän on isoäiti, Sanni hymähti katkerasti. Joka pitää meidän lasta vierasrotuisena.
He olivat adoptoineet Ilonan vuosi sitten. Terveiden vastasyntyneiden adoptioprosessi oli niin vaikea ja jono niin pitkä, ettei ilman tuttujen apua ja lahjuksia olisi selvinnyt.
Ilona oli syntynyt nuorelle, peloissaan olevalle tytölle, joka juuri ja juuri oli lopettanut peruskoulun; lapsi olisi pilannut tytön elämän.
Sanni muisti edelleen sen päivän: pieni, kolme kiloa painava nyytti ja kahden tummansinisen silmän tuijotus.
Olkoon, Sanni sanoi. Tulkoon nyt sitten. Kestetään yhdessä. Mutta jos hän taas alkaa…
Ei ala, Tuomas lupasi. Tällä kertaa varmasti ei.
Liisa saapui lounaalle. Hän astui sisään kuin olisi vallannut koko asunnon yhdellä liikkeellä.
Liisa oli isokokoinen, äänekäs, maalaisemäntä, joka pysäyttäisi vaikka hevosen ja samalla pesisi savutuvankin.
Voi, hyvänen aika! hän huudahti ovella, laski ison ruutulaukkunsa eteiseen. Kyllä oli tukalaa junassa, ja metrossa, eipä päässyt hengittämään!
Miten te nyt näin ylhäällä asutte? Hissi pitää kauheaa ääntä, luulin jo että henki lähtee!
Terve, äiti, Tuomas painoi poskisuukon ja kantoi laukun keittiöön. Tule nyt käsipesulle.
Liisa riisui villakangastakkinsa, esitteli kirkkaanväristä leninkiään ja katsoi Sannia päästä varpaisiin kuin markkinoilla hevoskaupoilla.
Päivää, Liisa, Sanni sanoi ja hymyili varovasti.
Päivää vaan, Liisa tiukensi huuliaan. Oletpa sinä Sanni laihtunut. Mistäs sitä miehen käteen enää saa otetta?
Kyllä Tuomas sinussa laihtui myös. Et kai pidä nälässä? Syöt vain salaatteja ja mies raukka kituu mukana!
Tuomas syö ihan hyvin, Sanni sanoi, tuntematta olonsa mukavaksi. Tule nyt pöytään.
Keittiössä Liisa alkoi purkaa laukkuaan, kaivoi esiin karjalanpiirakoita, purkin suolakurkkuja ja palan kylmäsavukinkkua.
Tässä, syökää nyt. Kaupungissa vain kemikaaleja muuten syödään.
Liisa istahti tukevasti pöydän ääreen.
No, kertokaapa. Miten menee? Onko ne lainat maksettu?
Sanni puristi haarukkaa kädessään. Kokeilut! Niin anoppi nimitti heidän vuosien mittaisia yrityksiä ja vastoinkäymisiä.
Melkein on maksettu, äiti, Tuomas mutisi, nosti salaattia lautaselleen. Ei puhuta rahasta nyt.
No mistä sitten puhuisimme? Liisa ihmetteli, haukkasi piirakkaa. Säästä, vai? Mie kysyn, kun meidän Jussin perheeseen syntyi kolmas lapsi Korpilahdella.
Tyttö on terve, kaunis! Neljä kiloa! Ja Anneli, sisko, odottaa nyt kaksosia. Jopas on meille hyvä suku!
Meidän suku, Tuomas, on hedelmällinen. Me ollaan vahvaa perimää, hän sanoi ja tuijotti Sannia merkitsevästi.
Jos ei pilailla geenejä…
Sanni laski haarukan pöydälle.
Liisa, olemme puhuneet tästä monta kertaa. Kyse ei ole minusta. Meillä on lääkärin lausunto.
Höpö höpö! Liisa huitaisi kädellään. Paperit lääkäriltä saa kun rahaa antaa. Sikotauti… sama puhe!
Koko kylän pojat sen sairasti, kaikilla lapsia seitsemän.
