Kaikki alkoi kuin tavallinen kesäloman suunnittelu. Me, minä ja vaimoni, uskollinen Volvo-mme, yli tuhannen kilometrin reitti Lappiin ja kutkuttava vapauden tunne, minkä vain autoloma tuo. Rakastamme ajamista suomalaisen luonnon halki: päätät itse tahdin, pysähdyt missä huvittaa, poikkeat polulta kun tekee mieli. Ei aikatauluja, ei itkeviä lapsia yöpikajunan hytin seinän takana, ei myöhästyneitä lentoja.
Mutta nyt teimme kohtalokkaan virheen lipsautimme suunnitelmistamme vieraille.
Yhdellä iltaaistujaisilla, sekalaisten tuttujen keskellä, kerroin varomattomasti, että lähdemme kahden viikon päästä pohjoiseen. Autolla.
Ai, milloin tarkalleen? innostui heti vastapuolella istuva pariskunta.
Kyseessä oli Veikko ja Marjatta. Ei erityisen läheisiä kavereita, enemmänkin sellaisia sekalaisia tuttuja, joita tapaa joskus.
Lähdetään viidentenätoista, vastasin mitään aavistamatta.
No mutta sehän sopii! Veikko riemastui, laittoi haarukan alas ja jatkoi: Meillä alkaa loma kuudestoista, meinattiin matkustaa junalla, mutta paikat oli vain siellä vessan vieressä. Mennäänkö teidän kyydissä? Polttoaine puoliksi, ja on hauskempaa ajaa porukalla. Olemme rauhallista matkaseuraa.
Katsoin vaimoani. Häneltä tuli katse, jossa oli yksiselitteinen “ei”. Aloin selittää, että auto on melkein täynnä ja että matkustamme hitaasti, pysähtelemme usein.
Älä nyt höpsi, meillä vain yksi matkalaukku! jatkoi Veikko. Ja ajatelkaa säästöä, bensa maksaa nykyään hunajaa! Mä sanon, että nyt säästetään, auta nyt kavereita.
Lopulta suostuimme. Säästöargumentti oli vahva, ja ei viitsinyt keikuttaa venettä. Perinteinen suomalainen miellyttämisen halu, josta saimme maksaa seuraavat kaksi viikkoa.
“Joka laupeutta tekee, itsensä kadottaa”
Sovimme tapaavamme kotimme edessä viideltä aamulla. Me olimme vaimoni kanssa ajoissa, tavarat sievästi pakattuna: vesipullot, varaviltit, eväät. Veikko ja Marjatta tulivat paikalle myöhässä, vajaat neljäkymmentä minuuttia.
Jaa, taksi jumitti, ilmoitti Marjatta, vetäen perässään laukkua, joka oli kuin pieni pakastin, sekä monta kassia täynnä “pientä naposteltavaa”.
Sovittiinhan, että mahdollisimman vähän tavaraa, murahdin.
No mutta hänhän on nainen, täytyyhän vaatteita olla, Veikko nauroi.
Sitten alkoi matkatetris, että saatiin kaikki sisään.
Heti lähtötuntien jälkeen mukavuus muuttui painajaiseksi. Marjattaa ahdisti kuumuus ilmastointi täysille. Sitten Veikolle tuli kylmä. Musiikkivalintani eivät miellyttäneet. Alkoi rukous pysähtyä: vessaan, kahville, “jalat puutuu”, savutauko.
Huolellisesti suunnittelemani reitti, jolla olisin välttänyt tuntien jonot moottoritiellä, hajosi käsiin. Sen sijaan olimme kuin paikallisbussi: tauko, pysähdys, tauko.
Kunnon huipentuma koitti huoltoasemalla.
Tankkasin Volvon täyteen, kuitti näytti 350 euroa. Menin takaisin autolle, Veikko istui ja söi hodaria.
No, pistetäänkö kulut tasan? sanoin.
Laitetaan sitten lopussa kaikki yhteen, helpompi niin, Veikko vastasi ja käänsi katseen ikkunasta ulos.
Minua tympäisi, mutta vaimoni supatti, ettei kannata aloittaa riitaa: “Perillä sitten sopivat.” Maksoin myös maksulliset tiet. Veikko ja Marjatta eivät edes kysyneet, mitä niistä kertyi.
Koko matkan he söivät omia voileipiään, murut varisivat istuimille. Pyytäessäni varovaisuutta hymyiltiin:
Höh, tämä on vain auto. Imuroit kunhan ehdit!
Perille päästiin yöllä, enemmän henkisesti kuin fyysisesti uupuneina.
“Olihan meillä vain paikat kyydissä”
Aamulla, nukuttuamme, tapasimme vuokramökin yhteisessä keittiössä. Otin vihkoni, johon olin kirjannut kulut.
No niin, sanoin rauhallisesti. Bensa 1200 euroa, tietullit 250 euroa, eli yhteensä 1450 euroa. Puoliksi, joten 725 euroa teiltä.
Veikko meinasin tukehtua teemukiinsa ja Marjatta katsoi yllättyneenä.
Hetkinen, seitsemänsataa? Ihan oikeasti? ihmetteli hän.
Sovittiinhan näin, vastasin.
Veikko laski mukinsa ja totesi:
Mutta ajaisithan sä tämän matkan joka tapauksessa! Olisit maksanut bensat muutenkin, sun autohan tuo vielä on. Me vaan istuttiin kyydissä.
Hetkinen, kiivastuin. Sovittiin kulujen puolittamisesta. Vedin tavaroita ja kestin teidän pysähdykset, että voitte osallistua kuluihin.
Ei tää ollut mikään vaiva, Marjatta nauroi. Olihan meillä hauskaa! Kyllä kavereille pitää apua antaa. Jos olisit sanonut heti, oltaisiin löydetty kyyti jonkun muun kautta.
Toinen kuski olisi heittänyt teidät ulos moottoritiellä, vaimoni jupisi.
No, ei me nyt tuota summaa makseta! Voidaan antaa tuhat, korkeintaan puolitoista, ihan symbolisesti. Meilläkin budjetti on tiukalla.
Nousin seisomaan.
Ei tarvitse maksaa mitään. Sanotaan, että tarjosin. Takaisin saatte tulla ihan itse.
Mitä?! Veikko pomppasi pystyyn. Eikös sovittu meno-paluu!
Sovittiin puolikkaista kustannuksista. Sopimus kaatui teistä. Hyvää lomaa.
Erillisin tein, yksin paluu
Seuraavat kymmenen päivää hipoivat toisiaan vain ohimennen. Asuimme samassa mökkikylässä, mutta muutaman kerran rannalla he käänsivät selkänsä.
Lähtöä edeltävänä iltana tuli viesti Veikolta: “No, annetaan kolme tonnia menosta ja paluusta. Lähetkö, kun Marjatta ei kestä bussia?”
En vastannut mitään.
Lähdimme ajallaan auringonnousua kohti, omat musiikit, tauot milloin huvitti, autossa hiljaisuus ja rauha.
Myöhemmin kuulin tutuilta, mikä hirviö olin. “Jätti kaverit Suomeen pulaan parin tonnin takia!” Veikko ja Marjatta joutuivat hullun matkustusrumban kautta kotiin ja olivat katkeria.
Mutta me saimme korvaamattoman oppitunnin. Kun joku nykyään varovasti kysyy: “Ai, lähdettekö Lappiin? Olisko tilaa?” vastaan ystävällisesti mutta jämäkästi: “Anteeksi, mutta matkustamme mieluummin kaksin.”
