Tytär kuihtui, äiti kukoisti
Se syksy oli erikoinen, kylmä ja kiukkuinen Tuulosissa. Sade rummutti terveysaseman ikkunoihin aamusta iltaan, kuin haluaisi sisään lämmittelemään. Istun pöydän ääressä, järjestelen potilaskortteja, sydän täynnä levottomuutta. Kaikki on hiljaista, kukaan ei ole vakavasti sairas, mutta ahdistus kiertää kuin hyttysparvi ennen myrskyä.
Silloin ovi narisee raskaasti. Sisään astuu Sanni Lehtinen.
Voi Sanni… Nainen on yli viidenkymmenen, muttei näytä päivääkään vanhemmalta kauniimpi kuin hautajaisissa kukat. Harmaa huivi valuu, takki roikkuu laihoilla hartioilla kuin henkari. Silmien alla mustat varjot, kuin nokella sivellyt, ja kädet… Ne kädet! Punaiset ja turvonneet kylmästä vedestä, vapisivat ja nypläsivät takin nappia.
Liisamari, hän kuiskaa, ääni pelkkä rykäisy. Anna jotakin tippoja. Sydän hakkaa, ihan kurkussa tuntuu. Ja äidille… äidillekin vähän lääkettä, corvalolia. Taas yöllä oli kohtaus, ei nukuttu hetkeäkään.
Katson häntä silmälasien yli, ja sydän muuttuu jääksi. Ei elä kauan, ajattelen. Tuossa seisoo ihminen, jonka elämä on pohjalla, kuin vesi kuivuneessa kaivossa.
Istu alas, sanon ja kaivan verenpainemittaria. Miksi olet itsesi noin rääkkynyt, kultaseni? Ei ole kasvoissa väriä.
Ei ole aikaa, Liisamari, Sanni ei edes istu, nojailee ovenkarmeen. Äiti on yksin. Mitä jos haluaa vettä? Tai paine nousee? Minun pitää juosta. Anna vain lääke.
Annan pullot, hän tarttuu niihin kankeilla sormilla ja lähtee ulos. Vasta kylmä tuuli hurahtaa jaloissa. Katson ikkunasta kun hän matelee mudassa kotiaan kohti, kumarassa, ja ajattelen: Jumala, miksi tällainen osa annettiin hänelle? Eihän äiti ole siellä, vaan myllynkivi kaulassa.
Martta Lehtinen oli aikanaan arvokas nainen, äänekäs. Koko elämänsä istui kuntaneuvostossa ja piti komentoa. Eläkkeelle päästyään, niin heti petiin meni.
Jalat ei kanna. Sydän pysähtyy! huusi.
Kymmenen vuotta makuulla. Kymmenen vuotta Sanni pyöri hänen ympärillään kuin köynnös.
Seuraavana päivänä en malta enää, pukeudun ja menen heidän luokse muka tarkistamaan vointia. Astun tupaan siellä kiiltävät lattiarätit, puhtaus steriili, ja tuoksu… Ei sairauden, vaan tuoreen pullan ja haudutetun kaalin.
Martta makaa sängyssä kuin kuningatar, selkätyynyjä kuin mäki, kasvot punaiset ja sileät, silmät kirkkaat ja terävät.
Liisamari, hän jyrähtää. Tulin sitten? Tuo tumpelo, viittaa keittiöön, mistään ei apua saa! Sanon hänelle: Sanni, rintaa polttaa! Hän sanoo: Äiti, navetan lehmä pitää vielä lypsää. Lehmä tärkeämpi kuin oma äiti!
Sanni kantaa vesisaavit, polvet tutisevat, selkä kuin jousi. Laskee saavin, polvistuu ja pesee lattiaa. Hiljaa. Vain huohotus kuuluu.
Martta, sanon tiukasti. Voisit vähän tytärtä sääliä. Hän on jo ihan läpinäkyvä.
Sääliä? Martta nousi tyynyille, Kuka minua säälii? Kasvatin hänet, valvottiin öitä, nyt ei saa edes lasia vettä! Tämä on minun ristini, Liisamari, kirottu tauti. Sanni on tytär, se on hänen velvollisuutensa.
Katson Marttaa, näen että terveyttä olisi kolmelle miehelle. Hänen tautinsa nimi on itsetön rakkaus. Hän imee Sannista elämän kuin hämähäkki kärpäsestä. Ja uskoo olevansa sairas, niin että muutkin uskovat.
Sanni ei nosta päätään, vain rätti liikkuu lattialla šrkk-šrkk. Šrkk-šrkk. Ääni kuuluu korvissani vieläkin, se on toivottomuuden ääni.
