Isoisä jätti Ainolle vanhan talon Metsäkylästä perinnöksi, kun se oli ihan rapistunut ja huonossa kunnossa. Hänen siskonsa Elina sai kaksion suoraan Helsingin keskustasta Keskuskadulta. Ainon mies Mika sanoi että se on epäonnistuja ja muutti Elinan luo. Kun kaikki oli mennyttä, Aino lähti kylään, ja kun se astui taloon sisään, se oli ihan ällikällä lyöty…
Notaarin toimistossa oli tosi tunkkainen ilma ja haisi vanhoilta papereilta. Aino istui epämukavalla tuolilla ja kädet hikoili hermoilta. Sen vieressä istui Elina, joka oli vanhempi sisko, pukeutunu kalliiseen pukuun ja kynnet just laitettu. Se näytti siltä kuin se ois tullu johonkin tärkeeseen kokoukseen. Elina selaa jotain puhelimella ja heitti joskus välinpitämättömiä katseita notaariin, niinku se haluis lähtee jo. Aino vääntelehti vanhan laukun hihnaa. Kolmekymmentäneljävuotiaana se tunsi ittesä edelleen araksi pikkusiskoks vieresä itsevarman ja menestyneen Elinan. Se työskenteli paikallisessa kirjastossa, ei kovin hyvin palkattu homma, mutta Aino rakasti sitä työtä. Toiset pitivät sitä enemmän harrastuksena, varsinkin Elina, joka oli isossa firmassa ja tienas paljon enemmän kuin Aino koko vuodelta. Notaari, vanha mies silmälaseineen, yski ja avas kansion. Huone hiljeni. Seinällä vanha kello tikitti pehmeästi. Aika hidastui. Ainon mieleen tulivat muistot, miten isoisä usein sano: “Tärkeimmät asiat elämässä tapahtuu hiljaisuudessa.”
“Eero Juhani Korhosen testamentti,” notaari alkoi yksitoikkoisella äänellä. “Jätän kaksion Keskuskadulta talo 27, asunto 43, kalusteineen ja tavaroineen tyttärenpojalle Elina Korhoselle.” Elina ei nostanu silmiään puhelimesta, niinku se ties jo etukäteen saavansa arvokkaimman. Naama rauhallinen. Aino tunsi tutun kivun rinnassa. Taas se tapahtu. Taas se oli kakkonen. Elina oli aina ensimmäinen, sai parhaan. Koulussa se menestyi hyvin, sitten pääs arvostettuun yliopistoon, naimisiin varakkaan bisnesmiehen kanssa. Sillä oli tyylikäs asunto, kallis auto, muodikkaat vaatteet. Ja Aino? Se jäi aina isomman siskon varjoon.
“Ja myös talon Metsäkylästä kaikkin rakennuksin, ulkorakennuksin ja tuhatkaksisataa neliömetrin tontti, jätän tyttärenpojalle Aino Korhoselle,” notaari jatkoi. Aino säpsähti. Talo Metsäkylässä? Se rapistunut, jossa isoisä asu yksin viime vuosina? Se muisti sen hämärästi nähny vain muutaman kerran lapsena. Silloin talo näytti romahtavan. Kuoriutuvaa maalia seinissä, vuotava katto, rikkaruohoinen piha kaikki herätti huolta. Elina katsoi vihdoin pois ruudulta ja vilkasi siskoaan pienellä hymyllä: “No Aino, sä sait sentään jotain. Vaikka rehellisesti en tiedä mitä teet sillä romulla. Ehkä purat ja myyt tontin kesämökkeihin?” Aino oli hiljaa. Sanat jäivät kurkkuun. Miks isoisä teki näin? Ehkä sekin piti sitä epäonnistujana joka ei tarvii uutta taloa? Se halus itkee mutta pidättäyty ei täällä, ei Elinan ja sen tiukan notaarin edessä joka katso vähän myötätuntoisesti. Notaari jatkoi muodollisuuksia. Aino kuunteli hajamielisesti. Isoisä oli aina ollut reilu mies. Miks nyt jako perinnön näin epäreilusti? Lopulta paperit ohi. Notaari antoi kummallekin siskolle asiakirjat ja avaimet. Elina kirjotti nopeasti, laitto avaimet tyylikkääseen laukkuun ja nousi. Liikkeet itsevarmat. “Mä joudun lähtee, mulla on tapaaminen asiakkaiden kanssa,” se sano ilman katsetta Ainoon. “Pidetään yhteyttä. Älä sure liikaa sentään sä sait jotain.” Ja se lähti, jättäen jälkeensä ranskalaisen parfyymin tuoksun. Aino istu toimistossa pitkään, pidellen avaimia kylätaloon. Ne olivat painavia, rautaisia, ruosteisia reunoista, vanhanaikaisia. Ei yhtään niinkun Elinan elegantit avaimet. Ulkona odotti jo mies Mika. Se seisoi vanhan auton vieressä, poltti tupakkaa ja katsoi kelloa kärsimättömästi. Ärsytys näkyi naamassa. Kun Aino tuli ulos, se sammutti tupakan jalalla. “No, mitä sä sait?” se kysy ilman tervehdystä. “Toivottavasti edes jotain arvokasta?” Aino kerto hitaasti testamentin sisällön. Mika n naama synkkeni jokaisella sanalla. Kun se lopetti, Mika seisoi hiljaa, sitten löi auton konepeltiä. “Talo kylästä?! Ootko tosissas? Sä pilasit kaiken taas! Siskos saa asunnon keskustasta arvoltaan ainakin 400 000 euroa, ja sä jotain romua!” Aino säpsähti sen töykeydestä. Aiemmin Mika ei kiroillut usein, mutta viime aikoina se oli ärtynyt, varsinkin raha-asioissa. “Mä en valinnu mitään,” Aino yritti puolustaa, ääni vapisten. “Se oli isoisän päätös.” “Mut sä olisit voinu vaikuttaa siihen! Näyttää sille että ansaitset enemmän! Puhu, selitä tilanne!” “Ei… Sä olit aina liian hiljainen hiiri.” “Aina sivussa, et pysty mihinkään. Et saa edes kunnon perintöä.” Sanat leikkasivat kuin veitsi. Aino tunsi kyyneleitä nousevan. Seitsemän vuotta avioliittoa, ja se puhuu kuin tuntemattomille. “Mika, älä huuda. Ihmiset kattelee.” “Ehkä me voidaan tehdä jotain sillä talolla?” Aino ehdotti hiljaa. “Tehdä jotain? Mitä sä teet romulla keskellä ei mitään? Kukaan ei anna edes 10 000 euroa siitä. Ehkä pura ja myy tontti.” Mika hyppäsi autoon, paiskasi oven, käynnisti ja oli hiljaa koko matkan kotiin, mutisten jotain. Aino katso ulos ikkunasta ja mietti isoisää. Eero Juhani oli kiltti, vaitelias mies. Se työskenteli traktorinkuljettajana maatalousosuuskunnassa, sitten veturinkuljettajana, ja eläkkeelle jäätyään muutti Metsäkylään. Se sano että kaupunki on tunkkainen, mutta kylässä ilma on puhdas, ja vihdoin voi elää itselleen. Aino muisti käyneensä siellä kesällä lapsena. Isoisä opetti erottamaan syötävät sienet myrkyllisistä, näytti paikkoja missä mansikat ja vadelmat kasvaa, puhui linnuista ja eläimistä. Se ei koskaan korottanut ääntä sille tai pakottanut tekemään mitä se ei halunnu. Se oli vaan siellä kiltti, rauhallinen. Kiitos sille, Aino tunsi itsensä tarpeelliseksi. Isoisä toisti usein: “Sä olet erityinen, lapsenlapsi. Et niinkun muut. Sulla on herkkä sielu; sä näät kauneuden missä toiset ei. Se on harvinainen lahja.” Silloin Aino ei ymmärtäny. Nyt sanat tuntuivat julmalta pilkalta. Mikä siinä oli erityistä jos jopa oma mies piti sitä arvottomana epäonnistujana? Kotona Mika laittoi heti telkkarin päälle ja uppoutu uutisiin. Aino meni keittiöön laittamaan ruokaa. Perunoita kuoriessaan se mietti mitä tehdä. Ehkä yrittää myydä talon? Vaikka kuka ostais puoliksi rapistuneen talon hylätystä kylästä ilman kunnon teitä? Se muisti että Metsäkylässä ei ollut enää nuoria kaikki lähteneet paitsi vanhukset jotka ei halunnu jättää kotiseutuaan. Ei kauppaa, postitoimisto auki kerran viikossa. Täydellinen erämaa. Illallisella Mika oli hiljaa, katsoi telkkaria. Aino yritti jutella viikonloppusuunnitelmista, mutta se vastasi lyhyesti ja kuivasti. Lopulta se laski haarukan ja katso vakavasti: “Aino, mä oon miettiny paljon tänään. Meidän avioliitto ei toiminu.” “Sä et anna mulle mitä mä haluun elämältä.” Aino nosti katseensa lautaselta. Sydän hakkas. “Mitä sä tarkoitat?” “Mä tarviin naisen joka auttaa mua menestymään. En sellaista joka työskentelee pennillä kirjastossa ja perii romuja. Mä oon 37.” “Mä haluun elää hyvin, en säästää kaikesta.” “Sä tiesit kenen kanssa naimisiin. Mä en koskaan teeskennellyt, en piilottanut kuka mä oon.” “Mä tiedän. Ja se oli mun virhe. Mä luulin että sä tuut kunnianhimoisemmaksi, saat hyvän työn. Mut sä jäit harmaaks hiireks, tyytyväiseks pieneen.” Aino tunsi että kaikki sisällä särky. “Ja mitä sä ehdota?” “Ero. Mä oon jo konsultoinu lakimiestä. Sillä aikaa sä voit asua kavereilla tai sun ihmeellisessä kylässä.” Viimeiset sanat se sano sellaisella pilkalla että Aino vapisi. Mika nousi pöydästä ja suuntasi ovelle. “Odota,” Aino pyysi hiljaa. “Entä kaikki mitä meillä oli? Seitsemän vuotta yhdessä. Meidän unelmat.” “Seitsemän vuotta virheitä,” se keskeytti kääntymättä. “Muuten, Elina on oikeassa sä et oo mun tyyppi. Se on fiksu, käytännöllinen nainen. Ei niinkun…” Se ei lopettanu, mutta Aino ymmärsi. Se tarkotti Elinaa. “Totta kai, Elina. Menestyvä, kaunis, rikas Elina. Ja nyt asunnon keskustasta. Niin sä… sä valitsit sen?” Aino kuiskasi tuskin, tunti kylmää sisällä. “Me ollaan juteltu paljon viime aikoina,” Mika vastas rauhallisesti. “Sen mies on usein matkoilla, se tuntee itsensä yksinäiseks. Ja mä pidän siitä kiinnostavana. Meillä on samanlaiset näkemykset elämästä. Se ymmärtää mua.” Mitä “pyriminen parhaaseen” tarkoittaa? Aino jäi pöytään, katsoen miestä jonka kanssa se oli eläny seitsemän vuotta. Oliko tämä sama Mika joka kerran antoi kukkia syntymäpäivänä, kehui, lupasi olla aina? Nyt se näytti vieraalta, välinpitämättömältä, jopa julmalta. Niinkun naamio oli pudonnut, paljastaen todellisen luonteen. “Pakkaa tavarasi,” se sano ilman tunnetta. “Huomenna illalla mä haluun sun lähteneen lopullisesti. Mä rekisteröin asunnon mun nimiin; ei tuu ongelmia.” Niillä sanoilla se lähti, jättäen Aino yksin pöytään vastapäätä kylmää illallista. Se istu, ei uskonut mitä tapahtu. Yhden päivän aikana se menetti kaiken: toivon hyvästä perinnöstä, miehen, kodin. Vain vanha rakennus hylätyssä kylässä jäi, josta se muisti melkein ei mitään. Yönä Aino ei nukkunu. Maaten sohvalla olohuoneessa ei ollut voimaa tai halua mennä makuuhuoneeseen se pohti elämäänsä. Kolmekymmentäneljä vuotta. Mitä sillä oli? Työ jota kukaan ei arvostanu, mies joka lähti sen oman siskon luo, ja sisko joka aina piti sitä epäonnistujana. Ja nyt tämä mystinen talo erämaassa, josta se ties melkein ei mitään. Se muisteli lapsuutta, harvoja käyntejä isoisän luona. Silloin talo näytti valtavalta ja vähän pelottavalta. Siinä oli monta huonetta, vanhaa huonekalua, haisi puulle ja jollekin vieraalle. Isoisä kiersi sen