Sanni vain on sinulle uskotellut, että vika muka on sinussa.
Äiti! Tuomas iski kämmenen pöytään. Riittää jo!
Liisa otti näyttävästi sydämestään kiinni.
Älä korota ääntäsi äidillesi! Olen kasvattanut viisi, tiedän kyllä. Sanni, sinä olet niin kapea, että tuskin lapsia koskaan saisit. Tyhjä kukka vaan.
Me olemme onnellisia, äiti, Tuomas sanoi hiljaa. Meillä on tytär, Ilona.
Tytär… Liisa tuhahti. Näytäpäs.
He menivät lastenhuoneeseen. Ilona oli jo herännyt, istui sängyssään silitellen pehmolelua.
Nähdessään vieraan naisen Ilona kurtisti kulmiaan mutta ei pelästynyt. Hänessä oli yllättävä rauha ja lempeys.
Liisa tuli lähemmäs. Sanni pysytteli vieressä, valmiina suojelemaan lastaan.
Liisa katsoi pitkään tyttöä, siristi silmiään. Sitten kosketti poskea. Ilona väisti.
Kenen näköinen tuo sitten muka on? Liisa mutisi. Silmät on tummat. Meidän suvussa kaikilla vaaleat silmät.
Hänellä on siniset silmät, Sanni vastasi rauhallisesti. Tummansiniset.
Nenänsä? Mistä tuo perunannokka on? Sinulla, Sanni, terävä nenä, Tuomaksella suora. Mutta tässä…
Liisa oikaisi ryhtinsä, pyyhkäisi käsiään kuin likaisia.
Vieras suku, vieras on!
He palasivat keittiöön. Tuomas kaatoi lasiin vettä, käsi vapisi.
Äiti, kuuntele, hän aloitti pehmeästi. Me rakastamme Ilonaa! Hän on meidän niin paperilla kuin sydämessäkin.
Kokeillaan vielä itsekin, lääkärit sanovat että mahdollisuus on pieni mutta mahdollinen. Mutta vaikka ei onnistuisikaan meillä on jo perhe.
Liisa istui tiukkana, pursui sanottavaa. Viiden lapsen äidille ja kaksitoista lapsen isoäidille oli kivuliasta nähdä poikansa uhrautuvan vieraan vuoksi.
Olet sinä Tuomas yksinkertainen, Liisa puhahti. Kolmekymmentäviisi, eikä mitään muuta tekemistä kuin vieraan kasvattaminen!
Älä puhu noin! Sanni vihastui.
No miksi et? Liisa kääntyi. Prinssinnako muka?
Jos et itse pysty synnyttämään, hämät miehen lahjuksilla… Ostitte lapsen kuin kissan torilta!
Se on meidän lapsi!
Lapsi syntyy itse! Silloin kun valvot öitä, kun on pahoinvointia, kun synnytät ja tuskittelet!
Mutta tuokin… hän huitaisi lastenhuoneen suuntaan. Leikkiä vaan. Otitte valmiin. Joltakin köyhältä nuorelta.
Geenejä ei kepillä hakata! Kasvaa, ja näyttää teille vielä. Siitä tulee ongelmia! Anna vaikka pois, kun vielä voi!
Sanni näki Tuomaksen silmien laajenevan. Tuomas nousi hitaasti.
Pois, hän sanoi matalalla äänellä.
Liisa hätkähti.
Mitä?
Mene pois täältä! Tuomas huusi.
Sanni hätkähti. Ei ollut ennen kuullut hänen huutavan noin.
Mitä, poikani… Liisa alkoi nousta.
En ole mikään poikasi! Tuomas nappasi laukun ja paiskasi sen eteiseen. Täällä et enää käy!
Annan lapsen pois, muka? Sekoitat ihmisen esineisiin? Hän on minun tyttäreni! Minun! Sinä…
Tuomas haukkoi henkeä.
Olet hirviö! Mene omaan kylääsi laskemaan rotulapsiasi. Tänne et enää tule! Et milloinkaan!
