Tyylikäs nuori nainen tunkemassa kulkukoiran autonsa takapenkille ja ajamassa pois. Mutta kukapa olisi arvannut?
Näitkö, millä autolla hän tänään saapui? Kuulemma isä osti syntymäpäivälahjaksi.
Entäs laukku? Maksaa varmasti viisikymmentätuhatta euroa!
Laukusta viis, kato hänen kynsiään pelkät koristekivet niissä maksaa enemmän kuin mun kuukauden opintotuki!
Marja kurtistaa otsaansa kuunnellessaan opiskelijakavereidensa supatusta. Viivi Korhonen, tunnetun rakennusliikkeen ainoa tytär, istuu tapansa mukaan yksin takarivissä, selaillen hajamielisesti uutuuspuhelinta, jonka kuoret kiiltävät kullankeltaisina.
Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa laskeutuvat huoliteltuina laineina olkapäille ja täydellinen meikki saa kasvot näyttämään posliininukelta.
Mitäköhän tuollaisen ihmisen päässä oikeasti liikkuu? miettii Marja vilkaistessaan Viiviä syrjäsilmällä. Kaksi vuotta samassa tiedekunnassa, eikä Viivi ole sanonut kenellekään enempää kuin muutaman kymmenen sanaa. Viivi ajaa loistoautoilla (joka kuukausi näytti olevan eri), saa aina tentit täydellisesti läpi ja katoaa välittömästi, osallistumatta yhteiseen opiskelijaelämään.
Ihan varmaan miettii vain vaatteita, sipaisee viereen istunut Kaisla, Marjan ystävä, huomattuaan tämän katseen. Täysi ökytyttö. Eilen kuulin, kun puhui puhelimessa ja joka toinen sana oli Milano tai Pariisi.
Marja nyökkää, vaikka sisimmässään tuntee vastustusta näin helpolle selitykselle. Joskus hän on nähnyt Viivin silmissä jotain kummallista kuin Viivi katselisi kaikkien läpi, ajattelemassa aivan muuta, jossain kaukana tästä kimalluksesta.
Muistatko, kun hän viime lukukaudella piti esityksen ekologiasta? muistelee Marja yllättäen. Ihmisen vaikutuksesta villieläinpopulaatioihin. Mistä sellainen aihe ökytytölle?
Älä viitsi, hymähtää Kaisla. Kyllä joku hänen isänsä sihteeri sen on kirjoittanut. Hän vain meikkasi huulensa ja luki paperista.
Mutta Marja muistaa tuon päivän. Hän muistaa, kuinka Viivin silmät syttyivät, kun tämä kertoi kodittomista eläimistä. Ja kuinka ääni särähti, kun hän puhui tilastoista eläinrääkkäyksistä. Silloin Viivi oli näyttänyt elävältä, aidolta.
Heti perään tuli kuitenkin taas se kylmä julkisivu.
Heidän sattumakohtaamisensa tapahtuu harmaana marraskuun iltana. Marja juoksee ulos kauppakeskuksesta ruoat sylissä, ja pysähtyy kuin seinään.
Oven edessä Viivi Korhonen istuu kyykyssä ja ruokkii isoa kulkukoiraa. Hänen täydellisesti lakatut kynnet murtavat makkaran palasiksi. Koira, likaantunut ja jalka selvästi kipeä, hotkii ahnaasti herkkua.
Rauhassa vaan, älä hätäile, Viivin ääni on poikkeuksellisen lämmin, kaukana normaalista kylmyydestä. Oletko ollut pitkään syömättä? Minä tiedän, miltä se tuntuu.
Hänen kallis villakangastakkinsa hulmuaa tuulessa, mutta Viivi ei näytä huomaavan kylmää eikä kuraista maata polviensa alla.
Ja just näin, Marja tajuaa. Kaikki ne oudot poissaolot, äkilliset lähdöt luennoilta, salaperäiset puhelut. Marja muistaa joskus nähneensä Viivin laukussa koiranruokapussin. Silloin se ei tuntunut miltään ehkä hänellä on kotona rotukoira.
Viivi syöttää viimeiset makkarat ja ottaa koiran pään silitettäväkseen. Samalla hän katsoo suoraan koiran ruskeisiin silmiin:
Tiedän miltä susta tuntuu. Oikeasti. Kuin kukaan ei näkisi oikeaa sinua, vai mitä?
Koira ynähtää hiljaa.
Muistan vielä lapsena pyytäneeni vanhemmilta koiraa, jatkaa Viivi. Mutta isä sanoi aina: Miksi haluaisit sekarotuisen? Ostetaan sinulle pentu, jolla on kaikki paperit ja pokaalit. Minä vaan tahtoisin kaverin. Sellaisen, joka tykkää musta muutenkin kuin lahjojen ja statuksen vuoksi.
Marjaa kuristaa kurkusta. Hän näkee Viivin nyt aivan toisin ei kiiltävänä prinsessana, vaan yksinäisenä nuorena, joka piilottelee oikeaa itseään.
