Tulppaanit
Voi hyvänen aika, mikä upeus! Irmeli, sinä olet todellinen taikuri!
Moniväriset tulppaanit ilahduttivat silmää. Minä tiesin hyvin, kuinka paljon vaivaa Irmeli oli käyttänyt tähän kauneuteen. Vuosia hän oli jaksanut uurastaa, jotta harmaasta, ankeasta pihasta tulisi kukoistava puutarha. Jopa se leikkipaikka, jonne olin juuri menossa tyttäreni Ainon kanssa, oli pitkälti Irmelin ansiota. On se kyllä ihmeellinen nainen osaa loihtia ympärilleen kauneutta! Piha oli nyt tunnistamattomaksi muuttunut niin siisti ja avara. Ja ne kukat se oli aivan oma lukunsa. Jokaisen niistä Irmeli oli itse istuttanut. Kaikkina näinä viitenätoista vuotena, jotka olin vanhempieni kanssa tässä talossa asunut, en ollut kertaakaan nähnyt kenenkään toisen sormeaankaan kohottavan pihaan kukkien vuoksi. Irmeli kyllä, ja sekin vasta sen jälkeen, kun hänen miehensä kuoli.
Yksin jääminen, varsinkin noilla vuosilla, on raskasta. Poika asui etäällä, eikä Irmelillä oikeastaan muita läheisiä ollutkaan. Muutto pois ei tullut kysymykseen liian paljon kiinni tässä kaupungissa, jossa lapsuus oli kulunut ja kaikki rakkaat kerran asuneet. Eihän pojallakaan riittävästi aikaa ollut omista kiireistään. Miniän kanssa suhde sekin enemmän korrekti kuin läheinen. Miniällä kun oli omat vanhemmatkin kaupungissa ja auttajia ihan tarpeeksi. Irmeli jäi hiukan ulkopuoliseksi, vaikka mukava olikin.
Eipä Irmeli ole koskaan minulle valittanut, mutta kyllä sen huomaa, että yksinäisyys painaa. Tiedän kyllä tunteen ensimmäisestä avioliitostani eronneena olin itsekin aikanaan niin surun murtama, että olisin voinut kiivetä seinille. Avioliitonkin olisi ehkä pystynyt pelastamaan, mutta samalla koulunpenkillä lapsuudesta asti istuneen ystävän kähveltämän miehen syrjähyppy oli liikaa kestettäväksi. Katselin Kirsin kanssa silmästä silmään, otin talon avaimet mieheltäni ja vajosin viikoksi koko sielullani epätoivoon. Otin jopa palkatonta vapaata töistä, jotta voisin keskittyä kunnon itsesäälissä rypemiseen.
Mutten saanut surua päätökseen. Istuin tippa linssissä jäätelötörppö sylissä, kasvot turvonneena itkusta, kun oveen alkoi yhtäkkiä koputtaa ei suinkaan tavallisesti, vaan oikein kovaa jyskyttäen. En edes ehtinyt ajatella, ettei ehkä kannattaisi avata ovea kenelle tahansa, mutta niin kiivas koputus tiesi vain yhtä: jotain pahaa oli sattunut!
Kiskoin farkut jalkaan ja menin avaamaan.
Irmeliä oli silloin pelottava katsella. Olin tottunut hänen rauhalliseen varmuuteensa, jolla hän kulki pihan poikki, hymyili lempeästi, tervehti naapureita ja pysähtyi jokaisen lapsen kohdalla.
No, miten Niklaksen vatsa jakselee? Nukkuuko Isla hyvin? Onko Maitoa riittävästi, Ella?
Irmeli oli eläkeläispediatri. Ja vielä sellainen, jonka sydän oli aina avoinna muille kaikille riitti aikaa ja ymmärrystä. Mutta silloin ovella seisoi aivan toinen ihminen. Ei Irmeli. Yhtäkkiä hän oli rikki.
Hän oli itkusta sotkuinen ja surkean näköinen, mutta nähdessään minut astui jollain ihmeellä pois oman murheensa varjosta ja kysyi jämäkästi:
Mitäs sinulle, Sini, on sattunut? Miksi olet silmät päässä itkenyt? Sattuuko johonkin?
Hämmennyin niin, että unohtui koko oma surkeus. Eiköhän hänellä ole kuitenkin isompi murhe, jos mies kerran on täysin pois eikä enää koskaan palaa, eikä asiaa voi enää muuttaa millään.
