Menin palauttamaan exäni tavaroita Ja Hänen Äitinsä Avasi Oven Lähes Alasti
Tulin palauttamaan entisen tyttöystäväni tavaroita, ja hänen äitinsä avasi oven pukeutuneena hädin tuskin peittävään aamutakkiin. Ei ollut tarkoitus jäädä. Ei ollut tarkoitus sanoa sanaakaan. Olin vain mies pahvilaatikon kanssa ja suunnitelma oli lähteä nopeasti pois. Mutta elämä ei välitä ihmisen suunnitelmista. Nimeni on Jari Kallio. Olen 31-vuotias. Työskentelen rakennusprojektien valvojana. Kolme viikkoa sitten jätin Maarit Kuisman.
Siitä ei tullut riitaa. Ei draamaa. Se oli hiljainen hiipuminen pois. Kuten renkaassa hidas vuoto, jota ei melkein edes huomaa ennen kuin huomaa olevansa täysin pysähdyksissä. Olimme olleet yhdessä neljä kuukautta. Se kuulostaa lyhyeltä, mutta neljä kuukautta voi olla pitkä aika kahdelle ihmiselle, jotka eivät vain sovi yhteen. Ei jäänyt pahaa mieltä, vain laatikollinen hänen tavaroitaan eteisen nurkassa, muistuttamassa joka aamu siitä, että se asia oli vielä hoidettava.
Laitoin Maaritille viestin kolmesti parin viikon aikana, että voisi hakea tavarat. Hän sanoi tulevansa, mutta ei koskaan tullut. Joten yhtenä torstai-iltana, töiden jälkeen, pölyinen harmaa t-paita päällä ja turvakengät jaloissa, nostin laatikon autoon ja ajoin vajaaksi tunniksi etelään, hänen äitinsä talolle Viikinmäkeen. Maarit asui taas lapsuudenkodissaan, kun hänen vuokrasopparinsa kaupungissa oli päättynyt. Hän oli maininnut joskus, että äidillä oli iso talo rauhallisella alueella ja iso piha.
Mielessäni näin reilu viisikymppisen naisen lukulaseineen ja perunalaatikko uunissa. Koputin oveen kerran. Sisältä kuului verkkaisia askeleita. Ovi avautui ja unohdin hetkeksi, miksi olin tullut. Leila Kuisma seisoi ovella silkkisessä, lyhyessä aamutakissa. Siinä kaikki. Hänen vaaleanruskeat hiuksensa olivat olkapäillä kosteina, kuin olisi tullut suihkusta juuri ennen kuin saavuin.
Hän ei häkeltynyt. Ei nolostunut. Katsoi vain rauhallisilla, vaaleilla silmillään ja totesi: Sinä olet varmaan Jari. Sanoin: Joo. Tai ainakin yritin sanoa. En ole varma saiko suuni mitään järkevää ulos. Hän hymyili hieman, avasi ovea isommaksi ja kertoi Maaritin lähteneen kauppaan ja palaavan noin tunnin päästä. Kysyi haluaisinko tulla sisään odottamaan.
Katsoin laatikkoa käsissäni. Katsoin häntä. Järkevä osa minusta sanoi, että jättäisin laatikon kuistille ja lähtisin kotiin saman tien. Mutta astuin sisään. Hän sulki oven takanani ja käveli rauhassa käytävään. Aivan kuin sinne sisälle vieraiden päästäminen pelkässä kylpytakissa olisi oli ihan normaalia torstai-iltaa. Jäin eteiseen seisomaan ja vilkuilemaan ympärilleni. Talossa oli lämmin ei pelkästään lämpömittarin lukeman mukaan, vaan sillä tavalla kuin on kodissa, jossa oikeasti eletään.
Auringonkukka ikkunalaudalla. Oikeita kasveja, ei muovisia. Sivu-pöydällä sohvalla keskeneräinen 1000 palan palapeli, ja olohuoneen seinustalla täyteen ahdettu kirjahylly niin, että kirjoja oli jo vaakatasossa muiden päälle pinoa, koska muuta tilaa ei ollut. Kun Leila palasi, hänellä oli farkut ja vaalea pellavapaita, hihat käärittyinä. Hiukset vielä kosteina, mutta pois kasvoilta.