Lastenhuoneesta kuului itkua. Sanni ryntäsi ovelle, mutta pysähtyi näkemään Liisan ilmeen. Kasvojen puna muuttui tuhkanharmaaksi.
Liisa avasi suunsa kuin rannalle viskattu kala, etsi henkeä. Sydäntä pitelevä käsi puristi hameen kangasta.
Tuomas… hän ärisi. Polttaa…
Liisa vajosi lattialle kuin viljasäkki, kaatoi tuolin sivulleen. Ryske ja lapsen itku sekoittuvat.
Sanni soitti ambulanssin. Tuomas polvistui äitinsä viereen, vapisevin käsin avasi kauluksen.
Äiti, mitä nyt? Äiti, hengitä!
Liisa korisi.
Lääkärit saapuivat nopeasti. Ovelta lääkintämies huusi:
Infarkti. Laaja. Paarit, nopeasti!
Kun ovi sulkeutui heidän perässään, Tuomas lysähti eteisen lattialle, nojasi selkänsä seinään.
Katsoi äidin unohtamaa huivia, joka oli jäänyt lipaston päälle.
Olenko ajanut hänet tähän? hän kysyi.
Sanni istui vierelle, tarttui kylmään käteen.
Et sinä. Se oli hänen oma vihansa.
Hän oli minun äitini, Sanni.
Hän ehdotti, että heittäisimme tyttäremme pois kuin viallisena tavaran. Tuomas, herää! Sinä puolustit perheesi!
Kännykkä värisi taskussa tunnin päästä. Sisko Anneli soitti, sitten Jussi. Tuomas ei vastannut.
Sitten tuli viesti tädiltä:
Äiti on teho-osastolla. Lääkärit sanoo, ettei toivoa ole. Sinä teit tämän, kirottu! Sukumme kiroaa sinut! Älä tule enää koskaan!
No siinä se. Minulla ei ole enää sukua.
Sanni kietoi kätensä hänen ympärilleen, tunsi pienet vapinat.
Sinulla on, sanoi Sanni lujasti. Minä olen tässä. Ilona on. Me olemme sinun oma perheesi. Todellinen! Sellainen joka ei jätä.
Hän nousi ja veti Tuomaksen keittiöön.
Tule. Ilona pitää ruokkia. Hän pelästyi.
Illalla he istuivat keittiössä. Ilona, rauhoituttuaan, leikki palikoilla heidän jaloissaan. Tuomas katsoi tytärtä kuin ensi kertaa.
Tiedätkö, Tuomas sanoi yllättäen, äidillä oli yksi asia oikeassa.
Sanni jännittyi.
Miten niin?
Geenejä ei pyyhitä sormella. Mutta geenit eivät ole vain silmien väriä ja nenän muotoa. Ne ovat kykyä rakastaa.
Minun äidilläni oli viisi lasta, mutta rakkaus… kuin kiven sisällä. Ehkä minä olenkin adoptoitu? Minä osaan rakastaa. Niin kuin sinä, pikkuinen?
Tuomas nosti Ilonan syliinsä. Tyttö tarttui isän nenään ja nauroi.
Isi, sanoi Ilona yhtäkkiä selvästi.
Ensimmäistä kertaa. Aiemmin hän oli saanut vain isi-isi ja äiti-äiti.
Tuomas jähmettyi. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, tippuivat Ilonan vaaleanpunaiselle potkupuvulle.
Isi, toisti Tuomas. Kyllä, pikkuinen. Minä olen isi. Enkä koskaan anna sinun mennä pois.
Liisa toipui lopulta, mutta Tuomas ei ole enää tekemisissä sukulaistensa kanssa. Nyt hän on suvun musta lammas.
Sannista on oikeastaan helpotus, vaikka hän ei sano sitä ääneen. Kun ei tarvitse elää syyttelyn ja pilkan keskellä, elämä on paljon onnellisempaa.
Mitä sellaisilla sukulaisilla tekee? Ilman heitäkin pärjää…
Mitä ajattelette anopin monologista? Jaa ajatuksesi kommentissa ja paina tykkäystä!