Selvisikin, että siihen omani rinnalla kyllä kalpeni Irmelin mies ei ehtinyt ambulanssiin. Hän ei ensin edes halunnut soittaa, tottuneena pillereihin, mutta sitäkin rutinoituneelle tuli sitten liian kiire. Ehti enää ulko-ovelle, kun Irmeli palasi kauppareissulta ja löysi.
Sinä päivänä minä vain nappasin puhelimen, vetäisin takin päälleni ja juoksin Irmelin vanavedessä.
Palasin kotiin vasta illalla, heitin sulaneen jäätelön roskiin, siivosin ja istuin pitkään keittiössä tuijottaen teekuppia. Mietin paljon.
Seuraavana päivänä kokosin tarvittavat paperit ja laitoin erohakemuksen sisään. Ymmärsin, että ei elämää voi säästää myöhemmäksi. Murehti tai ei, mikään ei kuitenkaan muutu ilman omaa liikettä. Kulje eteenpäin tai jämähdä paikallesi viimeksi mainittu ei tuo onnea eikä uusia värejä päiviin. Meillä on vain tämä yksi elämä, ja sen jokainen hetki tulee elettyä vain kerran. Miksi siis tuhlata sitä katkeroitumiseen?
Siitäpä selvisin hitaasti, mutta selvisin. Löytyi uusi työpaikka, uusi rakkaus. Ei ollut helppoa, mutta nyt minulla on Jussi ja tytär Aino, ja arkeen on ilmestynyt taas uusia värejä.
Mutta Irmelin suru oli syvempää, eikä se ottanut hellittääkseen. Vaikka hän toipui miehensä menetyksestä niin hyvin kuin saattoi, jäi hänestä jäljelle vain haalea varjo siitä iloisesta ja lämminsydämisestä naapurista, jonka olin tuntenut. Hymyili toisinaan, kyseli muiden lapsista, mutta lämpö oli kadonnut kuin joku olisi jäädyttänyt sen pois.
Vuosien kuluessa Irmeli jäi eläköidyttyään lähes kokonaan mökilleen, mutta kun hänen poikansa tarvitsi rahaa uuteen asuntoon, mökkikin myytiin. Eihän sitä voinut olla auttamatta ainoa lapsi kuitenkin.
Juuri tämän jälkeen päätin, etten voi vain katsoa sivusta, kun ihminen, jonka kanssa on asunut naapurina vuosikaudet, jää yksin. Sellaista, joka on valmis valmis tulemaan apuun vaikka keskellä yötä, ei jätetä.
Minut oli kasvatettu niin, että naapuria auttaa sen verran kuin vain itse jaksaa silloin on toivoa, että kun apua tarvitsee itse, joku ojentaa kätensä. Ei ehkä ratkaise ongelmia, mutta tukee edes sanalla, ja joskus juuri se sana on tärkeintä.
Oma perheeni on aina ollut juuri tällainen: yhdessä kuin sadun vetonauris. Vaikka vanhempani muuttivat Annin, nuoremman siskoni, perässä Ouluun, puhun heidän kanssaan silti joka päivä. Ne eivät ole mitään velvollisuuspuheluita vaan sitä, että tiedän aina, että minusta välitetään.
Mutta Irmelin kohdalla sanat eivät enää riittäneet tiesin, että vaikka hän nyökkäili, elämä valui hänestä pois silmien edessä. Irmeli kuihtui, harmaantui ja lakkasi käymästä pihassa.
Näki, kuinka raskaaksi elo oli muuttunut päivästä toiseen, ilman toivoa. Pojalla oli elämänsä, ja hyvä niin, mutta kuinka tyhjältä jäljelle jääneestä tuntuu.
Naapureillakaan ei Irmelistä näyttänyt enää olevan väliä omat kiireet tietenkin ensin. Mutta minä olin päättänyt, että lähimmäistä ei jätetä.
Kokeilin kaikenlaisia keskusteluja, mutta ne vain painoivat Irmeliä enemmän. Silloin päätin, että on ryhdyttävä tekoihin ehkä jokin yhteinen asia veisi huomion pois raskaista ajatuksista. Ajatus tuli vahingossa, kun Jussi toi suurensuuren kimpun tulppaaneja eräänä iltana ennen Ainon syntymää, ja sain ahaa-elämyksen: miksi emme alkaisi yhdessä istuttaa uusia kukkia Irmelin kanssa?