Hänessä oli helppoa varmuutta, joka sai olohuoneen tuntumaan pienemmältä mukavalla tavalla. Hän toi pöytään kaksi lasia mustaherukkamehua, antoi toisen minulle kyselemättä halusinko, ja viittoi pöydälle. Istu. Ei epäystävällisesti, vaan suoraan. Istuin. Hän kysyi kauanko olin ollut Maaritin kanssa. Neljä kuukautta, kerroin. Hän nyökkäsi tyynenä, kuin olisi odottanut juuri tuollaista vastausta.
Kysyin, mitä Maarit oli kertonut hänelle minusta. Leila tuijotti hetken mehulasiinsa ja sanoi: Sen verran, että ero oli yhteinen eikä kumpikaan ollut ilkeä. Katse nousi: Loppu on selvinnyt itsestään. En tiennyt mitä sanoa, joten vaihdoin puheenaihetta ja kysyin palapelistä. Hän kertoi, että se oli Suomen kansallispuistot -aiheinen, ollut työn alla kolme viikkoa, koska osat hävisivät aina sohvatyynyjen väliin.
Sanoin olevani hyvä palapeleissä. Hän kohotti kulmaansa ja sanoi: Epäröin. Jos miehet osaavat palapelit oikeasti, he eivät mainitse sitä heti vaan odottavat, että kysytään. Naurahdin oikeasti, sellaista naurua joka tulee ennen kuin ehtii miettiä kuuluuko tilanneeseen. Leila hymyili varovasti mehulasiinsa. Istuimme keittiön pöydän ääressä reilut 45 minuuttia. Sain tietää, että Leila oli 53. Hän sanoi sen samalla painolla kuin joku tilaansa aamukahvinsa pelkkä fakta. Hän oli ollut eronnut kaksi vuotta kahdenkymmenen yhteisen jälkeen, ja kuvasi avioliittoaan hyvin rauhallisesti, kuin olisi kertonut aivan tavallisesta kirjasta, jonka tärkeä luku on jäänyt taakse. Hän oli jäänyt taloon asumaan, perustanut pienen viheralan yrityksen, kuunteli vanhaa jazzia ja rakasti huonoja toimintaelokuvia, ja osasi riidellä siitä, tehdäänkö korvapuustit voisulalla vai ilman.
Kerroin työstäni, lapsuudestani Kannelmäessä, siitä miten päädyin rakennusalalle, kun kesätyö 17-vuotiaana muuttui pysyväksi. Leila kuunteli oikeasti, ei puolihuolimattomasti. Kysyi jatkokysymyksiä, muisti mitä sanoin aiemmin ja palasi niihin. Maarit soitti 47 minuutin kohdalla ilmoittaakseen tulevansa viivästymisen vuoksi vasta puolentoista tunnin päästä marketti oli täynnä.
Leila katsoi minua tyyneen tyyliinsä ja totesi: Voin lämmittää ruokaa, jos on nälkä. Sanoin, ettei minun takiani tarvitsisi vaivautua. Hän avasi jääkaapin ja vastasi: Istu pöydässäni ja juot mehua, aika myöhäistä miettiä ollaanko vaivaksi vai ei, Jari. Jäin syömään. Hän teki broileria ja riisiä, perusruokaa. Söimme pienessä pöydässä, kun ulkona hämärtyi ja naapurustossa hiljeni.
Jossain välissä aloin unohtaa Maaritin ja pahvilaatikon ja kotiinlähdön. Istuin vain lämpimässä keittiössä naisen kanssa, jonka olin tavannut tunti sitten, ja tunsin outoa rauhaa. Kun Maarit viimein saapui, valot pyyhkäisivät ikkunan ohi olimme juuri keskustelleet siitä, onko moottoritie vai kaupunkiajo stressaavampaa. Leila oli sitä mieltä, että moottoritie, koska siellä kaikki menevät edes samaan suuntaan.
Olin jäänyt miettimään tätä, kun kuulin Maaritin avainten rapisevan ovessa. Hän huomasi laatikon eteisessä, sitten minut ja äitinsä keittiön pöydän ääressä ja pysähtyi. Hän katsoi Leilaa, sitten minua, sitten tyhjiä lautasia tiskipöydällä: Te söitte yhdessä? Leila totesi rauhallisesti kyllä ja kysyi oliko hänellä nälkä. Maarit laski kauppakassit alas, selvästi mietti mitä oli nähnyt.
