Kaikki vaikutti olevan hyvin aluksi. Ultraäänitutkimuksen mukaan vauva oli täysin terve. Silti synnytys oli raskas. Lapsi oli tyttö ja jo syntymässä ilmeni ongelmia. Ongelmat olivat niin suuria, että lääkärit alkoivat ehdotella luopumista.
Tyttö vietti ensimmäiset päivät inkubaattorissa. Kun mieheni tuli vierailulle, vastuulääkäri kertoi hänelle, ettei lapsella ollut mahdollisuuksia elää, että hänestä tulisi vain taakka. Mieheni mietti asiaa pitkään ja päätti lopulta, että olisi parempi luopua, jottei oma elämä mene pilalle. Olin niin alakuloinen, ettei minusta ollut puhumaan mitään.
Ennen kotiutumista sanoin kuitenkin päättäväisesti, etten luopuisi tyttärestäni. Mieheni pakkasi tavaransa ja lähti. Palasin Helsinkiläiseen asuntoon vauvan kanssa, jossa ei ollut enää ketään. Kiersimme sairaaloita ja eri lääkäreitä, tartuimme kaikkiin mahdollisiin keinoihin. Ja tuloksia alkoi tulla.
Muut äidit, joilla oli sairaita lapsia, tukivat minua. Yhtenä päivänä tapasin sairaalassa miehen nimeltä Jukka. Hän kertoi oman tarinansa: hänen vaimonsa oli lähtenyt nuoremman miehen matkaan, eikä heillä ollut lapsia, joten hän vietti päivät yksin.
Jukka katsoi sairaalloista tytärtäni niin lempeästi, että silmiini nousi kyyneliä. Hän auttoi minua neuvoillaan, suhteillaan ja rahoillaan jopa antoi minulle apua euroina, kun tarvitsin sitä. Lähennyimme paljon, emmekä lopulta enää halunneet erota toisistamme. Menimme naimisiin.
Nyt tyttäreni, Aino, on melkein täysin terve. Hän on mestariurheilija. Perheessämme on vielä toinenkin pieni: poika nimeltä Onni.
