Katso, ukki! Senni painoi nenänsä ikkunaan kiinni. Koiruli!
Portin takana pyöri sekakarvainen koira. Musta, likainen, kylkipää näkyi luistaen.
Taas se samperin rakki, murahti Eero Virtanen vetäen jalkaansa lapikkaita. Kolmatta päivää tässä pyörii. Hus pois siitä!
Hän heilautti keppiä. Koira väisti, mutta ei karannut. Istui viitisen metrin päähän ja tuijotti. Vain tuijotti.
Ukki, älä aja sitä pois! Senni nappasi hihasta kiinni. Se on varmaan nälissään ja viluinen!
Minulla on omat murheet! Eero tyrmäsi. Vielä toisi tänne kirppuja ja ties mitä. Mene matkoihisi!
Koira painoi häntänsä ja perääntyi. Mutta kun Eero sulki oven, se palasi…
Senni oli asunut ukin kanssa jo puoli vuotta, siitä saakka kun vanhemmat menehtyivät auto-onnettomuudessa. Eero otti tyttärentyttärensä luokseen, vaikka lasten kanssa ei ollut ennen toimeen tullut. Oli tottunut hiljaisuuteen ja tuttuun rytmiinsä.
Nyt talossa pyöri tyttö, joka itki öisin ja kyseli alituiseen: Ukki, milloin äiti ja isä tulee takaisin?
Miten selittää, että ei koskaan? Ukki vain murahtelee ja kääntää katseensa pois. Molemmilla oli raskasta mutta muuta mahdollisuutta ei ollut.
Lounaan jälkeen, kun ukki torkahti telkkarin äärelle, Senni hiipi hiljaa ulos. Mukana kulki kulhollinen keitonjämiä.
Tule tänne, Taimi, Senni kuiskasi. Nimesin sinut näin. Onko hyvä nimi?
Koira hiipi varovasti lähemmäs. Nuoli astian putipuhtaaksi ja kävi sitten makuulleen, pää tassuilla. Katsoi kiitollisena, lojaalisti.
Sinä olet hyvä, tyttö silitti sitä. Niin hyvä.
Siitä päivästä lähtien Taimi pysytteli pihapiirin tuntumassa. Vartioi portilla, saattoi Sennin kouluun ja tuli vastaan. Ja aina kun Eero käveli ulos, kuului ärähdys:
Taasko sinä siinä! Eikö nyt jo riittäisi?!
Mutta Taimi tiesi jo: tuo mies ärhentelee, mutta ei tee pahaa.
Naapuri Seppo Korhonen katseli aidan takaa, ja kerran totesi:
Turhaan sinä, Eero, sitä häädät.
Miksi ihmeessä? En minä mitään koiraa kaipaa!
Jospa, Seppo alotti, Jumala lähetti sen sinulle.
Eero vain tuhahti…
Viikko kului. Taimi pysyi portin vieressä, satoi tai pakasti.
Senni kantoi sille ruokaa salaa. Eero oli muka huomaamatta.
Ukki, saako Taimin päästää eteiseen? Senni aneli päivällisellä. Siellä olisi lämpimämpää.
Ei, ja vielä kerran ei! ukki jysäytti nyrkin pöytään. Taloon ei eläimiä oteta!
Mutta kun…
Ei mitään mutta! Ei lapsen oikkuja enää!
Senni mutristi huuliaan ja vaikeni. Yöllä Eero pyöri unettomana sängyssä. Aamulla hän katsoi ikkunasta.
Taimi makasi kippurassa hangella. Tuolla se pian kuolee pois, ukki ajatteli, ja oudon paha tunne hiipi rintaan.
Lauantaina Senni lähti lammelle luistelemaan. Taimi tietenkin seurasi. Tyttö naurahti, pyöri jäällä, koira seurasi tiiviisti rannalla.
Katso, ukki! Senni huikkasi, kun lähti luistelemaan kohti keskikohtaa.