kanssa taloa, kerto tarinoita menneisyydestä, niistä jotka asu täällä ennen. Mutta se oli niin kauan sitten että muistot olivat hämäriä, sumeita, haamumaisia. “Mä unohdin kokonaan…” Aino kuiskas katsoen valokuvia. “Mä rakastin tulla tänne. Miks mä lopetin?” Se muisteli. Elina aina keksi syitä olla vierailematta isoisän luona. Joko suunnitelmia kavereiden kanssa, tentteihin lukemista, tai jotain muuta tärkeää. Ja vanhemmat ei vaatinu, sanoen vanhemman tyttären olevan jo aikuinen ja päättävän lomista. Aino lopetti kysymisenkin ei halunnu vaikuttaa tungettelevan. Ja isoisä ei koskaan valittanu. Se soitti juhlapyhinä, kyseli kuulumisia, aina sanoi ilahtuvansa kuulla. Mutta joskus suru kuulosti sen äänessä jota se ei huomannu silloin, mutta nyt muisteli kivulla sydämessä. Aino laittoi valokuvat huolellisesti takaisin ja sulki laatikon. Talo hiljeni, hämärä paksuntui ulkona. Se tunsi itsensä väsyneeks. Päivä oli liian raskas. Se halus vaan maata ja unohtaa kaiken muutamaks tunniks, ei ajatella särkyneestä elämästä. Aino palas olohuoneeseen hakemaan matkalaukut ja raahasi ne makuuhuoneeseen. Se otti pyjamat ja tarpeelliset, sitten meni kylpyhuoneeseen. Yllättäen kaikki oli kunnossa puhtaat pyyhkeet, saippua, jopa hammasharja ja tahna uudessa paketissa. “Joku selvästi valmistautu mun tuloon,” Aino ajatteli. “Mut kuka? Ja miks?” Peseydyttyään ja vaihdettuaan se makas isoisän sängyssä. Peitteet haisivat tuoreelta ja yrtteiltä. Patja mukava, tyyny pehmeä. Aino makas pimeässä, kuunnellen kylän yöääniä: jossain pöllö huhuili, lehdet kahisivat, kissa kehräs ikkunan alla. Ensimmäistä kertaa kuukausiin se tunsi olonsa turvalliseks. Ei Mikaa ärsytyksineen ja moitteineen. Ei Elinaa halveksivine katseineen. Ei kollegoja jotka piti sen työtä merkityksettömänä. Vain hiljaisuus, rauha, ja outo tunne että talo hyväksy sen kuin perheenjäsenen. “Isoisä…” se kuiskas pimeyteen. “Jos sä kuulet mua… Kiitos. Kiitos että jätit mulle tän talon. En tiedä mitä mä teen sillä, mut nyt se on ainoa paikka jossa mä voin olla itseni.” Uni tuli hitaasti. Ajatukset harhaili: sen täytyy järjestää asiakirjat, päättää jäädäkö vai myydä tontti. Soittaa töihin, selittää tilanne. Aloittaa uusi elämä. Mutta kaikki se tuntui etäiseltä ja ei niin tärkeältä. Nyt tärkein se löysi turvapaikan. Paikan pysähtyä, hengähtää, ja miettiä mitä tehdä seuraavaks. Isoisän talo tervehti sitä kuin vanhaa ystävää, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aino tunsi ettei ole yksin. Nukahtaessaan se muisteli isoisän sanoja että se on erityinen. Silloin ne sanat tuntuivat vain vanhan miehen rakkauden ilmaukselta. Nyt Aino ajatteli: ehkä isoisä todella näki jotain siinä mitä toiset ei? Ehkä jättämällä talon sille, se ties mitä teki? “Huomenna,” se lupasi itselleen. “Huomenna mä ymmärrän kaiken. Kyllä mä ymmärrän.” Ja sillä ajatuksella se vaipui syvään, rauhalliseen uneen jota se ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Aino heräs lintujen lauluun. Aamuaurinko paistoi ulkona, ja koko maailma näytti erilaiselta ei niin synkältä ja toivottomalta kuin eilen. Se venytteli sängyssä, tunsi itsensä levänneeks ensimmäistä kertaa kuukausiin. Kaupunkiasunnossa autot, naapurit ja rakentaminen herätti jatkuvasti. Täällä oli sellainen hiljaisuus että vain lintujen laulu ja lehtien kahina kuului. Aino nousi ja lähesty ikkunaa. Aamu muutti kylän aurinko kullansi puun latvat, sudenkorennot tanssi ilmassa, jossain kaukana lehmä ammui. Vinoaidan takaa se näki villiintyneen puutarhan. Aino bongas omenapuita, päärynäpuita, herukkapensaita. Kaikki oli heinän peitossa, mutta tiheikön alta se näki siistejä polkuja ja penkkejä. “Isoisä teki kovasti töitä täällä,” se ajatteli. “Ja nyt kaikki on unohdettu.” Se peseytyi nopeasti, pukeutui ja meni alakertaan keittiöön. Kyllä, jääkaapissa oli tuoreita tuotteita joku oli selvästi huolehtinut sen tulosta. Aino keitti kahvia, paistoi munia, ja istui aamiaiselle ikkunan viereen, ihaillen puutarhan näkymää. Syödessä se mietti kuka oli siivonnut talon ja ostanut ruoat. Ehkä isoisä pyys naapureita huolehtimaan talosta? Tai oli kotiapulainen? Mutta mistä kotiapulainen sellaisessa erämaassa? Aamiaisen jälkeen Aino päätti tarkastaa talon päivänvalossa perusteellisesti. Eilen se oli liian väsynyt huomioimaan yksityiskohtia. Se aloitti olohuoneesta, tutki huonekaluja, kuvia seinillä, pikkutavaroita hyllyillä. Vanhoja valokuvia riippui seinillä kehyksissä isoisä nuorena, sen vanhemmat, jotkut sukulaiset joita Aino ei muistanut. Yksi kuva erityisesti kiinnitti huomion. Siinä oli tämä talo monia vuosia sitten. Se näytti uudelta ja hyvin hoidetulta, kukkivat kukkapenkit ja siistit polut ympärillä. Ihmisiä juhlavaatteissa talon lähellä todennäköisesti isoisän perhe. “Mikä kaunis talo se oli!” Aino mutisi. “Ja mikä ihana puutarha!” Jatkaen tarkastusta, se huomasi antiikkisia astioita kaapissa posliinilautaset kuvioineen, kristallilasit, hopealusikat. Kaikki oli hoidettu ja kiillotettu. Pöytälaatikossa oli kellastuneita kirjeitä, asiakirjoja, muita papereita joita isoisä oli säilyttäny vuosia. Aino saapui sohvalle ja yhtäkkiä pysähtyi. Jokin oli epätavallista siinä. Se seisoi oudosti ei seinän suuntaisesti, vaan vinossa. Niinkun se ois äskettäin siirretty eikä pantu takaisin kunnolla. Se lähesty ja huomasi yhden tyynyn olevan eri tavalla kuin toiset. Huolellisesti nostaen sen, Aino huudahti. Tyynyn alla oli valkoinen kirjekuori. Siinä isoisän käsialalla luki: “Rakkaalle lapsenlapselleni Ainolle.” Sydän hakkas. Aino otti kirjekuoren tärisevin käsin. Se oli suljettu, mutta sinetti oli vanha selvästi kirje oli ollut täällä pitkään. Huolellisesti avaten kuoren, se veti ulos neljään taitetun paperiarkin. Käsiala oli kiistattomasti isoisän siisti, vanhanaikainen, tunnusomaisine koukeroineen. Aino avas kirjeen ja alkoi lukea: “Rakas Aino. Jos sä luet tätä kirjettä, se tarkoittaa että mä en ole enää täällä, ja sä oot tullu meidän taloomme. Mä tiesin että sä tuut. Mä tiesin että se oisit sä, ei Elina. Koska sä olit aina erityinen, ja mä näin sen. Sä varmaan mietit miks mä jätin sun vanhan talon, ja Elinalle asunnon. Sä varmaan luulet että mä olin epäreilu sulle. Mut usko mua, lapsenlapsi, mä jätin sulle paljon enemmän kuin minkään asunnon. Muista miten sä kysyit multa aarteista lapsena? Sä aina haaveilit löytäväs aarteita jotka merirosvot tai ryövärit olivat haudanneet…” Aino pysähtyi, luki viimeiset rivit uudelleen. Sydän hakkas niin kovaa että se kuul i selvästi rinnassa. “Aarre?” se ajatteli. Isoisä puhu oikeasta aarteesta? Se jatkoi lukemista: “Mä käytin koko elämäni keräämään mitä mä jätän sulle. Mä keräsin pikkuhiljaa, piilottaen kaikilta. Jopa sun mummo, lepääköön rauhassa, ei tienny koko totuutta. Mä en työskennellyt vain traktorinkuljettajana ja veturinkuljettajana. Mulla oli toinen bisnes jota kukaan ei epäilly. Sodan jälkeen monet perheet jättivät kylät, muuttaen kaupunkeihin. Ne myivät tai vain hylkäsivät kotinsa tavaroineen. Mä ostin arvokkaita tavaroita niiltä pennillä antiikkikoruja, kolikoita, jalometalleista tehtyjä esineitä. Silloin melkein kukaan ei ymmärtäny niiden todellista arvoa. Myöhemmin mä myin nämä esineet kaupunkiin keräilijöille ja antiikkikauppiaille. Mut arvokkaimman mä pidin itselläni. Kultakoruja, vanhoja kolikoita, jalokiviä kaikki tämän mä piilotin ja säästin sulle.” “Koska mä tiesin että sä oot ainoa perheessämme joka ymmärtää että oikeat aarteet ei oo rahaa, vaan muistoja, historiaa, ja yhteyttä esi-isiin. Mun aarre on haudattu pihalle, vanhan omenapuun alle sen saman jossa me istuimme yhdessä, ja mä kerroin sulle tarinoita. Kaiva metri syvään, puolitoista metriä rungosta, kohti taloa. Sieltä sä löydät metallilaatikon.” “Aino, tämä aarre on sun oikea perintö. Se auttaa sua aloittamaan uuden elämän, tulemaan itsenäiseks, toteuttamaan unelmasi. Mut muista: varallisuuden pitää tehdä ihmisestä parempi, ei huonompi. Älä tuu niinkun Elina, jolle raha on tärkeämpi kuin perhe ja ihmissuhteet. Mä rakastan sua, rakas lapsenlapseni. Toivon että sä annat anteeks vanhalle isoisälles tämän pienen tempun. Isoisäsi Eero.” Aino lopetti kirjeen lukemisen ja istu vain siellä, pitäen paperia. Aarre. Oikea aarre haudattuna pihalle. Isoisä oli käyttäny koko elämänsä keräämään aarteita ja piilotti ne erityisesti sille. “Se ei voi olla…” se kuiskas. “Tää täytyy olla vitsi.” Mutta käsiala oli kiistattomasti isoisän, paperi kulunut ja vanha, ja yksityiskohdat kirjeessä liian tarkat. Se todella ties sen luonteen, muisti kauan sitten puheet aarteista. Ja se omenapuu pihalla se jossa ne istuivat. Aino katso ulos ikkunasta. Talon takana seisoi vanha leviävä puu suurin puutarhassa. Sen oksien alla oli penkki jossa se istui lapsena kuunnellen isoisän tarinoita. “Puolitoista metriä rungosta kohti taloa,” se toisti kirjeen sanat. “Syvyys metri.” Kädet tärisivät jännityksestä. Entä jos se on totta? Entä jos isoisä todella jätti sille aarteen? Mut vaikka niin olis mistä saada lapio? Mitä naapurit ajattelee jos ne näkevät sen kaivavan pihalla? Aino meni ulos kuistille ja katso ympärilleen. Naapuritalot näkyivät tuskin useimmat tyhjiä. Ainoa elämän merkki oli savu yhdestä savupiipusta noin kahdensadan metrin päässä. Sieltä sen tontti ei näkyny. Kävellen talon ympäri, se löysi vajan. Ovi narisi mutta antoi periksi. Sisällä vanhoja puutarhatyökaluja lapioita, haravia, kuokkia. Kaikki ruosteisia mutta käyttökelpoisia. Se otti yhden lapion ja suuntasi kohti omenapuuta. Lähestyessään puuta, se luki kirjeen uudelleen: “Puolitoista metriä rungosta, kohti taloa.” Aino