Sitten hän kysyi: Jari, kauanko olet ollut täällä? Katsoin kelloa. 2 tuntia ja 11 minuuttia. En sanonut sitä ääneen, vaan: Jonkin aikaa. Hän tuijotti hetken, sitten katsoi äitiään. Niiden välillä liikkui jotain, mitä en aivan ymmärtänyt sellainen sanaton hetki, joka syntyy vain, kun tuntee toisen koko elämänsä. Sitten hän käveli keittiöön sanomatta enää mitään. Nousin lähteäkseni, kiitin Leilaa ruoasta. Hän saatteli ovelle, nojasi karmiin kädet rennosti ristissä ja sanoi ettei ollut vaiva. Astuin kuistille, ulkoilma oli viileä ja tyyni.
Vilkaisin ovenpielen yläpuolelle ja huomasin kattolampun johdon suojuksessa löysän kohdan. Panin sen mieleen mainitsematta. Kävelin autolle. Katsoin kerran taakseni Leila seisoi vieläkin ovella, mutta ei mitenkään ilmiselvästi. Aja varovasti, Jari, hän sanoi. Nyökkäsin ja lähdin. Koko kotimatkan mietin naista, jota ei olisi pitänyt miettiä. En osannut enkä lopulta halunnut lakata.
Käskin itseni pysymään poissa. Ei siksi, että mitään sopimatonta olisi tapahtunut ei ollut. Söimme broileria ja riisiä ja puhuimme ajamisesta, sitten menin kotiin ja nukuin kuin kuka tahansa, mutta silti jotain siitä keittiöstä jäi pyörimään mieleen. Tavasta, jolla Leila nojaili keittiötasoon ja ojensi lasin kyselemättä. Siitä, miten hän kuunteli. Makoilin sängyssä vielä aamulla ja ajattelin hänen sanojaan moottoritiestä, että kaikki ovat menossa edes samaan suuntaan. Yksinkertainen lause, mutta tarttui. Menin töihin, keskityin, arvioin uuden ostoskeskustyömaan piirustuksia Itä-Helsingissä, soitin kahdelle aliurakoitsijalle. Söin eväät pöydän ääressä. En ajatellut Leilaa kuin korkeintaan neljä kertaa ja joka kerta käänsin ajatukset pois.
Lauantaina olin rautakaupassa hakemassa tarvikkeita parvekkeen kaiteen korjaukseen kaveri-Mikon luokse. Ohitin osaston, jossa myytiin ulkovalaisimien osia, ja muistin Leilan kuistin lampun, jonka johdon suojus repsotti keskiviikkona. Sellainen pieni vika, johon kukaan ei tartu ennen kuin tulee vesisade ja ongelma kasvaa.
Rehellisesti puhuen, olin keksinyt syyn käydä. Ostin Mikon materiaalien lisäksi osat lampun korjaukseen. En soittanut etukäteen sekin oli valinta, vaikken ollut itselleni siitä täysin rehellinen.
Ajoin Viikinmäkeen aamupäivällä työkalupakin ja kahvin kanssa, ostin kaksi kahvia Redin Kahvilasta, vaikka tiesin ostaneeni ne ihan tarkoituksella. Leila avasi oven maalisissa farkuissa ja liian isossa flanellipaidassa, hihat rullalla, sinistä maalia leuassa ja käsivarressa. Hänellä oli märkä pensseli kädessä.
Katsoi työkalupakkia ja kahvipussia vuorotellen, ei sanonut mitään hetkeen. Sitten: Kuistin lampun johto? Nyökkäsin, kerroin että olin huomannut sen torstaina sade tekee siitä ongelmallisen. Hän tuijotti hetken. Kahville en keksi yhtä hyvää selitystä. Astuin sisään. Hän oli maalaamassa vierashuonetta. Huonekalut siirretty, pressut lattialla, listoihin hän käytti pientä pensseliä kaikessa rauhassa.
Kävin katsomassa sinisiä seiniä oven suusta kaksi kerrosta, tasaista jälkeä. Hän sanoi lykänneensä koko projektia vuoden ja yhtäkkiä tällä viikolla kyllästyneensä lykkäämiseen. Korjasin lampun vartissa. Hän toi kahvit ja istui portaan päähän juomaan. Hän ei puhunut turhia, ei täyttänyt hiljaisuutta small talkilla. Istuin pressulle ja kysyin, tarvitsiko hän apua maalissa. En tarvitse. Tiesin sen, vastasin, mutta sanoin seinän tarvitsevan toisen kerroksen, jos kerran seisoskelisin paikallani muutenkin.