No niin, nyt riittää sureminen! Viivi nousee päättäväisenä ja pyyhkäisee takkinsa puhtaaksi. Mennään.
Yllätyksekseen Marja katsoo, kun koira ontuen seuraa Viiviä. Tämä avaa puhtaan autonsa takaoven:
Hyppää kyytiin, mennään eläinlääkärille ja katsotaan mitä keksitään.
Hei, mitä oikein teet? puuskahtaa Marja.
Viivi vilkaisee taakseen, heidän katseensa kohtaavat. Viivin silmissä on vain syvää surua ja päättäväisyyttä.
Sitä mikä tuntuu oikealta, hän vastaa rauhallisesti ja auttaa koiraa auton kyytiin. Joskus pitää vain olla oma itsensä. Vaikka kaikki odottaisivat muuta.
Sitten hän nousee kuskin paikalle ja ajaa pois, jättäen Marjan seisomaan hämmentyneenä.
Seuraavina päivinä Viiviä ei näy luennoilla eikä myöhemminkään. Marja huomaa vilkuilevansa tyhjää takariviä ja miettii: mitä tapahtui sille koiralle? Minne Viivi vei sen?
Viikon lopulla uteliaisuus voittaa. Marja menee kysymään niiltä, jotka ovat joskus olleet Viivin läheisempiä.
Tiedättekö, missä Korhonen on? Ei ole hetkeen näkynyt.
Eipä tiedä kukaan, Toni kohauttaa olkiaan. Ehkä taas matkusti Eurooppaan. Tosin joku kertoi, että hänen autonsa on nähty usein vanhan varaston luona.
Marjalle muistuu mieleen, kun oli kuullut Viivin puhuvan puhelimessa: En nyt voi tulla, isä, on tärkeämpääkin kyllä, vielä tärkeämpää kuin Milano!
Kaikki alkaa yhtäkkiä loksahtaa paikoilleen.
Tunnin kuluttua Marja kävelee jo ränsistyneen varastorakennuksen pihaan. Hän ei oikein tiedä miksi on täällä tapaamisesta oli jo viikko, mutta joku sisällä huutaa, että tämä tie vie oikeaan suuntaan.
Rakennuksen vieressä on Viivin tuttu auto. Kulman takaa kuuluu haukahduksia.
Varovasti Marja kurkistaa aidan taakse ja jähmettyy. Suuressa aidatussa pihassa juoksee, leikkii ja loikoilee kymmeniä koiria isoja, pieniä, hoikempia, pulleampia. Keskellä hulinointia on Viivi: farkuissa, vanhassa collegepaidassa, tukka nutturalla hän jakaa ruokaa metallikuppeihin.
Mietinkin, milloin arvaat, Viivi sanoo kääntymättä.
Kuinka kauan tämä on ollut sinulla? Marja saa kysyttyä.
Melkein vuoden, Viivi kumartuu silittämään pentua. Aluksi ruokin vain kadulla. Sitten aloin hoitaa ja lääkitä. Lopulta tajusin, että tarvitaan koti edes väliaikainen. Isä antoi rahat uuteen autoon ostin tällä summalla tämän varaston. Remontin tein itse, lähes koko kesän olin täällä.
Siksi et koskaan ollut mukana meidän opiskelijariennoissa? Marja arvaa.
Niin. Kaikki se ökyily, luksus, juhlat ne on isän toiveita, ei minun. Täällä minä olen oma itseni.
Viivi kääntyy viimein. Tämän ilmeessä on kaikki mitä Marja aiemmin piti poissaolona mutta nyt hän näkee sen olevan rakkautta. Rakkautta niihin, joita on hylätty, jotka eivät koskaan ole saaneet kotia.
Se koira jonka näit kauppakeskuksella, sai muuten kodin, Viivi hymyilee. Yllättävän moni lähtee uusiin koteihin, kun ei valehtele rodusta, vaan kertoo heidän tarinansa. Tulisitko muuten auttamaan? Kädet käyvät aina vähiin.
Marja katsoo tätä uudempaa, aidompaa Viiviä, ja tajuaa haluavansa olla osa tätä ihmettä ränsistyneiden seinien sisällä.
Mitä tehdään ensin? hän kysyy ja kääräisee hihansa.
Pian ilta alkaa vaihtua yöhön. Marja tulee nyt lähes joka ilta käymään. Hän oppii tuntemaan jokaisen koiran persoonan, rohkaisee arimpia ja oppii koko ajan enemmän myös Viivistä.
Ökytytön roolin takana on ihminen, jolla on valtava sydän. Viivi pitää paikkaa täysin omin varoin ja ylläpitää aktiivista somekanavaa, jossa hän jakaa koirien tarinoita ilman kimalteita, ihan rehellisesti.
Sano suoraan, että ihmiset eivät hanki lemmikkiä, vaan ystävän, hän selittää Marjalle. Silloin he eivät petä herkästi.