Jää lauloi, sitten rasahti. Senni romahti veteen.
Vesi oli mustaa ja jäistä. Tyttöä imaisi pinnan alle, hän räpiköi, huusi, mutta ääni peittyi molskahduksiin.
Taimi jähmettyi hetkeksi. Sitten sinkosi kohti taloa.
Eero halkoi halkoja pihalla, kun äkkiä alkoi kuulua villi haukunta. Koira juoksi pihalla, vinkui, riuhtoi ukkia housunlahkeesta, veti portille.
Oletko tullut hulluksi? Eero tuskastui.
Mutta Taimi ei luovuttanut. Ulvoi, pyöri, tarttui taas kiinni. Katseessa sellainen hätä, että Eerolle välähti:
Senni! hän huusi ja lähti koiran perässä.
Taimi pinkoi edellä, välillä katsoen taakseen pysyykö mies mukana ja kiiruhti taas lampea kohti.
Eero näki tumman läiskän. Kuuli heikon läiskeen.
Kestä, Senni! hän karjaisi, juoksi jäälle pitkän karahkan kanssa. Pidä kiinni, tyttö!
Hän konttasi jäätä pitkin, joka narisi ja taipui, mutta kesti. Sai Sennin takista kiinni ja raahasi rantaan. Taimi pyöri ympärillä, haukkui, kannusti.
Kun tyttö oli maalla, hän oli sininen. Eero hieroi häntä lumella, puhalsi kasvoihin, mutisi rukouksia mielessään.
Ukki… kuiskasi Senni lopulta. Missä Taimi?
Koira istui vieressä. Tärisi, kylmästä, peloista.
Tässä Taimi on, sanoi ukki käheästi. Tässä.
Tämän jälkeen jokin muuttui. Eero ei tiuskinnut enää koiralle, muttei päästänyt taloonkaan.
Ukki, miksi et salli Taimin tulla sisään? Senni pyysi. Se pelasti minut!
Pelasti, ukki myönsi. Mutta ei täällä koirille ole tilaa.
Mutta miksei?
Koska niin on ollut minulla aina! ukki ärähti.
Hän kiukutteli itselleenkin, tiesi sen. “Järjestys on järjestys.” Silti sydäntä kirveli.
Seppo poikkesi iltateelle, istuivat keittiössä skonssit käsissä.
Kuulin mitä sattui, Seppo virkkoi varovasti.
Niin taisi käydä, Eero murahti.
On sinulla hyvä koira. Älykäs.
Joskus kai.
Sellaista kannattaa vaalia.
Eero kohautti olkiaan:
Pidämme me huolta. Ei sitä ajeta pois.
Ei enää, mutta missä se yöpyy pakkasella?
Ulkona, tietenkin. Onko koira vai mikä?
Seppo pudisti päätään:
Outo sinä olet, Eero. Koko elämän tytölle pelasti, ja silti… Kiittämättömyyttä.
En minä sille mitään velkaa ole! Eero kuohahti. Ruokaa saa, ei hakata siinä kai tarpeeksi.
Velka tai ei. Mutta inhimillisyys?
Inhimillisyys on ihmisiä varten, ei karvaisia olentoja!
Seppo huokasi, ei kiistellyt enää. Katsoi vain moittivasti.
Helmikuu näytti kyntensä tuiskut seurasivat toistaan, lumi kinostui polviin asti. Aamulla sai taas kolata polut näkyviin.
Taimi nökötti silti portilla. Näytti siltä kuin pelkkien luiden ja harmaantuneen turkin varassa eläisi. Mutta ei lähtenyt vartioi.
Ukki, Senni nyki hihaa. Katso nyt sitä. Se on kohta loppu.
Ihan itse päätös, Eero tuhahti. Ei kukaan pakota.
Mutta kun…
Nyt riittää! Ei enää sitä koirajuttua!