Tartuin vara-telaan ja aloitin toisen kierroksen. Maalasimme samassa hiljaisuudessa kuin torstain illallisella. Väistimme toisiamme luontevasti, kumpikaan ei pyydellyt anteeksi. Se tuntui sellaiselta yhteiseltä tahdilta, jonka yleensä löytää vasta ajan kanssa.
Välillä hän kysyi, miten minulla oikeasti meni ei mitä kuuluu, vaan miten menee. Eri kysymys. Mietin hetken, sitten kerroin totuuden. Vietin vuoden tuntien päälläni kuin junnaisi paikallaan. Työ sujui, kaikki ulospäin kunnossa, mutta alla jokin oli hiljentynyt enkä osannut ratkaista miksi. Ero Maaritin kanssa ei sattunut perinteisellä tavalla, ja se harmitti enemmän kuin itse ero: olinko edes ollut läsnä siinä suhteessa? Leila oli hetken hiljaa. Sitten: Tiedätkö, mitä tuo on? Kysyin. Se on sitä, kun tekee järkevää niin kauan, että unohtaa tarkistaa, tuntuuko se enää miltään. Pysähdyin, katselin vaaleaa seinää ja annoin lauseen upota. Kysyin, mistä hän tiesi.
Katsoi minua tavallisesti, ilman esitystä, sanoi: Asuin siinä tunteessa 12 vuotta. Kesti kolme lisää tajuta, että sillä oli nimi. Saimme toisen maalikerroksen valmiiksi juuri ennen puolta päivää. Leila pesi pensselit, minä rullasin pressut kasaan.
Kun olimme valmiita, hän jäi katselemaan huonetta. Sellaisella tavalla kuin mittaisi tekemistään. Parempi, hän totesi hiljaa. Ei minulle, vaan huoneelle. Liityin vierelle: Paljon parempi. Hän sanoi voivani jäädä lounaalle tai lähteä, miten vaan. Se oli helpoin kutsu ikinä, mutta samalla selvimmin tuntuva. Seurasin häntä keittiöön. Puhelin pöydällä välähti ja hän laittoi sen näyttö alaspäin. En kysynyt mitään.
Lounaaksi oli tomaattikeittoa purkista ja paahdettua leipää sulaneella juustolla. Hän kertoi viheralan yrityksestään ja vaikeasta asiakkaasta. Yrittämisestä siksi, että halusi todistaa itselleen kykenevänsä rakentamaan jotain. Sanoin, että kuulosti toimivan. Joinain päivinä, hän hymähti. Toisina edelleen etsin, mitä teen. Sama täällä, sanoin ja hän hymyili aidosti, yllättyneesti, kuin ei olisi odottanut tulevansa ymmärretyksi juuri sillä hetkellä.
Puhelin välähti taas, hän käänsi näytön pöytään. Sanoi varovasti: Elämässäni on asioita, joita selvitän. Toivon sinun tietävän sen ennen kuin tämä mitä tämä nyt sitten onkaan etenee. Laskin lusikan. Katsoin häntä leuka tiukkana kuin varautuen. Ei kiirettä, sanoin. Hän nosti katseen, näytti etsivän minusta jotain ja taisi löytää edes osan. Lähtiessäni ajoin kotiin, hiha maalissa, kummallinen tunne että olin astunut johonkin isompaan kuin kattolampun korjaus. Ja en osannut, enkä halunnut enää palata entiseen.
Leila soitti ensin. Sitä en olisi odottanut. Oli tiistai, vähän seitsemän jälkeen illalla. Olin autossa burgerjonoa odottamassa, en jaksanut laittaa ruokaa. Puhelin soitti. Näyttöön ilmestyi: Leila Kuisma. Tuijotin nimeä kaksi sekuntia ennen kuin vastasin.
Hän ei sanonut heti hei. Lyhyt tauko, sitten: Takapihan portti jumissa. Minulla on asiakas aamulla, pitäisi saada ruukut paikoilleen jo tänään. Yritin kolme eri tapaa, ei aukene. Kysyin, oliko hän kokeillut nostaa porttia ja painaa samanaikaisesti. Kokeilin. Kysyin paisuiko puu viimex sateiden jälkeen. Tauko. En tullut ajatelleeksi. Sanoin, että voin tulla katsomaan. En halua vaivata, hän sanoi. Portin korjaus ei ole vaiva. Sitä paitsi istun nyt burgerjonossa, joka ei liiku. Pieni naurahdus. Selvä. Olin perillä juuri ennen kahdeksaa.
