“Neiti, istuta lapsesi syliin,” täyteläinen nainen, ehkä viidenkymmenen tienoilla, moitti minua äänekkäästi. Olin juuri maksanut pojalleni bussimatkasta erillisen paikan 78 euroa jotta hän saisi istua omalla penkillään.
Sinä aamuna olin viemässä Tuomasta hänen mummonsa luokse. Vaikka Tuomas on vasta viisivuotias, häntä pidetään suvussamme jo ala-asteikäisenä. Perheessämme häntä kohdellaan kuin aikuista, ja siksi ostamme hänelle bussissa oman paikkansa; hän pysyy rauhallisena, on pitkä ja raskas, eikä hänen ole helppo istua sylissäni. Molemmat tunteisimme olomme tukalaksi, ja vielä kauhukseni Tuomas saattaisi tahrata lenkkareillaan toisten vaatteet jos hän istuisi sylissäni. On kaikkien kannalta parempi, että hänellä on oma paikka.
Tuomas istui ikkunan vieressä, minä sen vieruspaikalla. Otimme paikat edestä sieltä pääsemme helpommin pois ennen muita. Sanoin kuljettajalle jo ennen matkaa: “Ostin pojallekin paikan, älä laita ketään siihen.”
Ajoimme Helsingin laidalta kohti maalaismaisemaa. Kesken matkan bussi pysähtyi, kun eteen tuli tukevatekoinen rouva. Vapaista paikoista oli vielä, mutta ne olivat takana. Kuljettaja pysäytti. Kun nainen kirjaimellisesti rymisteli bussiin, koko auto keinahti. Toiset matkustajat olivat hiljaa ja seurasivat epäuskoisina naisen sisääntuloa. Oven sulkeuduttua kuulin kuljettajan huokaavan raskaasti. Bussi lähti liikkeelle, mutta nainen jatkoi päin matkustajien penkkejä ja pysyi meidän vieressä.
“Neiti, istuta lapsesi syliin,” nainen ärähti uudemman kerran. Selitin rauhallisesti, että olin maksanut Tuomaksen paikasta, enkä aikonut ottaa häntä syliini. Kuljettajakin puolusti minua, kehottaen rouvaa siirtymään taakse siellä oli vapaita paikkoja. Nainen tiuskasi, että hänelle kuuluu paikka, ja että meidän olisi helpompi siirtyä. Hän kertoi ajavansa tällä linjalla joka viikko ja haluaa aina istua ikkunan vieressä.
Pidin kiinni paikastani. Bussi kiihtyi, ja nainen pysyi paikoillaan, heilui matkan mukana mutta ei liikkunut taakse. Sisälläni kiehui, mutten halunnut aiheuttaa kohtausta lapseni nähden. Rupesin juttelemaan Tuomaksen kanssa, saadakseni ajatukseni pois ärtyneestä naisesta. Naista raivostutti malttini; hän huusi: “Siirrä lapsesi, päästä minut istumaan nyt heti, etkö tajua?” Vastasin tyynesti, että en aio väistää. Poikani on iso ja olen maksanut hänen paikastaan. Olimme tulleet ajoissa, istuimme missä halusimme, eikä täällä ole paikkalippuja.
Kuljettaja jatkoi ajamista kuten ennenkin, selvästi kokenut näitä situationeja aiemmin. Muut matkustajat olivat aluksi hiljaa osa kuunteli musiikkia, muut nukkuivat. Vähitellen hekin alkoivat puhua: “Rouva, siirry taakse vapaaseen paikkaan.” “Älä huuda tämä ei ole sinun kotisi.” Nainen vastasi ettei voi mennä, sillä hänen kokonsa tekee sen vaikeaksi. Oli silmiinpistävää, että hän vain halusi paikkamme periaatteesta.
Nousi melkoinen hälinä. Sitten tapahtui dramaattisin hetki kuljettaja pysäytti auton, nousi penkiltään, kantoi rouvan laukut ulos ja saattoi hänet yhä hysteerisenä ja pöyristyneenä ulos bussista. Hän ei ehtinyt edes protestoida, kun kuljettaja palasi ratin taakse ja jatkoi matkaa. Bussissa laskeutui hiljaisuus. Kaikki keräsivät rahaa kuljettajalle, korvatakseen menetetyn lipputulojen. Kun saavuimme perille, annoimme rahat kuljettajalle, joka ilahtui silminnähden: “En päästä häntä enää bussiini. Hän vain riitelee kaikille.”
