Muistan yhä hyvin tapauksen, joka tapahtui jo vuosia sitten entisessä työpaikassani Helsingissä. Eräänä keväänä osastollemme saapui uusi työntekijä, Sini Virtanen. Sini oli miellyttävä ja siisti nainen, kahden lapsen äiti, joka aluksi vaikutti varsin ahkeralta ja tunnolliselta kollegalta. Ensimmäiset pyynnöt olivat viattomia: “Voitko vastata puheluun, olen vähän myöhässä terveysasemalta”, tai “Tarvitsen lapsen aikaisemmin päiväkodista, voisitko auttaa syöttämään raportin ohjelmaan, siinä on vain pari nappia.” Meillä oli tapana auttaa toisiamme, ja pidimme siitä tärkeänä, meille suomalaisille kun yhteistyö yleensä merkitsee paljon.
Mutta raja yhteistyön ja jonkun toisen työn kantamisen välillä on häilyvä. Muutaman kuukauden kuluttua huomasin, että nuo niin sanotut “pari nappia” muuttuivat pikkuhiljaa kokonaisiksi raporttien osioiksi. Sini alkoi lähettää viestejä viiden aikaan iltapäivällä: “Olet kuitenkin vielä töissä kuuteen, mun nuorempi sairastui taas.” Näissä oli klassisen manipulaation piirteitä; syyllisyyden tunnetta käytettiin hyväksi ja vedottiin sosiaalisiin odotuksiin. Suomalaisessa yhteiskunnassa äitiyttä arvostetaan, mutta näin ollen Sini ajoi pitkään vanhan roolinsa turvin, kunnes tunsin, ettei minulla riittänyt enää jaksamista.
Sini loi itsestään kuvan kiireisestä, lähes sankarillisesta naisesta, joka jaksoi tehdä kaiken mutta todellisuudessa palkkamme olivat täysin samat, ja osa hänen töistään oli salakavalasti siirtynyt minun vastuulleni. Kun ensimmäisen kerran kieltäydyin kohteliaasti ja perustelin omalla kiireelläni, sain kuulla: “Sinulla ei ole lapsia et tiedä millaista on, kun elämä repii sinua.” Tämä oli tyypillinen ansa, jolla yritettiin viedä oikeus kieltäytyä, ikään kuin yksinhuoltajan syyt olisivat aina tärkeämpiä.
Lopullinen kärjistymä tuli tilinpäätösjakson lopussa. Meidän piti koota myyntitilastot kuntoon tarkkaa työtä, jossa moni asia piti muistaa ja tarkistaa. Kello oli 16.45, kun sain Siniltä sähköpostin, jossa oli raakadataa ja viesti: “Päiväkodin kevätjuhla siirrettiin, mun täytyy lähteä. Tee loppuun, sinähän olet varsinainen guru. Sinulla menee tähän vain vartti, kun mun lapsen kanssa ei pärjää kukaan muu. Kiitos huomenna palkitsen.” Tajusin heti, että jos suostuisin, se tarkoittaisi vapaa-ajastani luopumista kuukausiksi. Suora kieltäytyminen olisi voinut johtaa syyllistämiseen ja valittamiseen, joten päätin toimia toisin siirtää asian pois henkilökohtaisesti ja nostaa sen työprosessin piiriin.
En kirjoittanut vihaista vastausta. Sen sijaan välitin Siniltä saamani sähköpostin esimiehelle, Jarkko Lehtoselle, asiallisesti: “Hei Jarkko! Välitän Siniltä tulleen viestin. Hän joutuu jättämään töitään muiden hoidettavaksi perhesyiden vuoksi eikä ehdi omiin tehtäviinsä työajalla. Olisiko hyvä, että Sinille harkittaisiin kevennettyä työnkuvaa, osa-aikaisuutta tai ainakin joustavampaa järjestelyä, jotta hän voisi keskittyä perheeseen, eikä osastomme raportointi häiriintyisi? Olen tänään aivan täynnä omia töitäni, enkä pysty ottamaan hänen vastuuitaan laadukkaasti.”
Lähettäminen jännitti mietin, olinko ilmiantaja ja saisinko vihat niskaani. Mutta olin väsynyt kantamaan muiden kuormaa.
Vastaus tuli aamulla. Jarkko ei ollut tiennyt, että tein Sininkin töitä, kaikki oli hänen mielestään sujunut hyvin. Seuraavana aamuna Sini kutsuttiin esimiehen huoneeseen. En tiedä tarkalleen, mitä siellä puhuttiin, mutta Sini poistui hiljaisena ja hieman punaisena. Sen jälkeen hän ei enää pyytänyt apua tai pyytelyt raporttien tekoa.
Moni sanoo: “Lapset ovat pyhiä, pitää olla myötätuntoa.” Tietenkin, mutta myötätunto ei tarkoita, että joku toinen kantaa kaiken taakan. Jos työntekijällä on vaikeuksia, hän puhuu esimiehen kanssa, hakee etätyötä, joustavaa työaikaa tai lomaa ei siirrä tehtäviään salaa kollegoille.
Tämä ei ollut kostoa, vaan rajojen vetämistä. Töissä on yksinkertainen sääntö: jos jatkuvasti teet toisen töitä eikä kukaan puhu siitä, kaikki olettavat sen olevan ok. Siniltä tulleet pyynnöt loppuivat siihen. Nyt välillämme on kohteliaan etäiset keskustelut, ja osasto toimii kuten ennenkin. Sini pärjäsi mainiosti itse, kun ei enää yrittänyt siirtää vastuutaan muille.
Tämä opetti minulle, että suomalaiseen kulttuuriin kuuluu selkeästi myös työrajojen vetäminen ja että empatia ei ole sama kuin hyväksikäytettävänä oleminen.