Seuraavana päivänä seisoin Irmelin oven takana tulppaaninsipulikori jalallani. Jussi katosi samantien, kuten oli pyydetty.
Tästä eteenpäin minä hoidan!
Sain Irmelin mukaan sillä verukkeella, että olin ostanut sipulit vanhalta torimummolta mutta minulla ei ollut osaamista ja muistutin, miten hänen mökkinsä tulppaanit olivat aina upeita, ja miten olin saanut niistä äidillenikin kimppuja monta kertaa. Pyysin häneltä apua, koska piha ansaitsisi muutakin kuin kuivaa nurmikkoa.
Irmelin sormet kävivät sipulilaatikossa, ja varovainen hymy levisi suupieliin.
Tulee tästä vielä komia, mutta pelkät tulppaanit eivät riitä. Ne kuihtuvat liian nopeasti. Kannattaa miettiä muitakin kasveja, jotta pihan kauneus kestää koko kevään ja kesän.
Niin pihan uudistaminen alkoi. Monella ei ollut intoa muuten osallistua, mutta jostain syystä kukkien ja pensaiden siruihin ja taimiin rahaa annettiin mielellään. Alkuun minä hoidin ostokset, mutta kun Aino syntyi, hoiti Irmeli käytännön työt.
Kukista tuli hänelle ilo, mutta sekään ei riittänyt. Hän käytti muita vanhoja kontaktejaan, ja niin pihassa oli pian lasten leikkipaikka ja kauniit penkit portaiden eteen.
Pihasta tuli eloisa. Miesten talkooporukka rakensi aidat istutuspenkeille ja Irmeli melkein itki ilosta katsellessaan valkoista aitaa.
Vapaat hetket Irmeli vietti siitä eteenpäin istutushommissa, kitkemässä ja kastelemassa, kunnes piha oli niin kaunis, että itsekin kävin päivittäin ihailemassa työn tulosta taluttamalla vaunua Ainon kanssa ja kiitellen hiljaa mielessäni miestäni niistä ensimmäisistä tulppaaneista, joiden ansiosta piha nyt kukki.
Kun Aino sitten oppi kävelemään, kävimme yhdessä pihassa katsomassa, milloin Irmelin kevättulppaanit kukkisivat. Ja sieltä ne nousivat!
Jäin seisomaan penkin viereen haltioituneena ja päästin hetkeksi irti Ainon kädestä. Tyttö otti heti tilaisuudesta vaarin ja ampaisi juoksuun.
Aino! huudahdin ja juoksin perään.
Irmeli suoristautui keskellä aidan maalaamista ja nauroi:
Kiinni vain! Siinäpä sinulla on kyllä fitnessiä kerrakseen!
Joo, älkää puhuko! Kiinni sain, mutta kyllä nämä lapset osaavat olla nopeita.
Nopeita kyllä, mutta oletko huomannut, että Aino kipittää varpaillaan?
Niin. Kotona sen huomaa vielä paremmin. Onko se huono juttu?
Käypä varmuuden vuoksi näyttämässä neurologille. Voin antaa jonkun hyvän kontaktin, jos muistan, vanhat kollegani ovat aika lailla mökillä nykyään.
Kiitos paljon! Tuletko huomenna vastaan, niin saan sen yhteystiedon?
Toki. Täytyy laittaa naistenradio päälle, josko joku tuntisi jonkun asianosaavan lääkärin, nuorempia erikoistuvia en oikein tunne.
Naistenradio?
No, puhelinrinki, Sini! Soittelen tutuille, kyllä sieltä joku löytyy.
Kiitos Irmeli.
Eipä kestä. Miten teillä muuten menee?
Ihan hyvin. Jussi tekee töitä paljon, viipyy myöhään ja lähtee aikaisin
Ei se ole huono asia. Pääasia, että jaksaa olla vastuullinen. Olisiko parempi, jos mies makaisi vain sohvalla?
Ei tietenkään.
Tiedätkö, monet nuoret äidit valittavat tästä. Varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa. Kaipaa huomiota ja hellyyttä eikä aina saa. Silloin loukataan ja riidellään, mutta eipä siitä huudosta mitään tule. Miehet kuulevat asian kuitenkin ihan eri tavalla. Nainen yrittää kertoa, että on uupunut, mutta mies ajattelee omia väsymyksiään. Siksi sen sanankin voi valita viisaasti puhua olosuhteista, ei osoitella ketään.
