TUOJOTTAMASSA TYHJYYTEEN Mika ja Annika menivät naimisiin 19-vuotiaina. He eivät voineet elää ilman toisiaan – rakastivat toisiaan päättömästi. Siksi vanhemmat päättivät nopeasti järjestää nuorten avioliiton, jotta mitään sopimatonta ei tapahtuisi… Hääjuhla oli näyttävä ja ikimuistoinen, kaikki suomalaiset perinteet mukana: morsiusnukke auton konepellillä, kukkameri, ilotulitus, juhlasali, kovaääniset “Eläköön!”-huudot… Annikan vanhemmat eivät osallistuneet taloudellisesti juhliin, koska rahat riittivät juuri ja juuri ruokaan ja… juomiin. Kaikki kustannukset otti sulhasen äiti, Aleksandra Aleksandrovna, joka toivoi itseään kutsuttavan Sanna Sannaksi. Sanna Sanna yritti turhaan saada Mikon luopumaan Annika-suhteesta, koska tytön vanhemmat olivat tunnettuja juopoista. Mika vannoi, ettei Annikaan perimä vaikuttaisi heidän yhteiseen elämäänsä, ja että heidän rakkautensa peittäisi alleen sukurasitteet. Sanna Sanna varoitteli: “Poika, koivu ei kasva appelsiinia. Toivottavasti rakkautenne ei ole ohi yhtä nopeasti kuin linnunlaulu…” Annika ja Mika olivat onnen kynnyksellä, uskoivat, että edessä olisi vain iloa, riemua ja heidän rakkautensa. Mutta elämä kertoi oman tarinansa… Sanna Sanna ja hänen miehensä lahjoittivat tuoreelle avioparille asunnon. “Eläkää onnellisina, lapset!” Alkuvuosina kaikki oli hyvin. Annika synnytti kaksi tytärtä, Tainan ja Sennan. Mika oli heistä ylpeä ja tunsi kotinsa omakseen. Mutta ei kulunut kuin viisi vuotta, kun Annika alkoi salaperäisesti kadota kotoa. Palatessaan kotiin hänestä leijui viinan tuoksu. Mika vaati selityksiä, mutta Annika sanoi lopulta, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanut Mikaa – se oli vain nuoruuden ihastus. Nyt hän oli löytänyt sen oikean, jolle hän aikoi lähteä, vaikka tämä mies oli naimisissa ja isä kolmelle tyttärelle. Mika lamaantui, sydän sumeni tuskasta – rakastettu nainen petti hänet julmasti. Annika pakeni uuden rakkautensa perässä syrjäkylälle ja vakuutti, että rakkaan kanssa slummikin on paratiisi. Lapset jäivät kohtalon armoille. Eläväinen ja nopeasanainen Sanna Sanna otti tyttäret luokseen miehensä kanssa ja hemmotteli heitä parhaansa mukaan. Mika, surun murtamana, eksyi uskonnolliseen lahkoon ystävänsä suosituksesta. Siellä hänet naitettiin leskelle, jolla oli kaksi poikaa. Mika uppoutui uuden vaimonsa Kaarinan ongelmiin eikä ehtinyt nähdä omia tyttäriään. Kaarina sanoi: “Heillä on äiti, menkää hänen luokseen. Nyt sinun pitää viedä Olli kouluun ja ruokkia Ville…” Mika tottelee. Rakkaus Annikaa kohtaan ei sammunut, vaikka hän tiesi, ettei paluuta ole. Seitsemän vuotta myöhemmin Sanna Sannan luokse saapui yllätysvieras – Annika nelivuotiaan tyttärensä kanssa. Sanna Sanna suhtautui epäluuloisesti entiseen miniäänsä, mutta antoi Annikalle sekä tämän tyttärelle Maijalle katon pään päälle. Kuukauden kuluttua Annika kuitenkin katosi ja palasi kyläänsä juopponsa luokse, jättäen Maijan entisen anoppinsa luo. Sanna Sanna ja hänen miehensä, joista tytöt välittivät syvästi, huolehtivat kolmesta lapsenlapsestaan. Aika kului. Kun Sanna Sanna ja hänen miehensä poistuivat tästä elämästä, tytöt jäivät omilleen. Taina meni naimisiin, mutta jäi lapsettomaksi. Senna eli yksin harmaiksi asti. Maija sai lapsen 17-vuotiaana ja muutti äitinsä luokse maalle. Nuoruus päättyi hiljaa, vanhuus alkoi yllättäen. Annika eli yksin, kyläläiset kutsuivat häpeilemättömäksi juopoksi, juorut levisivät kylän lasiseinissä, eikä hänellä ollut enää ketään. Mika pakeni lopulta uskonnollista lahkoaan ja jäi yksin äitinsä asuntoon – kumppaninaan kolme kissaa. Ja siinä oli kaiken rakkauden päätös. Mutta onni oli aikoinaan koputtanut Annikan ja Mikan oveen…