mittasi tarvittavan matkan askelin, seisoi merkittyyn kohtaan, ja työnsi lapion maahan. Maaperä oli pehmeää, löysää. Luultavasti siellä oli ollut kukkapenkki tai kasvimaa. Aino alkoi kaivaa huolellisesti ettei vahingoita mitään. Työ eteni hitaasti fyysinen työ oli sille vierasta. Puolen tunnin jälkeen kädet ja selkä jo kipeänä, mutta se ei pysähtyny. Kuoppa syveni, mutta ei merkkiä löydöstä. “Ehkä isoisä erehtyi koordinaateista?” se ajatteli ja yritti kaivaa vähän vasemmalle, sitten vähän oikealle. Maaperä oli sama kaikkialla tavallista puutarhamaata juurineen ja pienine kivineen. Tunti kului. Sitten kaksi. Aino hikoili, väsynyt, kädet rakoilla. Mutta se ei luovuttanu. Isoisä ei voinu valehdella sille. Se oli rehellinen mies. Jos se kirjoitti aarteesta niin aarre oli olemassa. Yhtäkkiä, lapio osui johonkin kovaan. Aino jäätyi. Sitten varovasti alkoi puhdistaa maata käsillään. Maakerroksen alta ilmestyi metalliesineen reuna. “Sain sen kiinni!” se huudahti ja alkoi kaivaa tuplasti energialla. Muutamassa minuutissa laatikko oli kokonaan vapautettu. Se osoittautui pieneks noin kolmekymmentä kertaa neljäkymmentä senttiä, painava, ilmeisesti sisältäen jotain. Kansi oli tiukasti kiinni mutta ei lukittu. Aino veti sen varovasti ulos kuopasta ja laittoi nurmikolle. Sydän hakkas kuin se haluis hypätä ulos rinnasta. Se nosti kannen hitaasti ja jäätyi. Laatikko oli täynnä kultaa. Kultakoruja, kolikoita, harkkoja. Metalli kimmelsi auringossa kaikissa keltaisissa sävyissä. Aino ei ollut koskaan nähny niin paljon kultaa kerralla. Se otti varovasti yhden korun massiivisen kultakaulakorun jalokivineen. Se oli painava, kylmä, aito. Sitten se otti kourallisen kolikoita vanhoja, tuntemattomine kirjoituksineen ja kuvineen. Jotkut olivat selvästi hyvin vanhoja. Siellä oli myös kultasormuksia, rannekoruja, korvakoruja, riipuksia laatikossa. Kaikki oli huolellisesti kääritty pehmeään kankaaseen etteivät vahingoita toisiaan. Isoisä oli selvästi keränny tämän kokoelman pitkään rakkaudella. Aino istui nurmikolla laatikon vieressä, ei uskonut silmiään. Se todella löysi aarteen. Oikean, kuin lasten saduissa. Ja se kuului nyt sille. “Kuinka paljon tämä voisi olla arvoltaan?” se kuiskas katsoen koruja. “Miljoona? Kaksi? Kolme?” Se yritti arvioida. Kulta laatikossa painoi kaksi tai kolme kiloa. Kullan hinta oli korkea nyt. Plus kappaleiden antiikkiarvo. Plus jalokivet. “Se on omaisuus,” se sano ääneen. “Mä oon rikas. Mä oon oikeesti rikas.” Tajunta ei tullut heti. Ensin oli shokki löydöstä. Sitten yllätys, ilo. Sitten hidas ymmärrys mitä se tarkoitti. Se ei ollut enää riippuvainen Mikasta. Ei tarvi kestää sen nöyryytystä. Ei tarvi etsiä vuokrahuonetta. Se voisi ostaa asunnon minkä tahansa halusi. Se voisi matkustaa. Opiskella. Tehdä mitä se halusi. Auttaa muita. Elää tavalla jota se aina unelmoi. “Isoisä…” se kuiskas katsoen taivaalle. “Kiitos. Kiitos että uskoit muhun. Kiitos tästä aarteesta.” Laittaen korut takaisin huolellisesti, se sulki kannen. Sen täytyi piilottaa aarre taloon kunnes se päätti mitä tehdä. Löytää arvioija. Selvittää tarkka arvo. Järjestää kaikki kunnolla laillisesti. Mut tärkein sen täytyi tottua ajatukseen että sen elämä oli muuttunu rajusti. Vain eilen, se oli hylätty nainen jolla ei ollut mitään paitsi vanha talo hylätyssä kylässä. Ja tänään, se tuli oikean omaisuuden omistajaks. Aino nosti painavan laatikon ja kantoi sen taloon. Eteisessä se mietti mihin piilottaa sen parhaiten. Lopulta se laittoi sen makuuhuoneeseen kaappiin, vaatteiden taakse. Piilotettuaan aarteen, se istui sängyllä ja otti puhelimen. Näytöllä oli useita vastaamattomia puheluita tuntemattomasta numerosta ja yksi viesti Mikalta: “Milloin sä noudat loput tavarois?” Aino hymyili. Vain eilen sellainen viesti ois heittäny sen pois tasapainosta, saanu sen tuntemaan syyllisyyttä. Mut tänään se tuntui hauskalta. Mika ei tienny mitä oli tapahtunu. Ei tienny kuka sen ex-vaimo oli tullu. Se ei vastannu. Sen sijaan se soitti töihin ja ilmoitti ottavansa palkatonta lomaa toistaiseksi. Kirjastonhoitaja oli yllättynyt mutta ei kysyny kysymyksiä Aino oli vastuullinen työntekijä ja sillä oli oikeus levätä. Sitten se meni nettiin ja alkoi etsiä tietoa miten arvioida antiikkikoruja ja miten laillisesti myydä sellaisia arvoesineitä. Aino löysi useita organisaatioita aluekeskuksesta jotka erikoistui näihin asioihin, merkitsi niiden yhteystiedot soittaaks aamulla. Päivä lensi huomaamatta. Se tarkisti jatkuvasti että laatikko kaapissa oli vielä siellä. Se ei voinu uskoa oliko se todella totta? Oliko se todella löytäny perhe aarteen? Illalla se luki isoisän kirjeen uudelleen. Se oli erityisesti kosketettu osasta joka sano että varallisuuden pitää auttaa ihmistä tulemaan paremmaks, ei huonommaks. Isoisä oli viisas ja ymmärsi että raha on vain työkalu, ei tavoite itsessään. “Mä en tuu niinkun Elina,” Aino lupasi itselleen. “Mä en unohda mistä tämä varallisuus tuli ja kuka sen jätti mulle. Mun täytyy oikeuttaa isoisän luottamus.” Yö meni rauhallisesti. Aino nukkui syvästi ja näki kilttejä unia. Unessa isoisä tuli sen luo, hymyili, ja sanoi olevansa ylpeä siitä, että tiesi ettei se pettäisi sitä. Seuraavana aamuna se heräs selkeillä ajatuksilla ja suunnitelmilla. Ensimmäinen asia oli määrittää löydön arvo. Sitten sen täytyi päättää myykö kaiken kerralla vai osissa, miten järjestää asiakirjat oikein, mitä veroja sen täytyisi maksaa. Se soitti yhdelle firmalle joka erikoistui antiikkiesineiden arviointiin. Asiantuntija suostui tulemaan Metsäkylään seuraavana päivänä. Aino varoitti että kokoelma on suuri ja arvokas, joten kokenut asiantuntija tarvitaan. “Huomenna se selkenee,” se sano itselleen. “Huomenna mä saan tietää kuinka rikas mä oon.” Sillä välin se päätti huolehtia talosta ja puutarhasta. Nyt kun sillä oli varoja, se saattoi muuttaa tämän paikan oikeaks perhekodiks sellaiseks kuin se oli ollut, vanhojen valokuvien perusteella. Isoisä antoi sille ei vain aarteen se antoi sille mahdollisuuden aloittaa uusi elämä. Seuraavana aamuna, tasan kymmeneltä, ulkomainen auto saapui talolle. Keski-ikäinen mies tiukassa puvussa salkkuineen Antti Virtanen, antiikkiasiantuntija aluekeskuksesta nousi ulos. “Aino Korhonen?” se kysy lähestyen porttia. “Kyllä, se oon mä. Me sovittiin kokoelman arvioinnista.” Se katseli taloa tarkkaavaisesti, huomioi antiikkihuonekalut, ja nyökkäsi hyväksyvästi. Tavarat olivat hyvin hoidettuja. “Missä kokoelma itsessään on?” asiantuntija kysy. Aino vei sen makuuhuoneeseen, otti laatikon kaapista, laittoi sen pöydälle, ja avas kannen varovasti. Antti Virtanen vihelsi yllättyneenä. “Voi jumalauta! Mistä tämä on tullu kylään?” se mutisi. “Se on isoisän perintöä,” Aino vastas. “Se keräs kaiken elämänsä aikana.” Asiantuntija puki hanskat ja alkoi varovasti ottaa koruja esiin yksi kerrallaan. Se tutki jokaista suurennuslasin läpi, tarkisti leimat, punnitsi vaa’alla. Työskenteli hiljaa, vain satunnaisesti tehden muistiinpanoja vihkoon. Lopulta se sanoi: “Tämä on ainutlaatuinen kokoelma. Siinä on esineitä eri aikakausilta. Tämä kaulakoru 1700-luku, käsintehty. Kolikot ovat myös hyvin arvokkaita, varsinkin bysanttilaiset ne ovat erittäin harvinaisia.” Aino kuunteli hengitystään pidättäen. Jokaisella sanalla sydän hakkas nopeammin. “Ja kuinka paljon tämä kaikki voisi olla arvoltaan?” se ei voinu olla kysymättä. Asiantuntija laski suurennuslasin ja katso vakavasti sitä: “Mä voin nimetä tarkan summan vasta labra-analyysin jälkeen. Mut alustavasti vain kultaa täällä on yli kolme kiloa. Plus kivet: smaragdit, rubiinit, safiirit. Ja joidenkin esineiden merkittävä antiikkiarvo. Arviolta ei vähemmän kuin 150 000 euroa. Mahdollisesti enemmän. Jotkut esineet voivat olla arvokkaita huutokaupassa.” Aino tunsi huimausta. “150 000… Se oli paljon enemmän kuin se oli kuvitellut. Tällä rahalla se voisi ostaa useita kaupunkiasuntoja, hyvän talon, auton, varmistaa mukavan elämän.” “Haluatko myydä kokoelman?” asiantuntija kysy. “Mun firma tekee yhteistyötä vakavien ostajien kanssa. Me voidaan järjestää huutokauppa tai löytää yksityisiä keräilijöitä.” Aino pudisti päätään: “Ei, mä en oo valmis vielä. Mä tarviin aikaa miettiä.” “Mä ymmärrän,” asiantuntija sano. “Mut mä neuvon olemaan pitämättä tällaisia arvoesineitä kotona. Parempi pankin tallelokero tai erityinen säilytys.” Se jätti käyntikorttinsa ja alustavan raportin. Kun se lähti, Aino istui keittiössä pitkään, juoden teetä ja sulatellen mitä oli kuullut. 