Senni loukkaantui ja vaikeni. Illalla ukin lukiessa hän sanoi hiljaa:
Tänään ei näkynyt Taimia koko päivänä.
Niin? Eero murahti nostamatta katsettaan.
Ei ollenkaan. Jospa se on sairas?
Tai vihdoin lähtenyt. Saa minun puolestani mennä.
Ukki! Miten voit olla noin julma?
Entäs miten sitten? Eero laski lehden, katsoi tyttöä. Se ei ole meidän! Eikä pidä ollakaan! Me ei olla sille velkaa!
Ollaan veli, Senni sanoi hiljaa. Se pelasti minut. Silti ei annettu yhtään lämmintä paikkaa.
Ei ole paikkaa! ukki jysäytti pöytää. Talo ei ole mikään eläintarha!
Senni purskahti itkuun ja karkasi huoneeseensa. Ja ukki istui yksin, ei saanut enää lehteä luetuksi.
Yöllä tuuli nousi. Talon rakenteet ratisivat, peltikatto paukkui, lumi ropisi ikkunaan. Eero käänteli kylkeään, uni ei tullut. “Koiranilma”, hän ajatteli, ja heti torui: “Mitä minä sillä? Ei kuulu minulle!” Mutta kuului, tiesi sen kyllä.
Aamuksi sää tyyntyi. Eero joi kupin teetä ja katsoi ulos. Piha peittyi lumeen, penkit ja polut katosivat näkyvistä. Portilla…
Portilla oli musta kasa lumihangessa. “Roskaa tuonut tuuli,” ukki arveli, mutta sydän muljahti.
Hän kiskoi kurahousut ja toppatakin niskaan, painui ulos. Hankikanto petti, jalka upposi syvään. Portilla hän pysähtyi.
Lumessa makasi Taimi. Hiljaa, tuskin hengissä, korvat ja hännäntupsu vain pilkistivät.
“Siinä se nyt on, elänyt loppuun”, Eero ajatteli, mutta jokin loksahti sisällä.
Hän kumartui ja pyyhkäisi lunta. Koira henkäili raskaasti, silmät kiinni.
Hölmö, ukki kuiskasi. Mikset mennyt pois?
Taimi vavahti äänen kuullessaan, yritti kohottaa päätä, mutta voimat olivat vähissä.
Eero seisoi hetken. Sitten painoi hampaat yhteen Mitä sitten, ja nosti koiran syliinsä.
Kevyttä, pelkkää luuta ja karvaa, mutta vielä lämmin. Elossa.
Kestä nyt, ukki mutisi kantaessaan koiraa sisälle. Kestä, höhlä.
Hän vei Taimin eteiseen, siitä tupakeittiöön, villapeiton päälle uunin viereen.
Ukki? Senni ilmaantui ovelle yöpuku päällä. Mitä tapahtui?
Tuo nyt melkein paleltui. Lämmiteltäköön vähän, Eero töksäytti.
Senni ryntäsi Taimin luo:
Onko se elossa? Ukki, onko se?
On on. Kaada sille lämmintä maitoa.
Heti! tyttö kiirehti hellan ääreen.
Eero jäi koiran viereen, silitti sormin karvaista otsaa. Ajatukset myllersivät: Millainen ihminen minä olen? Melkein tapatin sen. Ja silti se luotti, typerä.
Taimi raotti silmiään, katsoi kiitollisesti. Kurkkua kuristi.
Maito on valmista! Senni toi kulhon koiran viereen.
Taimi nosti vaivoin päätään ja alkoi juoda. Ukki ja tyttö katsoivat vierestä, ilosta pakahtuen.
Lounasajaksi Taimi jo istui. Illalla liikkui varpaat väpättäen keittiössä. Ja Eero mutisi tuon tuosta:
Tämä on vain väliaikaista, muistakaa se! Kunhan vahvistuu, niin ulos menee taas.
Mutta Senni vain hymyili. Hän näki, kuinka ukki salaa toi Taimille lihaisimmat herkut ja peitteli lämpimämmin. Kuinka silitti sitä luullen ettei kukaan näe.