TUOJOTTEN TYHJYYTEEN

Mikko ja Katri menivät naimisiin 19-vuotiaina. He eivät voineet elää eivätkä hengittää ilman toisiaan. Rakkaus heidän välillä oli valtaisaa ja vimmattua. Siksi heidän vanhempansa päättivät pikimmiten virallistaa nuorukaisien suhteen jottei mitään sopimatonta pääsisi sattumaan.

Häät olivat komeat ja ikimuistoiset: morsiussauna, juhlaliputukset, runsaasti kukkia, ilotulitus, ruokasalissa iloiset huudot: “Eläköön hääpari!” Katrin vanhemmat eivät pystyneet tukemaan taloudellisesti häitä. Heidän tulonsa riittivät juuri ja juuri vaatimattomaan leivän päälle sekä johonkin vahvempaan. Kaikki kulut maksoi sulhasen äiti, joka oli nimeltään Leena Leenantytär. Koska nimi tuntui monesta hankalalta lausua, Leena pyysi tuttaviaan sanomaan häntä pelkästään Leenaksi.

Leena Leenantytär toki yritti estää Mikkoa seurustelemasta Katrin kanssa, sillä tämän vanhemmat joivat rankasti. Mutta mitäpä se auttoi? Mikko vakuutti äidilleen, että Katriin ei vanhempien elämäntavat vaikuta, eikä periytyvillä taipumuksilla ollut heidän rakkauden rinnalla mitään väliä.

Leena koetti vielä varoittaa poikaansa:
Muista, poikani, ettei koivusta kasva omenaa. Varo, ettei rakkaus kestä vähempää kuin talitintin nokka

Mikko ja Katri odottivat päivänsä paistavan kirkkaana. He luulivat tulevaisuuden olevan yhtä pelkää iloa, juhlaa ja kepeyttä. Heistä tuntui kuin koko maailma olisi heidän jalkojensa juuressa.

Mutta elämä kietoi tarinaansa toisenlaiseksi.

Leena Leenantytär miehensä kanssa antoi hääparille lahjaksi kerrostaloasunnon. “Elkää ja iloitkaa, nuoret koti on teidän!”

Aluksi avioliitto sujui leppoisasti. Onni asettui pöytään, elämä hymyili. Katri synnytti kaksi tytärtä, Maija ja Sini. Mikko oli heistä ylpeä ja tunsi olevansa perheensä kantava voima.

Mutta viiden vuoden jälkeen Katri alkoi salaperäisesti viipyä poissa kotoa. Kun hän palasi, Mikko huomasi vaimonsa hengityksessä viinan hajun. Hän kysyi selitystä, mutta Katri ensin vaikeni kunnes ilmoitti töykeästi, ettei koskaan ollut rakastanut Mikkoa. Kyse oli ollut vain nuoruuden hullaantumisesta, ei sen enempää.

Nyt Katri oli, omien sanojen mukaan, viimein löytänyt unelmiensa miehen ja aikoi muuttaa tämän luo. Sillä ei ollut väliä, että mies oli naimisissa ja hänellä oli jo kolme tytärtä. Mikko lamaantui tästä. Sieluun laskeutui harmaa usva; hylätty mies tunsi talttumatonta pettymystä.

Katri taas pakeni uuden miehen kanssa syrjäiseen savolaiseen kylään. Hän sanoi aina, että jos seura kelpaa sydämelle, niin riittäähän olo vaikka yhteisessä korsussa. Mutta jos viha ei hellitä, niin ei ole rauhaa aavallakaan pellolla. Lapset jäivät oman onnensa nojaan.

Leena Leenantytär oli määrätietoinen ja pirteä, kuin heinäsirkka juhannusyössä. Hän otti tytöt luokseen. Leena ja hänen miehensä rakastivat tyttöjä, hemmottelivat ja pitivät heistä huolta.

Mikko, pettyneenä ja eksyneenä, suostui lopulta ystävän suosituksesta liittymään uskonyhteisöön. Siellä hänet naitettiin leskelle, jolla oli kaksi poikaa. Pian heidät vihittiin yhteisön sääntöjen pohjalta.