150 000 euroa. Se ei ollut vain rikas se oli uskomattoman rikas. Mutta jostain syystä se ei tuntenut iloa. Vain ahdistusta. Iso raha iso vastuu. Isoisä oli oikeassa: varallisuuden pitää tehdä ihmisestä parempi. “Mitä nyt?” se kysy ääneen. Miten hallita tämä perintö? Ensimmäinen ajatus oli palauttaa talo ja puutarha. Tehdä tästä paikasta mitä se kerran oli koti täynnä elämää ja lämpöä. Toinen auttaa tarvitsevia. Kylässä oli yksinäisiä vanhuksia joilla oli vaikeaa. Se voisi auttaa ruoalla, lääkkeillä, korjauksilla. Ja oman elämän osalta Aino tajusi ettei halunnut palata kaupunkiin. Täällä Metsäkylässä se tunsi sisäisen rauhan jota se ei koskaan tuntenut kaupunkikiireessä. Ehkä sen pitäisi jäädä tänne ikuisesti? Sen ajatukset keskeytti puhelinsoitto. Näytöllä Mika n numero. Aino epäröi mutta vastas. “Hei, miten menee?” tuli sen ääni. “Hyvin,” se vastas lyhyesti. “Mitä sä haluat?” “Kuule, ehkä me kiirehdittiin eron kanssa? Ehkä meidän pitäisi keskustella kaikesta uudelleen?” se sano odottamatta. Aino oli yllättynyt. Muutama päivä sitten se oli potkinut sen ulos asunnosta, kutsunut epäonnistujaksi. Ja nyt se ehdotti sovintoa. “Mistä se muutos tuli?” se kysy. “Mä tajusin että mä olin väärässä. Mä huusin, olin töykeä. Sä et oo syyllinen siihen miten isoisä jako perinnön. Ja talo kylässä ei oo niin paha. Sä voit tehdä siitä kesämökin, rentoutua kesällä.” Aino hymyili. Se oli selvää Mika oli suunnittelemassa jotain. “Ja mitä sä ehdota?” se kysy. “Tule takaisin. Unohda kaikki. Aloitetaan alusta. Taloa voi vuokrata lomailijoille tuo tuloja.” “Ja satuitko keskustelemaan tästä ideasta Elinan kanssa?” Aino jatkoi. Tauko. “No… se saattaa olla maininnut jotain,” se vastas epävarmasti. Aino ymmärsi. Elina oli luultavasti saanut tietää alueen kehityssuunnitelmista tai nousevista tonttihinnoista. Ja nyt ne halusivat saada sen takaisin kontrolloidakseen kiinteistöä. “Ja jos mä en halua tulla takaisin?” se kysy. “Älä ole tyhmä. Mitä sä teet yksin kylässä? Ei oo työtä, ei kauppoja, ei sivistystä… Sä oot kaupunkilainen.” “Ehkä en ole kaupunkilainen,” Aino vastas. “Ehkä mä pidän siitä täällä.” Mika yritti suostutella edelleen, tarjoten lapsia, muuttoa, parempaa asuntoa. Mutta Aino kuunteli ja ihmetteli miten se ei ollut huomannu valheellisuutta sen sanoissa ennen. Jokainen tarjous kuulosti lavastetulta. Se puhu ei rakkaudesta, vaan ahneudesta. “Selvä, mä mietin sitä,” se sano rauhallisesti. Puhelun jälkeen se nauroi pitkään. “Ikävöi mua, se sanoo… Mies joka potki mut ulos nyt ikävöi ja tarjoo perhettä.” Seuraavana päivänä Elina soitti. Aino odotti soittoa. “Aino, hei! Miten sä asettaudut kylään?” sisko aloitti makeasti. “Hyvin. Entä sä?” “Miten asunto?” “Hyvä. Sä et soita ihan noin vaan, vai?” “Mika sano että te sovitte. Mä oon tosi iloinen!” Elina sano. Aino hymähti mielessään mutta piti ulkoisesti rauhallisen: “Ei vielä sovittu. Keskustellaan mahdollisuuksista.” “Mä näen, sä oot loukkaantunu Mikan takia. Mut ei mitään vakavaa tapahtunu meidän välillä,” Elina yritti selittää. “Miks sä sitten soitat?” Aino kysy suoraan. “Mä haluun auttaa. Mä sain selville ne suunnittelee rakentaa mökkikylän sun alueelle. Sun tontti voi tulla paljon arvokkaammaks.” “Niin se on,” Aino ajatteli. Elina toivoi saavansa osan perinnöstä. “Mä ehdotan: mä hoidan myynnin. Mulla on kontakteja kiinteistönvälittäjäfirmoissa. Me löydetään hyvä asiakas, myydään korkeaan hintaan. Jaetaan tuotot sä saat puolet, mä saan puolet työstä.” Aino melkein nauroi. Elina tarjosi puolta oman tonttinsa hinnasta, pitäen sitä anteliaisuutena. “Ja jos mä en halua myydä?” Aino kysy. “Älä ole tyhmä. Mitä sä teet sillä romulla? Asu kaupungissa, osta normaali asunto rahalla,” Elina vastas. “Elina, satuitko keskustelemaan tästä kaikesta Mikan kanssa?” Aino kysy suoraan. “No… ehkä mä mainitsin,” sisko vastas yrittäen kuulostaa rennolta. “Mä näen. Mut se on sun etu. Me vain halutaan auttaa sua,” se lisäsi. “Kyllä, mä ymmärrän kaiken,” Aino vastas kuivasti. “Mä mietin sitä. Älä viivyttele. Kun rakentaminen ei oo alkanu, sä oikeesti voit ansaita. Sen jälkeen hinnat voi laskea.” Puhelun jälkeen Elinan kanssa Aino vihdoin ymmärsi mitä tapahtu: Mika ja sen sisko luulivat että se on naiivi nainen jota on helppo huijata. Niiden suunnitelma oli yksinkertainen: saada se takaisin kaupunkiin, saada kontrolli talosta ja tontista, myydä tontti kannattavasti, jättäen sille murusia. “Kuinka väärässä te ootte,” se sano ääneen. “Ja kuinka todella väärässä.” Aino avas kaapin, otti laatikon isoisän aarteilla, ja taas tarkasti huolellisesti jokaista esinettä. Jokainen kappale oli todellinen taideteos, jokainen kolikko pala historiaa. Isoisä oli keränny tätä kauneutta koko elämänsä. Nyt se kaikki kuului sille. “Mä en anna yhtään asiaa Mikalle ja Elinalle,” se päätti lujasti. “Ei koruja, ei taloa, ei tonttia. Ne eivät saa mitään.” Viikko myöhemmin Mika tuli Metsäkylään. Aino näki sen auton ikkunasta ja meni ulos tapaamaan sitä. Se näytti itsevarmalta ja jopa tyytyväiseltä. “Hei, Aino!” se hymyili leveästi ja yritti halata ex-vaimoaan, mutta se astui taaksepäin. “Miks sä tulit?” “Sun takia tietysti! Mä jo ikävöin sua. Valmistaudu me mennään kotiin.” “Kuka sano että mä suostuin?” “Riittää valitus. Katso miten sä asut. Millaisessa erämaassa! Ja talo on niin rapistunut.” Mika katso pihaa ilmeisellä tyytymättömyydellä. “Vaikka tontti ei oo paha. Elina on oikeassa tänne voi rakentaa jotain kiinnostavaa.” “Entä jos mä sanon että mä pidän siitä täällä? Että mä haluun jäädä?” Se nauroi. “Älä ole tyhmä. Mitä sä teet täällä? Millä sä elät? Sulla ei oo rahaa.” “Mistä sä tiedät onko mulla rahaa vai ei?” “Aino, sä työskentelit kirjastonhoitajana 2000 euroa kuussa. Mitä rahaa?” “Ehkä mä säästin vähän pahan päivän varalle.” “Mut se ei kestä kauan.” Aino hymyili. “Entä jos mä sanon että mulla on nyt enemmän rahaa kuin sä voit kuvitella?” “Mistä ne tulisivat? Sä sait vain tämän talon isoisältä.” “Vain talon,” se myönsi. “Mut isoisä osoittautui viisaammaks kuin me luultiin.” Aino kertoi sille aarteesta. Aluksi Mika ei uskonut, sitten nauroi, mutta kun se tajusi että se oli vakavaa, se kalpeni. “Kuinka paljon?” se vaati. “150 000 euroa. Ehkä jopa enemmän.” Mika oli hiljaa useita minuutteja, sitten puhu pehmeällä äänellä: “Aino, sä ymmärrät että sellainen raha pitää sijoittaa oikein? Mä voin auttaa. Mulla on bisneskokemusta. Me voidaan aloittaa bisnes yhdessä, kehittää.” “Muista mitä sä sanoit mulle viikko sitten?” Aino keskeytti. “Että mä oon epäonnistuja? Se oli tunnepurkaus, mä en tarkoittanu sitä.” “Ja muista miten sä potkit mut ulos? Sanoit pakkaa?” “Aino, unohdetaan mennyt. Aloitetaan alusta. Tällä rahalla me voidaan tehdä mitä tahansa.” Aino katso sitä säälien. “Tiedätkö, Mika, mä todella rakastin sua. Luulin että sä oot hyvä ihminen. Mut sä osoittauduit ahneeks ja laskelmoivaks.” “Sä tarkoitat…” “Että viikko sitten sä ajattelit mun olevan epäonnistuja, ja tänään, kuullessas rahasta, sä pidät mua jälleen arvoisena sun rakkaudelles. Se ei oo rakkautta se on ahneutta.” Mika yritti väitellä, mutta Aino ei enää kuunnellut. “Sano mulle, haluatko oikeesti olla mun kanssa? Vai mun rahan kanssa?” “Aino, sä et voi tehdä tätä. Me elettiin yhdessä seitsemän vuotta.” “Ne seitsemän vuotta näyttivät kuka sä oikeesti oot.” Se kääntyi ja meni taloon. Mika juoksi perässä, huutaen, rukoillen, uhkaillen. Mut se ei edes katsonut taakseen. Portilla se pysähtyi ja sanoi kylmästi: “Poistu mun tontiltani. Älä tule tänne enää. Me hoidetaan ero käräjäoikeudessa.” “Sä tuut katumaan tätä!” se huusi. “Sellasta rahaa ei voi pitää yksin nainen. On ihmisiä pahempia kuin mä.” “Ehkä,” Aino vastas rauhallisesti. “Mut se on mun ongelma. Ja sä lähde.” Mika huusi vielä vähän, sitten nousi autoon ja lähti, paiskaten oven kovaa. Aino meni sisään ja tunsi uskomatonta helpotusta. Se luku sen elämästä oli ohi. Ei enää nöyryytystä, ei enää selityksiä, ei enää tuntea arvottomuutta. Se oli vapaa. Myöhemmin illalla Elina soitti. Sen ääni oli ärtynyt. “Mika kerto mulle sun löydöstä,” se aloitti ilman johdantoa. “Sä luulet olevas niin fiksu?” “Fiksu tarpeeks etten anna huijata itteäni,” Aino vastas rauhallisesti. “Muistatko edes kuka aina autto sua? Kuka tuki sua? Mä vanhempi sisko. Mulla on oikeus perintöön.” “Elina, isoisä jätti sun asunnon. Mul le talon. Jokainen sai mitä se valitsi. Se ei tienny aarteesta. Jos se ois tienny, se ois jakanu yhtä suuressa määrin.” “Aarre oli tontilla. Niin se on mun. Sun täytyy jakaa. Me ollaan sisaruksia.” “Sisaruksia,” Aino myönsi. “Mut muistatko miten sä kohtelit mua koko elämäni? Miten sä kutsu mua epäonnistujaks? Miten sä iloitit kun mä sain huonoimmat jutut?” “Se on eri asia.” “Ei, se on sama. Sä aina sait parhaan ja pidit sitä reiluna. Ja nyt kun mä sain onnea, sä vaadit jakamaan. Niin ei tapahdu, Elina.” “Mä haen oikeuteen. Todistan että testamentissa oli rikkomuksia.” “Hae,” Aino sano rauhallisesti. “Mut pidä mielessä: nyt mulla on rahaa hyville lakimiehille.” Elina jupisi vielä vähän ja suuttuneena laski luurin. Aino sammutti puhelimen ja meni ulos puutarhaan. Aurinko laski puiden taakse, maalaten taivaan kultaiseksi ja vaaleanpunaiseksi. Linnut lauloivat, kukat ja raikkaus tuoksuivat. “Isoisä,” se kuiskas, “kiitos kaikesta. Talon, aarteen, mahdollisuuden aloittaa uusi elämä. Ja siitä että opetit mua erottamaan oikeat ihmiset vääristä.” Se otti puhelimen ja soitti rakennusfirman numero aluekeskuksesta: “Hei, mun nimi on Aino Korhonen. Mä haluaisin tilata vanhan talon kunnostuksen ja maisemasuunnittelun tontille. En säästä rahassa, laatu ja yksityiskohtiin huomioiminen on tärkeää.” Kuusi kuukautta myöhemmin, talo oli täysin erilainen: kunnostettu, maalattu, uudella katolla ja siistillä puutarhalla. Kukkapenkit, polut, huvimaja kaikki oli rakkaudella palautettu. Talo tuli sellaiseksi kuin se oli parhaimpina aikoina. Aino ei palannu kaupunkiin. Se jäi Metsäkylään, avas pienen kirjaston yhdessä tiloista, auttoi paikallisia asukkaita, harjoitti hyväntekeväisyyttä. Se myi osan kullasta, piti osan perheperintönä. Mika yritti saada puolet omaisuudesta oikeuden kautta mutta hävisi. Ero sujui nopeasti. Elina myös teki vaatimuksia, mutta testamentti oli asianmukaisesti laadittu, ja oikeus asettui Aino n puolelle. Aino oli onnellinen. Se löysi tarkoituksensa, sai itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Isoisä oli oikeassa: se todella oli erityinen. Se tarvitsi vain aikaa ymmärtääkseen sen. Joka ilta, istuen puutarhassa vanhan omenapuun alla, se kiitti isoisää sen rakkaudesta, uskosta siihen, ja viisaudesta. Aarre jonka se jätti ei ollut vain kultaa. Se oli avain uuteen, oikeaan elämään.Isoisä jätti Ainolle vanhan talon Metsäkylästä perinnöksi, kun se oli ihan rapistunut ja huonossa kunnossa. Hänen siskonsa Elina sai kaksion suoraan Helsingin keskustasta Keskuskadulta. Ainon mies Mika sanoi että se on epäonnistuja ja muutti Elinan luo. Kun kaikki oli mennyttä, Aino lähti kylään, ja kun se astui taloon sisään, se oli ihan ällikällä lyöty…