Eipä aja pois enää, Senni ajatteli. Ei koskaan.
Aamulla Eero heräsi aikaisin. Taimi makasi matolla uunin kyljessä, katsoi tiukasti vähän vielä arasti.
No, joko siitä tokenit? ukki mutisi, kiskaisi housut jalkaan. Siltä näyttää.
Taimi heilautti varovasti häntäänsä, kuin kokeillen vieläkö käsketään pois.
Aamupalan jälkeen Eero veti takin päälle ja astui pihalle. Käveli pitkän aidan viertä, pysähtyi vanhan koirankopin eteen navetan vieressä. Käyttämättä ollut ehkä kymmeneen vuoteen.
Senni! hän huusi sisälle. Tulehan ulos!
Tyttö pinkaisi paikalle, Taimi mukana. Koira pysytteli lähempänä Senniä, mutta ei enää arastellut Eeroa.
Katoppas tuota koppia. Katto on rikki, seinät lahot. Taidan korjata sen.
Miksi, ukki? Senni kysyi.
No miksiköhän? Eero murahti. Paikkaa ei pitäisi jättää käyttämättömäksi. Eipä ole järkevää.
Hän haki varastosta lautoja, vasaran ja nauloja. Aluksi kaikki meni pieleen laudat väärän mittaisia, naulat taipui, ukki kiroili koko ajan.
Taimi seurasi sivummalta tarkkaavaisena. Fiksu koira tajusi heti, kenelle asuntoa päivitettiin.
Lounaaksi kopilla oli uusi katto. Eero toi vanhan viltin, levitti sisään. Sitten vielä kulhot ruoalle ja vedelle.
Siinä se nyt on, ukki pyyhki hikeä otsalta. Valmis.
Ukki, Senni kysyi hiljaa, onko tuo nyt Taimille?
No kenelle muulle? Eero sanoi. Talo ei ole koiran paikka, mutta ulkonakin pitää olla kunnolla, siis… no, koiramaisesti.
Senni kiersi ukin kaulaan:
Kiitos ukki! Kiitos!
No jo nyt, Eero pyöritteli. Älä nyt siitä pillitä. Mutta muista: tämä on väliaikainen. Kunhan löydetään oikea koti, niin sitten…
Itselleenkin hän tiesi, ettei ketään etsisi. Eikä kukaan Taimia enää kaipaisi paitsi he.
Näillä puheilla Seppo ilmestyi pihalle. Katseli kunnostettua koppia, koiraa ja Sennin kasvoja. Hymähti:
Mitäs, Eero, oliko sattumaa, että kohtalon kautta tuli tämä vieras pihaan?
Anna jo olla, senkin Seppo, Eero murahti. Sääli tuli. Ei sen kummempaa.
Sääli, joo, Seppo hymyili. Pehmeä sydän sulla on, vaikka kovin piilotat.
Eero halusi väittää vastaan, mutta jätti sanomatta. Katseli, kun Taimi nuuhki uutta mökkiään. Senni silitti ja iloitsi. Hän ymmärsi he olivat nyt perhe. Ehkä vähän epätäydellinen tai omituinen, mutta perhe.
No niin, Taimi, Eero sanoi hiljaa. Tämä on nyt sinun kotisi myös.
Koira katsoi pitkään, raukeasti. Kävi koppinsa pieleen, niin että näki talon ovelta, missä sen ihmiset asuivat.
—–
Kirjoitan tämän iltana päätteeksi muistoksi yhdestä talvesta. Ymmärsin, että sydäntä kannattaa kuunnella ajoissa. Ehkä joskus suurin muutos lähtee pienimmästä ujosta koirasta, joka jää, vaikka olet nyrpeä sille. Tästä päivästä en enää häpeile hyvyyttä, vaan tarjoan paikan sille, joka kodin ansaitsee.