Se on kyllä niin totta, joskus huomaan itsekin tiuskivani Jussille ihan turhaan
Sano suoraan mitä tunnet, mutta tee se nätisti, Sini. Nosta ensin vaikka voileipä pöytään ja tee kuppi teetä. Sen jälkeen voit jo vähän napista mutta olosuhteista, ei miehestä itsestään.
Enpä ole tullut ajatelleeksi.
Sinä vielä opit, Sini. Minä elin melkein viisikymmentä vuotta rauhan ja rakkauden avioliitossa meillä oli vain kerran kunnon riita.
Mistä se johtui?
No et usko, mutta koirasta! Poika kinusi pentua, minä en olisi halunnut. Arvasin heti, että kaikki hoito jäisi minulle. Mies oli jatkuvasti työmatkoilla. Ja miten minä ehtisin koiran kanssa ulos, kun työ, koti, lapsi… No, pentu tuli kuitenkin.
Kuinka selvisit?
Eipä siinä auttanut kuin tottua kävelemään. Koiralla riitti virtaa vaikka muille jakaa, ja niin laihtui emäntäkin kymmenen kiloa. Poika oli niin pieni, että yksin ei voinut päästää ulos, aamulla taas ei saanut hereille. Viikonloppuisin mies sentään hoiti osan lenkeistä. Se koira oivalsi pian, että minun kanssani ulkoilu oli hauskempaa ja alkoi aamulla herättää minua eikä isäntää!
Fiksu hauva! Naurahdin.
Oli, oli! Äitin tyttö. Olehan tarkkana, ettei Aino tuhria maalia vaatteisiinsa.
Hyvästelimme ja vein Ainon leikkikentälle.
Kun lähdimme kotiin päin, näin yhtäkkiä jotain, mikä sai sydämen hypähtämään. Olin hetken aivan sanaton. Irmeli oli lähtenyt sisälle, mutta pihassa temmelsi aivan vieras lapsi ehkä vähän Ainon ikäinen, mutta jo ehtinyt tuhota liki kaikki kukkaset. Sipulit oli revitty irti, penkit tallottu.
Läheisellä penkillä seisoi lapsen äiti ja katseli touhua hymyillen.
Mitä täällä tapahtuu? sain äännähdettyä.
Jaahas, ei kai mitään ihmeellistä, hän sanoi hymyillen.
Miksi lapsenne talloo kukkia?
No, miksi ei?
Mutta eihän noin voi tehdä!
Kenelle muka? Lapselleko voi kieltää maailman tutkimisen? Kukkia on siksi, että ne voidaan poimia.
Nämä eivät kasva kedolla vaan tässä, koska joku on istuttanut ja hoitanut niitä!
Hyvänen aika, älkää hermostuko uusia kasvaa tilalle.
Tunsin, kuinka malttini petti ja olin jo astumassa suoraan kohti, huuto kurkussa.
Aino alkoi itkeä, niin että havahduin. Otin hänet syliin.
Ottakaa lapsenne heti! Minä soitan taloyhtiön isännöitsijälle! Kaivoin puhelimen taskusta.
Nainen poimi pojan penkistä syliinsä.
Katsokaa nyt, mitä teitte poika itkee varmaan puoli päivää!
Ihan sama! sanoin hiljaa mutta tiukasti. Menkää pois täältä.
Vielä kun näin naapurien kurkkivan verhojen takaa ja kuulostelin, kuinka heidänkin mielipiteensä oli puolellani, tiesin olevani oikeassa.
Jäin katsomaan naisen perään, kunnes kuulin takaapäin Irmelin äänen:
Miten se voi olla… Miksi, Sini? Mitä tapahtui?
Hän seisoi rapulla kastelukannu ja pulla toisessa kädessä toinen Ainoa varten.
Minä Olin sanomassa jotain, mutta Irmeli vain nosti kätensä, jätti kastelukannun rapulle ja meni omaan rapun asuntoonsa askel painavana.
Juoksin perään kun olin saanut Ainon rauhoitettua, mutta oven taakse ei vastattu.
Kotona soitin Irmelin pojalle.
Kiitos. Soitan hänelle.
Kiitos itsellesi.
En ollut koskaan odottanut puhelua niin malttamattomasti.