Notaarin toimistossa oli tosi tunkkainen ilma ja haisi vanhoilta papereilta. Aino istui epämukavalla tuolilla ja kädet hikoili hermoilta. Sen vieressä istui Elina, joka oli vanhempi sisko, pukeutunu kalliiseen pukuun ja kynnet just laitettu. Se näytti siltä kuin se ois tullu johonkin tärkeeseen kokoukseen. Elina selaa jotain puhelimella ja heitti joskus välinpitämättömiä katseita notaariin, niinku se haluis lähtee jo. Aino vääntelehti vanhan laukun hihnaa. Kolmekymmentäneljävuotiaana se tunsi ittesä edelleen araksi pikkusiskoks vieresä itsevarman ja menestyneen Elinan. Se työskenteli paikallisessa kirjastossa, ei kovin hyvin palkattu homma, mutta Aino rakasti sitä työtä. Toiset pitivät sitä enemmän harrastuksena, varsinkin Elina, joka oli isossa firmassa ja tienas paljon enemmän kuin Aino koko vuodelta. Notaari, vanha mies silmälaseineen, yski ja avas kansion. Huone hiljeni. Seinällä vanha kello tikitti pehmeästi. Aika hidastui. Ainon mieleen tulivat muistot, miten isoisä usein sano: “Tärkeimmät asiat elämässä tapahtuu hiljaisuudessa.”
“Eero Juhani Korhosen testamentti,” notaari alkoi yksitoikkoisella äänellä. “Jätän kaksion Keskuskadulta talo 27, asunto 43, kalusteineen ja tavaroineen tyttärenpojalle Elina Korhoselle.” Elina ei nostanu silmiään puhelimesta, niinku se ties jo etukäteen saavansa arvokkaimman. Naama rauhallinen. Aino tunsi tutun kivun rinnassa. Taas se tapahtu. Taas se oli kakkonen. Elina oli aina ensimmäinen, sai parhaan. Koulussa se menestyi hyvin, sitten pääs arvostettuun yliopistoon, naimisiin varakkaan bisnesmiehen kanssa. Sillä oli tyylikäs asunto, kallis auto, muodikkaat vaatteet. Ja Aino? Se jäi aina isomman siskon varjoon.
“Ja myös talon Metsäkylästä kaikkin rakennuksin, ulkorakennuksin ja tuhatkaksisataa neliömetrin tontti, jätän tyttärenpojalle Aino Korhoselle,” notaari jatkoi. Aino säpsähti. Talo Metsäkylässä? Se rapistunut, jossa isoisä asu yksin viime vuosina? Se muisti sen hämärästi nähny vain muutaman kerran lapsena. Silloin talo näytti romahtavan. Kuoriutuvaa maalia seinissä, vuotava katto, rikkaruohoinen piha kaikki herätti huolta. Elina katsoi vihdoin pois ruudulta ja vilkasi siskoaan pienellä hymyllä: “No Aino, sä sait sentään jotain. Vaikka rehellisesti en tiedä mitä teet sillä romulla. Ehkä purat ja myyt tontin kesämökkeihin?” Aino oli hiljaa. Sanat jäivät kurkkuun. Miks isoisä teki näin? Ehkä sekin piti sitä epäonnistujana joka ei tarvii uutta taloa? Se halus itkee mutta pidättäyty ei täällä, ei Elinan ja sen tiukan notaarin edessä joka katso vähän myötätuntoisesti. Notaari jatkoi muodollisuuksia. Aino kuunteli hajamielisesti. Isoisä oli aina ollut reilu mies. Miks nyt jako perinnön näin epäreilusti? Lopulta paperit ohi. Notaari antoi kummallekin siskolle asiakirjat ja avaimet. Elina kirjotti nopeasti, laitto avaimet tyylikkääseen laukkuun ja nousi. Liikkeet itsevarmat. “Mä joudun lähtee, mulla on tapaaminen asiakkaiden kanssa,” se sano ilman katsetta Ainoon. “Pidetään yhteyttä. Älä sure liikaa sentään sä sait jotain.” Ja se lähti, jättäen jälkeensä ranskalaisen parfyymin tuoksun. Aino istu toimistossa pitkään, pidellen avaimia kylätaloon. Ne olivat painavia, rautaisia, ruosteisia reunoista, vanhanaikaisia. Ei yhtään niinkun Elinan elegantit avaimet. Ulkona odotti jo mies Mika. Se seisoi vanhan auton vieressä, poltti tupakkaa ja katsoi kelloa kärsimättömästi. Ärsytys näkyi naamassa. Kun Aino tuli ulos, se sammutti tupakan jalalla. “No, mitä sä sait?” se kysy ilman tervehdystä. “Toivottavasti edes jotain arvokasta?” Aino kerto hitaasti testamentin sisällön. Mika n naama synkkeni jokaisella sanalla. Kun se lopetti, Mika seisoi hiljaa, sitten löi auton konepeltiä. “Talo kylästä?! Ootko tosissas? Sä pilasit kaiken taas! Siskos saa asunnon keskustasta arvoltaan ainakin 400 000 euroa, ja sä jotain romua!” Aino säpsähti sen töykeydestä. Aiemmin Mika ei kiroillut usein, mutta viime aikoina se oli ärtynyt, varsinkin raha-asioissa. “Mä en valinnu mitään,” Aino yritti puolustaa, ääni vapisten. “Se oli isoisän päätös.” “Mut sä olisit voinu vaikuttaa siihen! Näyttää sille että ansaitset enemmän! Puhu, selitä tilanne!” “Ei… Sä olit aina liian hiljainen hiiri.” “Aina sivussa, et pysty mihinkään. Et saa edes kunnon perintöä.” Sanat leikkasivat kuin veitsi. Aino tunsi kyyneleitä nousevan. Seitsemän vuotta avioliittoa, ja se puhuu kuin tuntemattomille. “Mika, älä huuda. Ihmiset kattelee.” “Ehkä me voidaan tehdä jotain sillä talolla?” Aino ehdotti hiljaa. “Tehdä jotain? Mitä sä teet romulla keskellä ei mitään? Kukaan ei anna edes 10 000 euroa siitä. Ehkä pura ja myy tontti.” Mika hyppäsi autoon, paiskasi oven, käynnisti ja oli hiljaa koko matkan kotiin, mutisten jotain. Aino katso ulos ikkunasta ja mietti isoisää. Eero Juhani oli kiltti, vaitelias mies. Se työskenteli traktorinkuljettajana maatalousosuuskunnassa, sitten veturinkuljettajana, ja eläkkeelle jäätyään muutti Metsäkylään. Se sano että kaupunki on tunkkainen, mutta kylässä ilma on puhdas, ja vihdoin voi elää itselleen. Aino muisti käyneensä siellä kesällä lapsena. Isoisä opetti erottamaan syötävät sienet myrkyllisistä, näytti paikkoja missä mansikat ja vadelmat kasvaa, puhui linnuista ja eläimistä. Se ei koskaan korottanut ääntä sille tai pakottanut tekemään mitä se ei halunnu. Se oli vaan siellä kiltti, rauhallinen. Kiitos sille, Aino tunsi itsensä tarpeelliseksi. Isoisä toisti usein: “Sä olet erityinen, lapsenlapsi. Et niinkun muut. Sulla on herkkä sielu; sä näät kauneuden missä toiset ei. Se on harvinainen lahja.” Silloin Aino ei ymmärtäny. Nyt sanat tuntuivat julmalta pilkalta. Mikä siinä oli erityistä jos jopa oma mies piti sitä arvottomana epäonnistujana? Kotona Mika laittoi heti telkkarin päälle ja uppoutu uutisiin. Aino meni keittiöön laittamaan ruokaa. Perunoita kuoriessaan se mietti mitä tehdä. Ehkä yrittää myydä talon? Vaikka kuka ostais puoliksi rapistuneen talon hylätystä kylästä ilman kunnon teitä? Se muisti että Metsäkylässä ei ollut enää nuoria kaikki lähteneet paitsi vanhukset jotka ei halunnu jättää kotiseutuaan. Ei kauppaa, postitoimisto auki kerran viikossa. Täydellinen erämaa. Illallisella Mika oli hiljaa, katsoi telkkaria. Aino yritti jutella viikonloppusuunnitelmista, mutta se vastasi lyhyesti ja kuivasti. Lopulta se laski haarukan ja katso vakavasti: “Aino, mä oon miettiny paljon tänään. Meidän avioliitto ei toiminu.” “Sä et anna mulle mitä mä haluun elämältä.” Aino nosti katseensa lautaselta. Sydän hakkas. “Mitä sä tarkoitat?” “Mä tarviin naisen joka auttaa mua menestymään. En sellaista joka työskentelee pennillä kirjastossa ja perii romuja. Mä oon 37.” “Mä haluun elää hyvin, en säästää kaikesta.” “Sä tiesit kenen kanssa naimisiin. Mä en koskaan teeskennellyt, en piilottanut kuka mä oon.” “Mä tiedän. Ja se oli mun virhe. Mä luulin että sä tuut kunnianhimoisemmaksi, saat hyvän työn. Mut sä jäit harmaaks hiireks, tyytyväiseks pieneen.” Aino tunsi että kaikki sisällä särky. “Ja mitä sä ehdota?” “Ero. Mä oon jo konsultoinu lakimiestä. Sillä aikaa sä voit asua kavereilla tai sun ihmeellisessä kylässä.” Viimeiset sanat se sano sellaisella pilkalla että Aino vapisi. Mika nousi pöydästä ja suuntasi ovelle. “Odota,” Aino pyysi hiljaa. “Entä kaikki mitä meillä oli? Seitsemän vuotta yhdessä. Meidän unelmat.” “Seitsemän vuotta virheitä,” se keskeytti kääntymättä. “Muuten, Elina on oikeassa sä et oo mun tyyppi. Se on fiksu, käytännöllinen nainen. Ei niinkun…” Se ei lopettanu, mutta Aino ymmärsi. Se tarkotti Elinaa. “Totta kai, Elina. Menestyvä, kaunis, rikas Elina. Ja nyt asunnon keskustasta. Niin sä… sä valitsit sen?” Aino kuiskasi tuskin, tunti kylmää sisällä. “Me ollaan juteltu paljon viime aikoina,” Mika vastas rauhallisesti. “Sen mies on usein matkoilla, se tuntee itsensä yksinäiseks. Ja mä pidän siitä kiinnostavana. Meillä on samanlaiset näkemykset elämästä. Se ymmärtää mua.” Mitä “pyriminen parhaaseen” tarkoittaa? Aino jäi pöytään, katsoen miestä jonka kanssa se oli eläny seitsemän vuotta. Oliko tämä sama Mika joka kerran antoi kukkia syntymäpäivänä, kehui, lupasi olla aina? Nyt se näytti vieraalta, välinpitämättömältä, jopa julmalta. Niinkun naamio oli pudonnut, paljastaen todellisen luonteen. “Pakkaa tavarasi,” se sano ilman tunnetta. “Huomenna illalla mä haluun sun lähteneen lopullisesti. Mä rekisteröin asunnon mun nimiin; ei tuu ongelmia.” Niillä sanoilla se lähti, jättäen Aino yksin pöytään vastapäätä kylmää illallista. Se istu, ei uskonut mitä tapahtu. Yhden päivän aikana se menetti kaiken: toivon hyvästä perinnöstä, miehen, kodin. Vain vanha rakennus hylätyssä kylässä jäi, josta se muisti melkein ei mitään. Yönä Aino ei nukkunu. Maaten sohvalla olohuoneessa ei ollut voimaa tai halua mennä makuuhuoneeseen se pohti elämäänsä. Kolmekymmentäneljä vuotta. Mitä sillä oli? Työ jota kukaan ei arvostanu, mies joka lähti sen oman siskon luo, ja sisko joka aina piti sitä epäonnistujana. Ja nyt tämä mystinen talo erämaassa, josta se ties melkein ei mitään. Se muisteli lapsuutta, harvoja käyntejä isoisän luona. Silloin talo näytti valtavalta ja vähän pelottavalta. Siinä oli monta huonetta, vanhaa huonekalua, haisi puulle ja jollekin vieraalle. Isoisä kiersi sen