Kuukausi menee. Talvi lähestyy, ensimmäinen lumi peittää maan, terävänä ja ilkeänä.
Illalla juon teetä ja kuivaa pullaa, kun kolina ikkunassa. Sellainen, että lasi helisee.
Avaan, naapurin poika Juho seisoo, silmät lautasina.
Liisamari! Tule nopeasti! Sanni kaatui! Kaivon luona! Ei nouse!
Miten juoksin, en muista. Vanha kroppa kulkee kuin itsestään. Sanni makaa jäisellä maalla, saavit nurin, vesi leviää ja jäätyy jo. Kasvot lumivalkeat, siniset huulet.
Miesten kanssa saatiin hänet taloon.
Martta huutaa makuuhuoneesta:
Mikä meteli täällä?! Sanni! Missä sinä luuhaat? Minun lämpötyyny on kylmä!
Kumarrun Sannin puoleen, tunnustelen pulssia ohut lanka. Tuskin sykkii. Ambulanssi tilattiin, vietiin hänet keskussairaalaan. Infarkti, laaja.
Martta jäi yksin.
Menin hänen huoneeseensa. Istui ja räpytteli silmiään.
Missä Sanni? Kuka kantaa pytyn pois? Kuka keittää puuron?
Sanni sairaalassa, sanoin kylmästi, en voinut hillitä itseäni. Sinä hänet siihen ajelit, Martta. Hän kuolee.
Valehtelet! kiljui Martta. Tekee tätä tahallaan! Haluaa paeta minua! Jättää äidin yksin! Hän on itsekäs!
Tuli niin iljettävä olo. Olisin sylkenyt, mutta Hippokratesen valat eivät anna. Annoin vettä, pillerin, poistuin. Mietin: miten tulet toimeen…?
Mutta kohtalo se on hullunkurinen. Seuraavana päivänä kylään saapui bussi. Sieltä astui Iiris. Martan lapsenlapsi, Sannin tytär.
Iiristä ei kylässä rakastettu. Hän lähti kaupunkiin heti lukion jälkeen, eikä koskaan palannut. Sanottiin ylpeäksi, kiertää maalaisten seuraa. Sanni itki hiljaa tyynyyn, kirjoitti kirjeitä, mutta vastausta ei tullut.
Nyt hän on täällä. Nahkatakki, lyhyt kampaus, suora katse, kova. Ei muistuta äitiä eikä mummoa.
Astui ensin luokseni.
Miten äiti voi? kysyy asiallisesti.
Huonosti, vastaan. Teho-osastolla. Lääkärit sanovat että kaikki voimat lopussa.
Iiris painaa huulia yhteen.
Selvä. Menen Martan luo.
Kylä mietti mitä siellä tapahtui. Päivä myöhemmin kuljin talon ohitse, kuulin huutoa. Martta rääkyi. Luulin että nuorta tapetaan. Ryntäsin sisään.
Näky kuin maalauksessa. Martta istuu sängyllä, lobsterin punaisena huitoo käsillään. Edessä Iiris, kylmänä kuin kivi. Kädessä kulho keittoa.
En syö tätä! Martta karjuu. Ei ole suolaa! Ja kylmää! Sanni toi aina lämmintä! Missä minun tytär?!
Äiti on sairaalassa, koska sinä ajoit hänet sinne, Iiris sanoo tasaiseen ääneen. Mutta minä en ole Sanni. En lisää suolaa. Jos et syö, älä syö. Kun nälkä tulee, ruoka kelpaa.
Iiris asettaa kulhon yöpöydälle. Kääntyy ja lähtee.
Vettä! Martta huutaa hänen peräänsä. Anna vettä, paholainen! Kuolen juuri nyt!
Iiris pysähtyy ovella, kääntyy:
Tuossa kannu. Tuossa lasi. Kädet toimii? Sitten anna mennä.
Luulin että Martta saa halvauksen kymmenen vuotta ei ole nostanut edes lasia!
Liisamari! hän näki minut. Ole todistajana! Hän pitää minut nälässä! Kiduttaa!
Iiris katsoo minua harmailla silmillään niissä on niin paljon kipua että tekisi mieli itkeä. Eihän se julmuutta ollut. Se oli kirurgia. Leikkaa suoraan, että märkä pääsee ulos.
Kaksi viikkoa Iiris koulutti Marttaa. Kovalla kädellä.
Pytyn tuskin kannan. Siinä on wc-tuoli. Jos voit istua niin voit siirtyä.
Vuodevaatteet vaihdat itse. Kädet löytyy.
Jos huudat, suljen oven ja menen puutarhaan.