Eräänä iltana, kun koirat ovat jo nukahtaneet ja lunta leijailee hiljaa ulkona, he istuvat vanhalla sohvalla taukohuoneessa.
Tiedätkö, mistä haaveilen? Viivi sanoo hiljaa. Että voisin avata ison eläinsuojakeskuksen. Modernin, jossa olisi myös kissoille paikka. Ja kunnon tilat hoitoon ja kuntoutukseen.
Miksei nyt? Sinulla olisi siihen varaa.
Isä, Viivi hymyilee alakuloisesti. Hänen mielestään tämä on ohimenevä vaihe. Hän ei tiedä tästä paikasta luulee minun tuhlaavan ostoksiin.
Viivin puhelin soi näytössä lukee Isä.
Moi isä. En pääse nyt, minulla on tärkeä tapaaminen. Joo, kyllä, tärkeämpi kuin jouluillallinen.
Marja huomaa Viivin hermostuneisuuden. Yhtäkkiä hän sanoo:
Ehkä sinun pitäisi kertoa hänelle tästä kaikesta.
Hän ei ymmärrä.
Mutta ehkä kannattaisi yrittää. Näytä isälle tämä paikka, kerro unelmastasi. Olet hänen tytär, eikö hän halua nähdä sinut onnellisena?
Viivi katsoo pitkään ulos, nyökkää sitten päättäväisesti:
Olet oikeassa. Riittää piilottelu. Mutta tarvitsetko apua? Viivi hypistelee hihaansa hermostuneena. Voisitko olla täällä, kun juttelen hänen kanssaan?
Tietenkin. Miksi?
Pelottaa. Minusta tuntuu, että petän hänet. Mutta sinun tuellasi jaksan.
Marja katsoo uutta puolta ystävästään. Missä oli se kylmä kaunotar takarivistä?
Totta kai. Ja tiedätkö, kyllä hän ymmärtää tälläkin on yhteiskunnallinen arvo. Se on omanlaista liiketoimintaa.
Viivi halaa Marjaa kiitollisena:
Kiitos kun uskoit, kun tulit auttamaan. Kiitos kaikesta.
Seuraava päivä koittaa. Viivi on jännittynyt, tarkistaa peilistä hiuksiaan ja käy jatkuvasti kelloaan läpi.
Kun musta Audi kaartaa pihalle, Viivi kalpenee, mutta lähtee pää pystyssä isäänsä vastaan.
Herra Korhonen, pitkä ja arvokkaan näköinen mies tummassa puvussa, pysähtyy portille ja katsoo ympärilleen. Hänen ilmeensä on jähmeä.
Täälläkö sinä sitten vietät kaiken aikasi, hän toteaa.
Kyllä. Tämä on mun koirien turvakoti. Me pelastetaan, hoidetaan ja etsitään koteja.
Me?
Minä ja muut vapaaehtoiset. Tiedän, että sinun mielestä tämä on ajan hukkaa. Mutta katso nyt.
Viivi alkaa kertoa jokaisesta koirasta, niiden kohtalosta ja siitä, miten hän haaveilee ihan oikeasta eläinsuojakeskuksesta. Hän puhuu innostuneesti, täynnä paloa. Herra Korhosen ilme pehmenee askel askeleelta.
Silloin vanha koira, jonka Viivi on risttinyt Tassuksi, tulee epäröiden isän luokse ja painaa päänsä tämän jalkaa vasten.
Aivan kuin minun Laku, herra Korhonen mutisee.
Laku? Se lapsuuden koirasi?
Niin. Sekarotuinen. Auttoi minua pois pulasta kerran. Elämä vei mennessään, liiketoimet, voitot…
Hän suoristautuu ja katsoo tytärtään silmiin:
Olet hyvä tässä. Silmäsi loistavat. Voisitko näyttää suunnitelmasi uudesta keskuksesta?
Puolen vuoden päästä kaupungin laitamille avataan uusi eläinsuoja Ystävän Tassu moderni, tilava, eläinlääkärin vastaanottoineen ja osaavine ammattilaisineen. Avajaisnauhan leikkaavat Viivi ja hänen isänsä yhdessä molemmat farkuissa ja paidassa, joissa on tassun kuva.
Huomaatko sinusta tuli juuri sellainen kuin isäsi toivoi, Marja kuiskaa Viiville.
Miten niin?
Menestyvä johtaja. Vain omalla tielläsi.
Viivi naurahtaa ja katsoo, miten isä kertoo medialle laajennushaaveista.
Ehkä niin. Vasta kun uskaltaa riisua naamion, huomaa, että kaiken alla on jotain aitoa. Pitää vain päästää se näkyviin.
Hän silittää Tassua, joka kieppuu jaloissa.
Niinpä, vai mitä?
Koira haukahtaa iloisesti ja kaikki nauravat.
Näin päättyy kertomus tytöstä, joka uskalsi olla oma itsensä ja siitä, kuinka jokaisen julkisivun takana voi olla poikkeuksellinen sydän, joka ansaitsee tulla nähdyksi.