kanssa taloa, kerto tarinoita menneisyydestä, niistä jotka asu täällä ennen. Mutta se oli niin kauan sitten että muistot olivat hämäriä, sumeita, haamumaisia. “Mä unohdin kokonaan…” Aino kuiskas katsoen valokuvia. “Mä rakastin tulla tänne. Miks mä lopetin?” Se muisteli. Elina aina keksi syitä olla vierailematta isoisän luona. Joko suunnitelmia kavereiden kanssa, tentteihin lukemista, tai jotain muuta tärkeää. Ja vanhemmat ei vaatinu, sanoen vanhemman tyttären olevan jo aikuinen ja päättävän lomista. Aino lopetti kysymisenkin ei halunnu vaikuttaa tungettelevan. Ja isoisä ei koskaan valittanu. Se soitti juhlapyhinä, kyseli kuulumisia, aina sanoi ilahtuvansa kuulla. Mutta joskus suru kuulosti sen äänessä jota se ei huomannu silloin, mutta nyt muisteli kivulla sydämessä. Aino laittoi valokuvat huolellisesti takaisin ja sulki laatikon. Talo hiljeni, hämärä paksuntui ulkona. Se tunsi itsensä väsyneeks. Päivä oli liian raskas. Se halus vaan maata ja unohtaa kaiken muutamaks tunniks, ei ajatella särkyneestä elämästä. Aino palas olohuoneeseen hakemaan matkalaukut ja raahasi ne makuuhuoneeseen. Se otti pyjamat ja tarpeelliset, sitten meni kylpyhuoneeseen. Yllättäen kaikki oli kunnossa puhtaat pyyhkeet, saippua, jopa hammasharja ja tahna uudessa paketissa. “Joku selvästi valmistautu mun tuloon,” Aino ajatteli. “Mut kuka? Ja miks?” Peseydyttyään ja vaihdettuaan se makas isoisän sängyssä. Peitteet haisivat tuoreelta ja yrtteiltä. Patja mukava, tyyny pehmeä. Aino makas pimeässä, kuunnellen kylän yöääniä: jossain pöllö huhuili, lehdet kahisivat, kissa kehräs ikkunan alla. Ensimmäistä kertaa kuukausiin se tunsi olonsa turvalliseks. Ei Mikaa ärsytyksineen ja moitteineen. Ei Elinaa halveksivine katseineen. Ei kollegoja jotka piti sen työtä merkityksettömänä. Vain hiljaisuus, rauha, ja outo tunne että talo hyväksy sen kuin perheenjäsenen. “Isoisä…” se kuiskas pimeyteen. “Jos sä kuulet mua… Kiitos. Kiitos että jätit mulle tän talon. En tiedä mitä mä teen sillä, mut nyt se on ainoa paikka jossa mä voin olla itseni.” Uni tuli hitaasti. Ajatukset harhaili: sen täytyy järjestää asiakirjat, päättää jäädäkö vai myydä tontti. Soittaa töihin, selittää tilanne. Aloittaa uusi elämä. Mutta kaikki se tuntui etäiseltä ja ei niin tärkeältä. Nyt tärkein se löysi turvapaikan. Paikan pysähtyä, hengähtää, ja miettiä mitä tehdä seuraavaks. Isoisän talo tervehti sitä kuin vanhaa ystävää, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Aino tunsi ettei ole yksin. Nukahtaessaan se muisteli isoisän sanoja että se on erityinen. Silloin ne sanat tuntuivat vain vanhan miehen rakkauden ilmaukselta. Nyt Aino ajatteli: ehkä isoisä todella näki jotain siinä mitä toiset ei? Ehkä jättämällä talon sille, se ties mitä teki? “Huomenna,” se lupasi itselleen. “Huomenna mä ymmärrän kaiken. Kyllä mä ymmärrän.” Ja sillä ajatuksella se vaipui syvään, rauhalliseen uneen jota se ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Aino heräs lintujen lauluun. Aamuaurinko paistoi ulkona, ja koko maailma näytti erilaiselta ei niin synkältä ja toivottomalta kuin eilen. Se venytteli sängyssä, tunsi itsensä levänneeks ensimmäistä kertaa kuukausiin. Kaupunkiasunnossa autot, naapurit ja rakentaminen herätti jatkuvasti. Täällä oli sellainen hiljaisuus että vain lintujen laulu ja lehtien kahina kuului. Aino nousi ja lähesty ikkunaa. Aamu muutti kylän aurinko kullansi puun latvat, sudenkorennot tanssi ilmassa, jossain kaukana lehmä ammui. Vinoaidan takaa se näki villiintyneen puutarhan. Aino bongas omenapuita, päärynäpuita, herukkapensaita. Kaikki oli heinän peitossa, mutta tiheikön alta se näki siistejä polkuja ja penkkejä. “Isoisä teki kovasti töitä täällä,” se ajatteli. “Ja nyt kaikki on unohdettu.” Se peseytyi nopeasti, pukeutui ja meni alakertaan keittiöön. Kyllä, jääkaapissa oli tuoreita tuotteita joku oli selvästi huolehtinut sen tulosta. Aino keitti kahvia, paistoi munia, ja istui aamiaiselle ikkunan viereen, ihaillen puutarhan näkymää. Syödessä se mietti kuka oli siivonnut talon ja ostanut ruoat. Ehkä isoisä pyys naapureita huolehtimaan talosta? Tai oli kotiapulainen? Mutta mistä kotiapulainen sellaisessa erämaassa? Aamiaisen jälkeen Aino päätti tarkastaa talon päivänvalossa perusteellisesti. Eilen se oli liian väsynyt huomioimaan yksityiskohtia. Se aloitti olohuoneesta, tutki huonekaluja, kuvia seinillä, pikkutavaroita hyllyillä. Vanhoja valokuvia riippui seinillä kehyksissä isoisä nuorena, sen vanhemmat, jotkut sukulaiset joita Aino ei muistanut. Yksi kuva erityisesti kiinnitti huomion. Siinä oli tämä talo monia vuosia sitten. Se näytti uudelta ja hyvin hoidetulta, kukkivat kukkapenkit ja siistit polut ympärillä. Ihmisiä juhlavaatteissa talon lähellä todennäköisesti isoisän perhe. “Mikä kaunis talo se oli!” Aino mutisi. “Ja mikä ihana puutarha!” Jatkaen tarkastusta, se huomasi antiikkisia astioita kaapissa posliinilautaset kuvioineen, kristallilasit, hopealusikat. Kaikki oli hoidettu ja kiillotettu. Pöytälaatikossa oli kellastuneita kirjeitä, asiakirjoja, muita papereita joita isoisä oli säilyttäny vuosia. Aino saapui sohvalle ja yhtäkkiä pysähtyi. Jokin oli epätavallista siinä. Se seisoi oudosti ei seinän suuntaisesti, vaan vinossa. Niinkun se ois äskettäin siirretty eikä pantu takaisin kunnolla. Se lähesty ja huomasi yhden tyynyn olevan eri tavalla kuin toiset. Huolellisesti nostaen sen, Aino huudahti. Tyynyn alla oli valkoinen kirjekuori. Siinä isoisän käsialalla luki: “Rakkaalle lapsenlapselleni Ainolle.” Sydän hakkas. Aino otti kirjekuoren tärisevin käsin. Se oli suljettu, mutta sinetti oli vanha selvästi kirje oli ollut täällä pitkään. Huolellisesti avaten kuoren, se veti ulos neljään taitetun paperiarkin. Käsiala oli kiistattomasti isoisän siisti, vanhanaikainen, tunnusomaisine koukeroineen. Aino avas kirjeen ja alkoi lukea: “Rakas Aino. Jos sä luet tätä kirjettä, se tarkoittaa että mä en ole enää täällä, ja sä oot tullu meidän taloomme. Mä tiesin että sä tuut. Mä tiesin että se oisit sä, ei Elina. Koska sä olit aina erityinen, ja mä näin sen. Sä varmaan mietit miks mä jätin sun vanhan talon, ja Elinalle asunnon. Sä varmaan luulet että mä olin epäreilu sulle. Mut usko mua, lapsenlapsi, mä jätin sulle paljon enemmän kuin minkään asunnon. Muista miten sä kysyit multa aarteista lapsena? Sä aina haaveilit löytäväs aarteita jotka merirosvot tai ryövärit olivat haudanneet…” Aino pysähtyi, luki viimeiset rivit uudelleen. Sydän hakkas niin kovaa että se kuul i selvästi rinnassa. “Aarre?” se ajatteli. Isoisä puhu oikeasta aarteesta? Se jatkoi lukemista: “Mä käytin koko elämäni keräämään mitä mä jätän sulle. Mä keräsin pikkuhiljaa, piilottaen kaikilta. Jopa sun mummo, lepääköön rauhassa, ei tienny koko totuutta. Mä en työskennellyt vain traktorinkuljettajana ja veturinkuljettajana. Mulla oli toinen bisnes jota kukaan ei epäilly. Sodan jälkeen monet perheet jättivät kylät, muuttaen kaupunkeihin. Ne myivät tai vain hylkäsivät kotinsa tavaroineen. Mä ostin arvokkaita tavaroita niiltä pennillä antiikkikoruja, kolikoita, jalometalleista tehtyjä esineitä. Silloin melkein kukaan ei ymmärtäny niiden todellista arvoa. Myöhemmin mä myin nämä esineet kaupunkiin keräilijöille ja antiikkikauppiaille. Mut arvokkaimman mä pidin itselläni. Kultakoruja, vanhoja kolikoita, jalokiviä kaikki tämän mä piilotin ja säästin sulle.” “Koska mä tiesin että sä oot ainoa perheessämme joka ymmärtää että oikeat aarteet ei oo rahaa, vaan muistoja, historiaa, ja yhteyttä esi-isiin. Mun aarre on haudattu pihalle, vanhan omenapuun alle sen saman jossa me istuimme yhdessä, ja mä kerroin sulle tarinoita. Kaiva metri syvään, puolitoista metriä rungosta, kohti taloa. Sieltä sä löydät metallilaatikon.” “Aino, tämä aarre on sun oikea perintö. Se auttaa sua aloittamaan uuden elämän, tulemaan itsenäiseks, toteuttamaan unelmasi. Mut muista: varallisuuden pitää tehdä ihmisestä parempi, ei huonompi. Älä tuu niinkun Elina, jolle raha on tärkeämpi kuin perhe ja ihmissuhteet. Mä rakastan sua, rakas lapsenlapseni. Toivon että sä annat anteeks vanhalle isoisälles tämän pienen tempun. Isoisäsi Eero.” Aino lopetti kirjeen lukemisen ja istu vain siellä, pitäen paperia. Aarre. Oikea aarre haudattuna pihalle. Isoisä oli käyttäny koko elämänsä keräämään aarteita ja piilotti ne erityisesti sille. “Se ei voi olla…” se kuiskas. “Tää täytyy olla vitsi.” Mutta käsiala oli kiistattomasti isoisän, paperi kulunut ja vanha, ja yksityiskohdat kirjeessä liian tarkat. Se todella ties sen luonteen, muisti kauan sitten puheet aarteista. Ja se omenapuu pihalla se jossa ne istuivat. Aino katso ulos ikkunasta. Talon takana seisoi vanha leviävä puu suurin puutarhassa. Sen oksien alla oli penkki jossa se istui lapsena kuunnellen isoisän tarinoita. “Puolitoista metriä rungosta kohti taloa,” se toisti kirjeen sanat. “Syvyys metri.” Kädet tärisivät jännityksestä. Entä jos se on totta? Entä jos isoisä todella jätti sille aarteen? Mut vaikka niin olis mistä saada lapio? Mitä naapurit ajattelee jos ne näkevät sen kaivavan pihalla? Aino meni ulos kuistille ja katso ympärilleen. Naapuritalot näkyivät tuskin useimmat tyhjiä. Ainoa elämän merkki oli savu yhdestä savupiipusta noin kahdensadan metrin päässä. Sieltä sen tontti ei näkyny. Kävellen talon ympäri, se löysi vajan. Ovi narisi mutta antoi periksi. Sisällä vanhoja puutarhatyökaluja lapioita, haravia, kuokkia. Kaikki ruosteisia mutta käyttökelpoisia. Se otti yhden lapion ja suuntasi kohti omenapuuta. Lähestyessään puuta, se luki kirjeen uudelleen: “Puolitoista metriä rungosta, kohti taloa.” Aino