Omille tytöille Mikolla ei enää juuri ollut aikaa. Uusi vaimo, Kaija, kuormitti Mikkoa omilla murheillaan ja niitä riitti. Mikon yrittäessä viitata omien tytärtensä luo, Kaija tokaisi:
Mikko, tytöillä on äiti hoitakoon tämä heitä. Sinä viet Oskarin kouluun, ruokit Vesan.

Mikko alistui, mutta kipu sydämessä ei hellittänyt. Hän rakasti vieläkin Katriakin, muttei tiennyt tietä siitä takaisin.

Seitsemän vuotta myöhemmin Katri yllättäen ilmestyi Leena Leenantyttären ovelle. Hänellä oli kädestään kiinni noin nelivuotias tyttö. Leena katsoi entistä miniäänsä tarkalla silmällä.
Kylläpä elämä on sinua riepotellut, Katri. Onko tuo sinun tyttäresi? Leena tiuskasi.
On. Tyttö on Minttu. Voidaanko asua edes hetken täällä? Katri pyysi.
Enpä olisi uskonut tällaisia vieraita saavani. Heitettiinkö sinut ulos? Leena tivasi.
Ei, lähdin itse. En jaksanut enää. Mies juo ja lyö… Katri valitti entiselle anopilleen.
Itsehän valitsit osasi. Kukaan ei pakottanut. Mikset mennyt omille vanhemmillesi? Leena kysyi ivallisesti.
Tuli ikävä omia tyttöjä. Haluaisin nähdä heidät, sallitko? Katri rohkaistui, tietäen Leenan lempeän luonteen.
Kas vain, muistitko äkkiä lapset! Käki olet, Katri! Leena murahti.
Silloin ovi soi. Maija ja Sini saapuivat, nyt jo teinejä. He katsoivat Katriin epäluuloisesti; ymmärsivät kyllä tämän olevan äitinsä, mutta eivät tunteneet läheisyyttä. Tyttöjen katseissa paistoi haikean katkeruus. Leena oli usein murehtinut, että tytöistä tuli tässä maailmassa puoliorpoja vaikka isä ja äiti vielä elivät.

Tietenkin Leena otti Katrin Mintun kanssa kotiinsa eihän sitä kadulle voinut potkia. Mutta kuukauden päästä Katri katosi.

Myöhemmin selvisi, että hän oli mennyt takaisin maalle rakkaansa luo. Minttu jäi entiselle anopilleen. Nyt Leena Leenantytär ja hänen puolisonsa huolehtivat jo kolmesta tytöstä.

Tytöt rakastivat ja säälistivät Leenaa ja hänen miestään. Kodissa vallitsi lämpö, kunnioitus ja vastavuoroinen myötätunto.

Vuosia kului. Lopulta sekä Leena että hänen miehensä poistuivat tästä maailmasta. Maija meni naimisiin, mutta jäi lapsettomaksi. Sini jäi yksin ja harmaantui, eikä koskaan mennyt naimisiin.

Minttu synnytti seitsemäntoista vanhana lapsen isää kukaan ei tiennyt ja muutti äitinsä luo kylään.

…Nuoruus meni, jätti hyvästelyttä, vanhuus tuli, ei edes tervehtinyt.

Katri oli jo kauan asunut yksin; uusi miesystävä kun vietiin kaupunkiin tämän tyttärien toimesta, sillä hän sairastui pahoin ja lopulta jäi invalidiksi. Tyttäret syyttivät Katria, että heidän isänsä sairastui Katrin vuoksi. Lähteissään he sanoivat: Pidä nokkasi pois muiden asioista!

Kyläjuttuina Katrista liikkui vain ilkeitä puheita, hänen maineensa oli ryyppäävän naisen, jolle kaikki elämän ovet olivat sulkeutuneet. Kaikki tiesivät kaiken kylässä, jossa seinätkin ovat lasia.

Mikko lopulta jätti Kaijan ja pääsi vaivoin ulos lahkosta. Hän jäi yksin, asui äitinsä vanhassa asunnossa Helsingin lähiössä, söi perunavelliä ja näkkileipää, nukkui koleassa yksin. Hankki kolme kissaa, ettei järki menisi.

Siinä oli hänen rakkaustarinansa.

Joskus, näin illan hämärtyessä, mietin miten onni koputti meidänkin oveen. Mutta emme osanneet sitä pitää. Loppujen lopuksi opin, ettei elämä anna takuuta kenellekään ja että onnesta on pidettävä kiinni silloin, kun sen saa. Sitten kun tyhjyys katsoo silmiin, on jo liian myöhäistä.