Kylä kohisi. Tappaa vanhan, supisivat naiset kaivolla. Mutta minä vaikenin. Näin Martan… virkistyvän!
Ensin viha raivosi. Sitten nälkä pakotti nostamaan lusikan. Kun Iiris ei antanut vettä, näin omin silmin: Martta nousi! Nousi, ähki, piti kiinni sängystä, huojui pöydän luo.
Kuukauden kuluttua, ehkä vähän enemmän, Sanni kotiutui.
Iiris toi hänet taksilla. Sanni oli heikko vielä, kalpea, mutta ei enää katoava käveli, piti tyttärestä kiinni, pelkäsi astua tupaan. Odotti: Taas alkaa: missä olit, laiska, minun kantapää kutisee.
Astuvat sisään. Hiljaista.
Äidin huone tyhjä. Sänky pedattu.
Sanni nappaa sydämestä:
Kuollut?
Ei, Iiris naurahtaa. Keittiössä hän.
Menevät keittiöön. Martta Lehtinen istuu pöydän ääressä, silmälasit nenällä, kuorii perunoita. Itse!
Näkee Sannin, laskee veitsen.
Hiljaisuus niin tiheä, että kellon tikitys kuuluu. Ttik-ttak. Ttik-ttak.
Sanni nojaa ovenpieleen, kyyneleet valuvat.
Äiti… sinä nousit…
Martta katsoo vuoroin Sannia, vuoroin Iiristä. Katse outo. Ei paha. Häkeltynyt, kuin olisi nyt herännyt ensimmäistä kertaa vuosiin.
Täytyyhän nousta, mutisi, ilman entistä myrkkyä. Tämän… hameessa olevan poliisin kanssa.
Sitten hiljaa:
Istutaan, Sanni. Peruna jäähtyy.
Katson heitä, nuoria ja vanhoja. Mietin: kuinka paljon energiaa menee näihin peleihin, sairauksien roolileikkeihin. Elämä on yksi, ei sitä uudestaan voi kirjoittaa. Joskus ihmistä pitää pelastaa sillä, että ottaa tyynyn pois pään alta.
Talvi meni. Lumet sulivat likaisina virtoina, veivät pois vanhan, tunkkaisen elämän.
Tuli toukokuu. Tiedättekö millainen toukokuu on Tuulosissa? Se on kun ilma on niin makeaa tuomesta, että sitä voisi syödä lusikalla. Kun illat ovat sinisiä, ja satakielet laaksossa laulavat niin että sielua kääntää nurin.
Kuljen iltalenkillä Lehtisten talon ohi.
Uusi portti, maalattu. Kukkapenkissä tulppaanit hehkuvat Sannin ylpeys.
Pihalla pöytä katettu, samovaari kimmeltää auringossa.
Kolme istuu.
Martta vaunuissa (pitkiä matkoja ei jaksa), mutta pitää itse kupista kiinni, dippaa piparia. Huivi on juhlavana, kimaltaa.
Iiris nauraa, pitää läppäriä polvissa tekee töitä etänä.
Sanni… Sanni kävelee puutarhassa. Ei juokse kumarassa, vaan kävelee. Hitaasti, koskettaa omenapuun oksaa, haistaa valkoisen kukinnan. Kasvot rauhalliset, valoisat. Ryppyjä on, tietysti, mutta silmissä on elämää.
Sanni näkee minut, huiskuttaa:
Liisamari! Tule teelle! Oksaalisesta avattiin sinun suosikkisi!
Astun sisään, portti narisee tuttuna, kodikkaana. Istun pöytään. Tee on kuumaa, tummaa, tuoksuvaa.
Tiedätkö, Liisamari, Martta sanoo ja katsoo kauas, auringonlaskuun.
Luulin, että rakkaus on sitä, kun joku hoitaa ja tuo kaikki. Mutta se onkin… Rakkaus on silloin, kun ei anneta luovuttaa. Pakotetaan elämään, vaikka voimat ei riitä.
Sanni tuli ja halasi häntä hiljaa. Iiris laski käden Martan kädelle.
Istumme hiljaa, onni, vain takanurkassa sirkka virittelee viuluaan, jossain kaukana lehmä ammuu lauma tulee kotiin. Hyvä olo, Jumala sentään. Rauhallista. Ja tuntuu, että nyt on kaikki kohdallaan.
Katson terveysasemaani, pölyisiä kyläteitä, taloja koristeikkunoineen, ja ajattelen: ei ole parempaa paikkaa kuin kotikylä, kun talossa vallitsee rauha. Täällä ilma parantaa, maa antaa voimaa, kun vain kitkee pahansuopaisuuden sydämestä kuin rikkaruohon.