mittasi tarvittavan matkan askelin, seisoi merkittyyn kohtaan, ja työnsi lapion maahan. Maaperä oli pehmeää, löysää. Luultavasti siellä oli ollut kukkapenkki tai kasvimaa. Aino alkoi kaivaa huolellisesti ettei vahingoita mitään. Työ eteni hitaasti fyysinen työ oli sille vierasta. Puolen tunnin jälkeen kädet ja selkä jo kipeänä, mutta se ei pysähtyny. Kuoppa syveni, mutta ei merkkiä löydöstä. “Ehkä isoisä erehtyi koordinaateista?” se ajatteli ja yritti kaivaa vähän vasemmalle, sitten vähän oikealle. Maaperä oli sama kaikkialla tavallista puutarhamaata juurineen ja pienine kivineen. Tunti kului. Sitten kaksi. Aino hikoili, väsynyt, kädet rakoilla. Mutta se ei luovuttanu. Isoisä ei voinu valehdella sille. Se oli rehellinen mies. Jos se kirjoitti aarteesta niin aarre oli olemassa. Yhtäkkiä, lapio osui johonkin kovaan. Aino jäätyi. Sitten varovasti alkoi puhdistaa maata käsillään. Maakerroksen alta ilmestyi metalliesineen reuna. “Sain sen kiinni!” se huudahti ja alkoi kaivaa tuplasti energialla. Muutamassa minuutissa laatikko oli kokonaan vapautettu. Se osoittautui pieneks noin kolmekymmentä kertaa neljäkymmentä senttiä, painava, ilmeisesti sisältäen jotain. Kansi oli tiukasti kiinni mutta ei lukittu. Aino veti sen varovasti ulos kuopasta ja laittoi nurmikolle. Sydän hakkas kuin se haluis hypätä ulos rinnasta. Se nosti kannen hitaasti ja jäätyi. Laatikko oli täynnä kultaa. Kultakoruja, kolikoita, harkkoja. Metalli kimmelsi auringossa kaikissa keltaisissa sävyissä. Aino ei ollut koskaan nähny niin paljon kultaa kerralla. Se otti varovasti yhden korun massiivisen kultakaulakorun jalokivineen. Se oli painava, kylmä, aito. Sitten se otti kourallisen kolikoita vanhoja, tuntemattomine kirjoituksineen ja kuvineen. Jotkut olivat selvästi hyvin vanhoja. Siellä oli myös kultasormuksia, rannekoruja, korvakoruja, riipuksia laatikossa. Kaikki oli huolellisesti kääritty pehmeään kankaaseen etteivät vahingoita toisiaan. Isoisä oli selvästi keränny tämän kokoelman pitkään rakkaudella. Aino istui nurmikolla laatikon vieressä, ei uskonut silmiään. Se todella löysi aarteen. Oikean, kuin lasten saduissa. Ja se kuului nyt sille. “Kuinka paljon tämä voisi olla arvoltaan?” se kuiskas katsoen koruja. “Miljoona? Kaksi? Kolme?” Se yritti arvioida. Kulta laatikossa painoi kaksi tai kolme kiloa. Kullan hinta oli korkea nyt. Plus kappaleiden antiikkiarvo. Plus jalokivet. “Se on omaisuus,” se sano ääneen. “Mä oon rikas. Mä oon oikeesti rikas.” Tajunta ei tullut heti. Ensin oli shokki löydöstä. Sitten yllätys, ilo. Sitten hidas ymmärrys mitä se tarkoitti. Se ei ollut enää riippuvainen Mikasta. Ei tarvi kestää sen nöyryytystä. Ei tarvi etsiä vuokrahuonetta. Se voisi ostaa asunnon minkä tahansa halusi. Se voisi matkustaa. Opiskella. Tehdä mitä se halusi. Auttaa muita. Elää tavalla jota se aina unelmoi. “Isoisä…” se kuiskas katsoen taivaalle. “Kiitos. Kiitos että uskoit muhun. Kiitos tästä aarteesta.” Laittaen korut takaisin huolellisesti, se sulki kannen. Sen täytyi piilottaa aarre taloon kunnes se päätti mitä tehdä. Löytää arvioija. Selvittää tarkka arvo. Järjestää kaikki kunnolla laillisesti. Mut tärkein sen täytyi tottua ajatukseen että sen elämä oli muuttunu rajusti. Vain eilen, se oli hylätty nainen jolla ei ollut mitään paitsi vanha talo hylätyssä kylässä. Ja tänään, se tuli oikean omaisuuden omistajaks. Aino nosti painavan laatikon ja kantoi sen taloon. Eteisessä se mietti mihin piilottaa sen parhaiten. Lopulta se laittoi sen makuuhuoneeseen kaappiin, vaatteiden taakse. Piilotettuaan aarteen, se istui sängyllä ja otti puhelimen. Näytöllä oli useita vastaamattomia puheluita tuntemattomasta numerosta ja yksi viesti Mikalta: “Milloin sä noudat loput tavarois?” Aino hymyili. Vain eilen sellainen viesti ois heittäny sen pois tasapainosta, saanu sen tuntemaan syyllisyyttä. Mut tänään se tuntui hauskalta. Mika ei tienny mitä oli tapahtunu. Ei tienny kuka sen ex-vaimo oli tullu. Se ei vastannu. Sen sijaan se soitti töihin ja ilmoitti ottavansa palkatonta lomaa toistaiseksi. Kirjastonhoitaja oli yllättynyt mutta ei kysyny kysymyksiä Aino oli vastuullinen työntekijä ja sillä oli oikeus levätä. Sitten se meni nettiin ja alkoi etsiä tietoa miten arvioida antiikkikoruja ja miten laillisesti myydä sellaisia arvoesineitä. Aino löysi useita organisaatioita aluekeskuksesta jotka erikoistui näihin asioihin, merkitsi niiden yhteystiedot soittaaks aamulla. Päivä lensi huomaamatta. Se tarkisti jatkuvasti että laatikko kaapissa oli vielä siellä. Se ei voinu uskoa oliko se todella totta? Oliko se todella löytäny perhe aarteen? Illalla se luki isoisän kirjeen uudelleen. Se oli erityisesti kosketettu osasta joka sano että varallisuuden pitää auttaa ihmistä tulemaan paremmaks, ei huonommaks. Isoisä oli viisas ja ymmärsi että raha on vain työkalu, ei tavoite itsessään. “Mä en tuu niinkun Elina,” Aino lupasi itselleen. “Mä en unohda mistä tämä varallisuus tuli ja kuka sen jätti mulle. Mun täytyy oikeuttaa isoisän luottamus.” Yö meni rauhallisesti. Aino nukkui syvästi ja näki kilttejä unia. Unessa isoisä tuli sen luo, hymyili, ja sanoi olevansa ylpeä siitä, että tiesi ettei se pettäisi sitä. Seuraavana aamuna se heräs selkeillä ajatuksilla ja suunnitelmilla. Ensimmäinen asia oli määrittää löydön arvo. Sitten sen täytyi päättää myykö kaiken kerralla vai osissa, miten järjestää asiakirjat oikein, mitä veroja sen täytyisi maksaa. Se soitti yhdelle firmalle joka erikoistui antiikkiesineiden arviointiin. Asiantuntija suostui tulemaan Metsäkylään seuraavana päivänä. Aino varoitti että kokoelma on suuri ja arvokas, joten kokenut asiantuntija tarvitaan. “Huomenna se selkenee,” se sano itselleen. “Huomenna mä saan tietää kuinka rikas mä oon.” Sillä välin se päätti huolehtia talosta ja puutarhasta. Nyt kun sillä oli varoja, se saattoi muuttaa tämän paikan oikeaks perhekodiks sellaiseks kuin se oli ollut, vanhojen valokuvien perusteella. Isoisä antoi sille ei vain aarteen se antoi sille mahdollisuuden aloittaa uusi elämä. Seuraavana aamuna, tasan kymmeneltä, ulkomainen auto saapui talolle. Keski-ikäinen mies tiukassa puvussa salkkuineen Antti Virtanen, antiikkiasiantuntija aluekeskuksesta nousi ulos. “Aino Korhonen?” se kysy lähestyen porttia. “Kyllä, se oon mä. Me sovittiin kokoelman arvioinnista.” Se katseli taloa tarkkaavaisesti, huomioi antiikkihuonekalut, ja nyökkäsi hyväksyvästi. Tavarat olivat hyvin hoidettuja. “Missä kokoelma itsessään on?” asiantuntija kysy. Aino vei sen makuuhuoneeseen, otti laatikon kaapista, laittoi sen pöydälle, ja avas kannen varovasti. Antti Virtanen vihelsi yllättyneenä. “Voi jumalauta! Mistä tämä on tullu kylään?” se mutisi. “Se on isoisän perintöä,” Aino vastas. “Se keräs kaiken elämänsä aikana.” Asiantuntija puki hanskat ja alkoi varovasti ottaa koruja esiin yksi kerrallaan. Se tutki jokaista suurennuslasin läpi, tarkisti leimat, punnitsi vaa’alla. Työskenteli hiljaa, vain satunnaisesti tehden muistiinpanoja vihkoon. Lopulta se sanoi: “Tämä on ainutlaatuinen kokoelma. Siinä on esineitä eri aikakausilta. Tämä kaulakoru 1700-luku, käsintehty. Kolikot ovat myös hyvin arvokkaita, varsinkin bysanttilaiset ne ovat erittäin harvinaisia.” Aino kuunteli hengitystään pidättäen. Jokaisella sanalla sydän hakkas nopeammin. “Ja kuinka paljon tämä kaikki voisi olla arvoltaan?” se ei voinu olla kysymättä. Asiantuntija laski suurennuslasin ja katso vakavasti sitä: “Mä voin nimetä tarkan summan vasta labra-analyysin jälkeen. Mut alustavasti vain kultaa täällä on yli kolme kiloa. Plus kivet: smaragdit, rubiinit, safiirit. Ja joidenkin esineiden merkittävä antiikkiarvo. Arviolta ei vähemmän kuin 150 000 euroa. Mahdollisesti enemmän. Jotkut esineet voivat olla arvokkaita huutokaupassa.” Aino tunsi huimausta. “150 000… Se oli paljon enemmän kuin se oli kuvitellut. Tällä rahalla se voisi ostaa useita kaupunkiasuntoja, hyvän talon, auton, varmistaa mukavan elämän.” “Haluatko myydä kokoelman?” asiantuntija kysy. “Mun firma tekee yhteistyötä vakavien ostajien kanssa. Me voidaan järjestää huutokauppa tai löytää yksityisiä keräilijöitä.” Aino pudisti päätään: “Ei, mä en oo valmis vielä. Mä tarviin aikaa miettiä.” “Mä ymmärrän,” asiantuntija sano. “Mut mä neuvon olemaan pitämättä tällaisia arvoesineitä kotona. Parempi pankin tallelokero tai erityinen säilytys.” Se jätti käyntikorttinsa ja alustavan raportin. Kun se lähti, Aino istui keittiössä pitkään, juoden teetä ja sulatellen mitä oli kuullut. 