Äiti voi hyvin, muttei halua nyt nähdä ketään. Hän on kyllä surullinen, mutta pyysi olemaan huolehtimatta. Mitä oikein tapahtui?
Selitin nopeasti ja lupasin pitää Irmest huolta.
Tiedän, että odotatte perheenlisäystä, mutta voitte luottaa siihen, että yritämme keksiä ratkaisun.
“Me”? Haluaisin tulla käymään pitäisikö?
Ei vielä. Minulla on idea, kokeilen sitä ensin. Jos ei toimi, soitan.
Seuraavana iltana, kun Aino jäi Jussin hoitoon, minä kiersin ovelta ovelle kertomaan suunnitelmastani. Harva kieltäytyi.
Lauantai-iltapäivänä pihalle kerääntyi muutama naapuri miehet toivat taimilaatikoita autoista ja kaikki halukkaat pääsivät osallistumaan uuden kukkapenkin rakentamiseen. Itse lähetin Jussin ja nukahtaneen Ainon kotiin, mutta jatkoin töitä pihalla iltaan asti.
Seurasin, miten Aino oli aiemmin katsonut kukkia tallovaa poikaa pelon sekaista katsetta, jonka en halunnut jäävän hänen mieleensä. Oma lapseni ei saisi jäädä yksin pelkäämään eikä ajattelemaan, että kaikki kaunis voidaan näin vain tallata kompromissitta. Päätin, että teen sen mitä pitää, jotta pelko ei jää tunne-elämään.
Niinpä avasin laatikon toisensa perään ja otin vastaan jokaisen apulaisen kiitollisuudella.
Lauantaiaamuna kiipesin Irmelin oven taa.
Irmeli, avaa! Tämä on tärkeää, tule mukaan!
Irmeli avasi oven ja näin hänen katseestaan, että jotain oli särkynyt syvästi.
Mitä on sattunut, Sini, onko Aino kipeä? Ääni oli vieras ja säröilevä.
Ei, kaikki on hyvin mutta sinä olet minulle äärimmäisen tärkeä. Tule kanssani katsomaan nyt heti, pyydän
Sanoja ei vaan saanut enää ulos, mutta Irmeli veti takin niskaan ja lähti.
Auringon valo häikäisi Irmeliä heti ulko-oven auetessa.
Oioi, odota, Sini enhän minä näe mitään!
Yllättäen piha oli hiljaa.
Irmeli räpytteli silmiään ja jäi äkisti henkäisemättä. Näky edessä sai kyynelet silmiin hän ei nähnyt aurinkoa, vain valtameren tulppaaneja: istutuspenkit ja kaksi uutta kukkamaata, kaikki kukkivat värikylläisenä mattona.
Mutta mistä nämä?! Miten ihmeessä…?
Tule penkille, Irmeli ohjasin hänet istumaan. Anna meille anteeksi, ettemme voineet säästää vanhoja kukkiasi. Kaikki kävi niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida. Mutta tiedätkö mitä me kaikki olemme ymmärtäneet? Kaikki me, jotka olimme eilen pystyttämässä näitä uusia istutuksia. Sinä olet tehnyt meille niin paljon! Katso ympärillesi täällä on lapsiasi ja lapsenlapsiasi hoidettu vaikka kuinka monta. Me kaikki haluamme, että tiedät: kukaan ei saa enää kohdella sinua huonosti! Teimme ilmoituksen, mutta tärkeämpää on, että saat jatkaa tätä pihan kauneuden rakentamista kanssamme. Me autamme tehdäänkö näin, että piha on kaunein koko Tampereella? Ilman sinun käsiäsi emme siitä selviä. Sinulla kasvaa vaikka palmu, minulla ei saa kaktustakaan hengissä!
Kiitos, Sini Irmeli pyyhki kyyneliä silmistään ja nousi.
Missä oli se vanha nainen, joka äsken tuli rapusta?
Näytäpä sitten, mitä kaikkea olettekaan istuttaneet! Katsotaan yhdessä!
Tämän kaiken myötä opin, ettei ketään tule jättää yksin, ei edes silloin, kun tuntuu helpoimmalta pysyä omissa oloissaan. Kaikkein tärkeintä on joskus tarttua toisen käteen ja sanoa: tässä minä olen, kuljetaan yhdessä eteenpäin. Sen me suomalaiset osaamme.