Taivas oli tumma, muttei vielä yö. Leila seisoi pihalla, kevyttoppatakki ja saappaat, rivissä ruukkuja aidan vieressä. Portti oli selvästi turvonnut sateesta. Kyykistyin, kerroin, että puu oli paisunut. Otan höylän autosta. Hän yllättyi: Vieläkö joku käyttää höyliä? Toimii yllättävän hyvin. Otin höylän, ja hioin alakulmaa vartin, Leila järjesteli ruukkuja. Huomasin, miten hän teki pieniä korjauksia varman oloisesti, tietäen mitä haki vaikkei heti löytänyt. Portti aukesi hieman yli puoli yhdeksän. Testasi pari kertaa: Tämä kävi nopeammin kuin luulin. Sade teki ison työn, minä väittelin vain hetken puun kanssa. Hän hymyili.
Kysyin, tarvitsiko apua painavampien ruukkujen kanssa. Hän osoitti isoa saviruukkua, jonka raahasin paikalle neljä senttiä väärään kohtaan, siirsi itse kohdilleen. Olin aika lähellä. Vain renkaanheitossa ja tikassa lähelle lasketaan. Jäimme pihalle viluisessa hämärässä, katsomaan hänen rakentamaansa asetelmaa.
Sanoin sen näyttävän hyvältä. Hän kiitti sillä tavalla, mistä huomasi että oli nähnyt vaivaa ja iloitsi, että huomattiin. Olisi pitänyt lähteä, mutta hän kysyi halusinko istahtaa kuistille hetkeksi, eikä mikään ollut sillä hetkellä tärkeämpää kuin se hetki.
Istuimme vierekkäin kahdella tuolilla, katsellen pihaa ja ruukkuaidan luomaa näkymää. Hänellä oli vesilasi, minulla ei mitään. Voisin hakea sinulle juotavaa. Ei tarvitse. Sanot usein niin. Mitä? Ei tarvitse sanot kuin yrittäisit sulkea oven ennen kuin kukaan ehtii kurkata sisään. Katsoin pihaa. Mitä haluaisit minun sanovan? Hän katsoi suoraan. Mitä ajat oikeasti. Ajattelin. Sirkat soivat, jossain haukkui koira kaksin ja taukosi. En oikeasti voi hyvin. En ole voinut pitkään, mutta täällä on helpompi hengittää. Se oli totta.
Leila nyökkäsi. Minä myös. Siinä kaikki. Kaksi pientä sanaa, mutta niissä oli jotain painavampaa, ja tiesimme molemmat sen.
Sitten tapahtui jotain yllättävää. Ajovalot valaisivat pihaa. Auto pysähtyi, Leila jännittyi vähän samanlailla kuin lauantaina nähtyään puhelimen välähtävän. Sivuväylän portti aukesi. Sisään astui mies, ehkä myöhäisviidessäkymmenissä, hartiat leveät, siisti kauluspaita. Hän pysähtyi nähtyään minut. Katsoi minua, sitten Leilaa, sitten taas minua ilme, jonka tunnistaa kun joku kohtaa odottamattoman vieraan eikä pidä siitä. Leila nousi. Robert, olisi pitänyt soittaa. Robert vilkaisi ruukkuja: Olin tässä lähistöllä. Ajattelin poiketa. Sävy kevyt, mutta katse ei. Kuka tämä on? Leila sanoi: Ystävä, korjasi portin. Hän vilkaisi porttia, sitten minuun, ja totesi: Sepä ystävällistä, mutta äänensävyssä oli muuta kuin sanoissa.
Nousin, esittäydyin. Hän puristi kättä sen verran lujaa, että siinä oli tarkoitus. Pidin otteen samanlaisena, en alkoi mittelöä. Leila seurasi molempia sanomatta mitään. Robert käänsi katseen Leilaan ja totesi, että olisi puhuttavaa talosta yhteisestä tilistä, jonka hänen lakimiehensä halusi nostaa esiin. Ääni oli kohtelias, mutta selvästi opeteltua. Leila sanoi, että voidaan puhua, mutta seuraavalla kerralla pitää soittaa etukäteen. Yritän muistaa, Robert totesi ja sanalla oli tarkoitus.