150 000 euroa. Se ei ollut vain rikas se oli uskomattoman rikas. Mutta jostain syystä se ei tuntenut iloa. Vain ahdistusta. Iso raha iso vastuu. Isoisä oli oikeassa: varallisuuden pitää tehdä ihmisestä parempi. “Mitä nyt?” se kysy ääneen. Miten hallita tämä perintö? Ensimmäinen ajatus oli palauttaa talo ja puutarha. Tehdä tästä paikasta mitä se kerran oli koti täynnä elämää ja lämpöä. Toinen auttaa tarvitsevia. Kylässä oli yksinäisiä vanhuksia joilla oli vaikeaa. Se voisi auttaa ruoalla, lääkkeillä, korjauksilla. Ja oman elämän osalta Aino tajusi ettei halunnut palata kaupunkiin. Täällä Metsäkylässä se tunsi sisäisen rauhan jota se ei koskaan tuntenut kaupunkikiireessä. Ehkä sen pitäisi jäädä tänne ikuisesti? Sen ajatukset keskeytti puhelinsoitto. Näytöllä Mika n numero. Aino epäröi mutta vastas. “Hei, miten menee?” tuli sen ääni. “Hyvin,” se vastas lyhyesti. “Mitä sä haluat?” “Kuule, ehkä me kiirehdittiin eron kanssa? Ehkä meidän pitäisi keskustella kaikesta uudelleen?” se sano odottamatta. Aino oli yllättynyt. Muutama päivä sitten se oli potkinut sen ulos asunnosta, kutsunut epäonnistujaksi. Ja nyt se ehdotti sovintoa. “Mistä se muutos tuli?” se kysy. “Mä tajusin että mä olin väärässä. Mä huusin, olin töykeä. Sä et oo syyllinen siihen miten isoisä jako perinnön. Ja talo kylässä ei oo niin paha. Sä voit tehdä siitä kesämökin, rentoutua kesällä.” Aino hymyili. Se oli selvää Mika oli suunnittelemassa jotain. “Ja mitä sä ehdota?” se kysy. “Tule takaisin. Unohda kaikki. Aloitetaan alusta. Taloa voi vuokrata lomailijoille tuo tuloja.” “Ja satuitko keskustelemaan tästä ideasta Elinan kanssa?” Aino jatkoi. Tauko. “No… se saattaa olla maininnut jotain,” se vastas epävarmasti. Aino ymmärsi. Elina oli luultavasti saanut tietää alueen kehityssuunnitelmista tai nousevista tonttihinnoista. Ja nyt ne halusivat saada sen takaisin kontrolloidakseen kiinteistöä. “Ja jos mä en halua tulla takaisin?” se kysy. “Älä ole tyhmä. Mitä sä teet yksin kylässä? Ei oo työtä, ei kauppoja, ei sivistystä… Sä oot kaupunkilainen.” “Ehkä en ole kaupunkilainen,” Aino vastas. “Ehkä mä pidän siitä täällä.” Mika yritti suostutella edelleen, tarjoten lapsia, muuttoa, parempaa asuntoa. Mutta Aino kuunteli ja ihmetteli miten se ei ollut huomannu valheellisuutta sen sanoissa ennen. Jokainen tarjous kuulosti lavastetulta. Se puhu ei rakkaudesta, vaan ahneudesta. “Selvä, mä mietin sitä,” se sano rauhallisesti. Puhelun jälkeen se nauroi pitkään. “Ikävöi mua, se sanoo… Mies joka potki mut ulos nyt ikävöi ja tarjoo perhettä.” Seuraavana päivänä Elina soitti. Aino odotti soittoa. “Aino, hei! Miten sä asettaudut kylään?” sisko aloitti makeasti. “Hyvin. Entä sä?” “Miten asunto?” “Hyvä. Sä et soita ihan noin vaan, vai?” “Mika sano että te sovitte. Mä oon tosi iloinen!” Elina sano. Aino hymähti mielessään mutta piti ulkoisesti rauhallisen: “Ei vielä sovittu. Keskustellaan mahdollisuuksista.” “Mä näen, sä oot loukkaantunu Mikan takia. Mut ei mitään vakavaa tapahtunu meidän välillä,” Elina yritti selittää. “Miks sä sitten soitat?” Aino kysy suoraan. “Mä haluun auttaa. Mä sain selville ne suunnittelee rakentaa mökkikylän sun alueelle. Sun tontti voi tulla paljon arvokkaammaks.” “Niin se on,” Aino ajatteli. Elina toivoi saavansa osan perinnöstä. “Mä ehdotan: mä hoidan myynnin. Mulla on kontakteja kiinteistönvälittäjäfirmoissa. Me löydetään hyvä asiakas, myydään korkeaan hintaan. Jaetaan tuotot sä saat puolet, mä saan puolet työstä.” Aino melkein nauroi. Elina tarjosi puolta oman tonttinsa hinnasta, pitäen sitä anteliaisuutena. “Ja jos mä en halua myydä?” Aino kysy. “Älä ole tyhmä. Mitä sä teet sillä romulla? Asu kaupungissa, osta normaali asunto rahalla,” Elina vastas. “Elina, satuitko keskustelemaan tästä kaikesta Mikan kanssa?” Aino kysy suoraan. “No… ehkä mä mainitsin,” sisko vastas yrittäen kuulostaa rennolta. “Mä näen. Mut se on sun etu. Me vain halutaan auttaa sua,” se lisäsi. “Kyllä, mä ymmärrän kaiken,” Aino vastas kuivasti. “Mä mietin sitä. Älä viivyttele. Kun rakentaminen ei oo alkanu, sä oikeesti voit ansaita. Sen jälkeen hinnat voi laskea.” Puhelun jälkeen Elinan kanssa Aino vihdoin ymmärsi mitä tapahtu: Mika ja sen sisko luulivat että se on naiivi nainen jota on helppo huijata. Niiden suunnitelma oli yksinkertainen: saada se takaisin kaupunkiin, saada kontrolli talosta ja tontista, myydä tontti kannattavasti, jättäen sille murusia. “Kuinka väärässä te ootte,” se sano ääneen. “Ja kuinka todella väärässä.” Aino avas kaapin, otti laatikon isoisän aarteilla, ja taas tarkasti huolellisesti jokaista esinettä. Jokainen kappale oli todellinen taideteos, jokainen kolikko pala historiaa. Isoisä oli keränny tätä kauneutta koko elämänsä. Nyt se kaikki kuului sille. “Mä en anna yhtään asiaa Mikalle ja Elinalle,” se päätti lujasti. “Ei koruja, ei taloa, ei tonttia. Ne eivät saa mitään.” Viikko myöhemmin Mika tuli Metsäkylään. Aino näki sen auton ikkunasta ja meni ulos tapaamaan sitä. Se näytti itsevarmalta ja jopa tyytyväiseltä. “Hei, Aino!” se hymyili leveästi ja yritti halata ex-vaimoaan, mutta se astui taaksepäin. “Miks sä tulit?” “Sun takia tietysti! Mä jo ikävöin sua. Valmistaudu me mennään kotiin.” “Kuka sano että mä suostuin?” “Riittää valitus. Katso miten sä asut. Millaisessa erämaassa! Ja talo on niin rapistunut.” Mika katso pihaa ilmeisellä tyytymättömyydellä. “Vaikka tontti ei oo paha. Elina on oikeassa tänne voi rakentaa jotain kiinnostavaa.” “Entä jos mä sanon että mä pidän siitä täällä? Että mä haluun jäädä?” Se nauroi. “Älä ole tyhmä. Mitä sä teet täällä? Millä sä elät? Sulla ei oo rahaa.” “Mistä sä tiedät onko mulla rahaa vai ei?” “Aino, sä työskentelit kirjastonhoitajana 2000 euroa kuussa. Mitä rahaa?” “Ehkä mä säästin vähän pahan päivän varalle.” “Mut se ei kestä kauan.” Aino hymyili. “Entä jos mä sanon että mulla on nyt enemmän rahaa kuin sä voit kuvitella?” “Mistä ne tulisivat? Sä sait vain tämän talon isoisältä.” “Vain talon,” se myönsi. “Mut isoisä osoittautui viisaammaks kuin me luultiin.” Aino kertoi sille aarteesta. Aluksi Mika ei uskonut, sitten nauroi, mutta kun se tajusi että se oli vakavaa, se kalpeni. “Kuinka paljon?” se vaati. “150 000 euroa. Ehkä jopa enemmän.” Mika oli hiljaa useita minuutteja, sitten puhu pehmeällä äänellä: “Aino, sä ymmärrät että sellainen raha pitää sijoittaa oikein? Mä voin auttaa. Mulla on bisneskokemusta. Me voidaan aloittaa bisnes yhdessä, kehittää.” “Muista mitä sä sanoit mulle viikko sitten?” Aino keskeytti. “Että mä oon epäonnistuja? Se oli tunnepurkaus, mä en tarkoittanu sitä.” “Ja muista miten sä potkit mut ulos? Sanoit pakkaa?” “Aino, unohdetaan mennyt. Aloitetaan alusta. Tällä rahalla me voidaan tehdä mitä tahansa.” Aino katso sitä säälien. “Tiedätkö, Mika, mä todella rakastin sua. Luulin että sä oot hyvä ihminen. Mut sä osoittauduit ahneeks ja laskelmoivaks.” “Sä tarkoitat…” “Että viikko sitten sä ajattelit mun olevan epäonnistuja, ja tänään, kuullessas rahasta, sä pidät mua jälleen arvoisena sun rakkaudelles. Se ei oo rakkautta se on ahneutta.” Mika yritti väitellä, mutta Aino ei enää kuunnellut. “Sano mulle, haluatko oikeesti olla mun kanssa? Vai mun rahan kanssa?” “Aino, sä et voi tehdä tätä. Me elettiin yhdessä seitsemän vuotta.” “Ne seitsemän vuotta näyttivät kuka sä oikeesti oot.” Se kääntyi ja meni taloon. Mika juoksi perässä, huutaen, rukoillen, uhkaillen. Mut se ei edes katsonut taakseen. Portilla se pysähtyi ja sanoi kylmästi: “Poistu mun tontiltani. Älä tule tänne enää. Me hoidetaan ero käräjäoikeudessa.” “Sä tuut katumaan tätä!” se huusi. “Sellasta rahaa ei voi pitää yksin nainen. On ihmisiä pahempia kuin mä.” “Ehkä,” Aino vastas rauhallisesti. “Mut se on mun ongelma. Ja sä lähde.” Mika huusi vielä vähän, sitten nousi autoon ja lähti, paiskaten oven kovaa. Aino meni sisään ja tunsi uskomatonta helpotusta. Se luku sen elämästä oli ohi. Ei enää nöyryytystä, ei enää selityksiä, ei enää tuntea arvottomuutta. Se oli vapaa. Myöhemmin illalla Elina soitti. Sen ääni oli ärtynyt. “Mika kerto mulle sun löydöstä,” se aloitti ilman johdantoa. “Sä luulet olevas niin fiksu?” “Fiksu tarpeeks etten anna huijata itteäni,” Aino vastas rauhallisesti. “Muistatko edes kuka aina autto sua? Kuka tuki sua? Mä vanhempi sisko. Mulla on oikeus perintöön.” “Elina, isoisä jätti sun asunnon. Mul le talon. Jokainen sai mitä se valitsi. Se ei tienny aarteesta. Jos se ois tienny, se ois jakanu yhtä suuressa määrin.” “Aarre oli tontilla. Niin se on mun. Sun täytyy jakaa. Me ollaan sisaruksia.” “Sisaruksia,” Aino myönsi. “Mut muistatko miten sä kohtelit mua koko elämäni? Miten sä kutsu mua epäonnistujaks? Miten sä iloitit kun mä sain huonoimmat jutut?” “Se on eri asia.” “Ei, se on sama. Sä aina sait parhaan ja pidit sitä reiluna. Ja nyt kun mä sain onnea, sä vaadit jakamaan. Niin ei tapahdu, Elina.” “Mä haen oikeuteen. Todistan että testamentissa oli rikkomuksia.” “Hae,” Aino sano rauhallisesti. “Mut pidä mielessä: nyt mulla on rahaa hyville lakimiehille.” Elina jupisi vielä vähän ja suuttuneena laski luurin. Aino sammutti puhelimen ja meni ulos puutarhaan. Aurinko laski puiden taakse, maalaten taivaan kultaiseksi ja vaaleanpunaiseksi. Linnut lauloivat, kukat ja raikkaus tuoksuivat. “Isoisä,” se kuiskas, “kiitos kaikesta. Talon, aarteen, mahdollisuuden aloittaa uusi elämä. Ja siitä että opetit mua erottamaan oikeat ihmiset vääristä.” Se otti puhelimen ja soitti rakennusfirman numero aluekeskuksesta: “Hei, mun nimi on Aino Korhonen. Mä haluaisin tilata vanhan talon kunnostuksen ja maisemasuunnittelun tontille. En säästä rahassa, laatu ja yksityiskohtiin huomioiminen on tärkeää.” Kuusi kuukautta myöhemmin, talo oli täysin erilainen: kunnostettu, maalattu, uudella katolla ja siistillä puutarhalla. Kukkapenkit, polut, huvimaja kaikki oli rakkaudella palautettu. Talo tuli sellaiseksi kuin se oli parhaimpina aikoina. Aino ei palannu kaupunkiin. Se jäi Metsäkylään, avas pienen kirjaston yhdessä tiloista, auttoi paikallisia asukkaita, harjoitti hyväntekeväisyyttä. Se myi osan kullasta, piti osan perheperintönä. Mika yritti saada puolet omaisuudesta oikeuden kautta mutta hävisi. Ero sujui nopeasti. Elina myös teki vaatimuksia, mutta testamentti oli asianmukaisesti laadittu, ja oikeus asettui Aino n puolelle. Aino oli onnellinen. Se löysi tarkoituksensa, sai itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Isoisä oli oikeassa: se todella oli erityinen. Se tarvitsi vain aikaa ymmärtääkseen sen. Joka ilta, istuen puutarhassa vanhan omenapuun alla, se kiitti isoisää sen rakkaudesta, uskosta siihen, ja viisaudesta. Aarre jonka se jätti ei ollut vain kultaa. Se oli avain uuteen, oikeaan elämään.