Mies lähti kymmenen minuuttia myöhemmin. Kuulin auton pakittavan pihalta. Leila istui takaisin tuolille. Piti tauon. Sitten huokaisi pitkästi, kuten joku joka on pitänyt jotain sisällään liian kauan. Se oli ex-mies, hän sanoi. Aavistin, vastasin. Hän pyöritteli juomalasia käsissään. Hän tekee tuota. Tulee kun huvittaa, muistutukseksi että voi. Tauko. Ennen se vielä tehosi. Kysyin: Tehoaako enää? Katsoi suoraan: Ei yhtä paljon.
Jäin tuolille hänen viereensä. En kysynyt enempää. En kommentoinut, vaikka olisin voinut. Istuin vain, illan pimeässä, raikkaan maan ja sateen tuoksussa.
Lopulta sain noustua. Hän seurasi ovelle, nojautui karmiin samaan tapaan kuin ensimmäisenä iltana, mutta nyt silmissä oli päättäväisyyttä. Sanoi: Hän on hankaluus. Kestän hankalat, vastasin. Pitkä katse. Tule lauantaina. Tällä kertaa minä teen kunnon illallisen. Sanoin: Tulen varmasti. Kävelin autolle vilkaisematta taakseni, koska tiesin hänen seisovan edelleen ovella.
Lauantai tuli ja olin tasan kuudelta oven takana. Viinipullo kädessä olin valinnut sitä puoli tuntia ja pää kasassa viikon pohdinnan jälkeen. Koputin. Ovi avautui, ja Leila seisoi ovella tummanvihreässä mekossa, yksinkertaisessa ja kauniissa. Menetin varmaan taas aikaa vain katsellessani häntä. Hän näki viinin: Ihan oikeasti pukeuduit. Vilkaisin puhdasta paitaani. Tämä on vain paita. Hymyili: Tiedän. Mutta sopii sinulle.
Talo tuoksui paistetulta kanalta, valkosipuli ja yrtit syvinä tuoksuina sellainen haju, joka tekee paikasta kodin. Pöytä oli katettu oikeilla lautasilla, servieteillä, kynttilälyhdyllä keskellä. Stereosta soi vanhaa jazzia, jota en tunnistanut. Otin kaiken rauhassa vastaan. Hän ojensi viinilasillisen ja kysyi, kestinkö odottaa ruoan valmistumista vielä kaksikymmentä minuuttia. Sanoin, että kärsivällisyyden harjoittaminen sujuu.
Juttelimme siitä, miten asiakaskäynti oli mennyt hyvin asiakas halusi palkata häntä kahteen uuteen kohteeseen. Hymyili tyytyväisenä, ei rehvastellen. Sanoin, että hänen pitäisikin olla ylpeä. Harjoittelen vielä, hän vastasi.
Kysyin Robertista. Hän oli hetken hiljaa, kasvot poispäin uunin ääressä. Sanoi, että lakimies asia hoitaa, Robertin yllätysvierailut ovat vain valtaa siellä missä sitä ei enää ole. Ennen annoin sen tapahtua. Sitäkin vielä opettelen, hän lisäsi, katsoen minuun suoraan. Nyökkäsin. En sanonut, että mennyt on mennyttä. Annoin hänen puhua.
Illallinen: paistettua kanaa ja juureksia, tuoretta leipää lähileipomosta. Söimme pienessä pöydässä kynttilän valossa, kaksi ihmistä, jotka eivät enää yrittäneet teeskennellä olevansa ohimennen.
Kysyi töistäni. Kerroin Harjun rakennustyöstä. Pidinkö siitä? Useimpina päivinä, myönsin. Useimmat päivät riittää, hän sanoi. Oli puolen viinipullon kohdalla kun puhelin taas vilahti. Katsoi sitä, leuka jännittyi hetkeksi, mutta käänsi katseen minuun: Se voi odottaa. Kuka? Robert. Soittaa iltaisin, kun luulee että olen yksin ja tekemättä mitään. Katsoi minua silmäkulmastaan: Nyt on parempaakin tekemistä. Jokin lämmitti sisälläni.
Jälkiruokana veimme viinin pihakuistille. Hän oli virittänyt uuden valosarjan tiistain jälkeen lämmin, yksinkertainen, teki kuistista houkuttelevan paikan pysähtyä. Onpa hieno, sanoin. Halusin tehdä jotain omaksi iloksi. Istuimme puupenkin päällä vierekkäin. Ei aivan kiinni, mutta tarpeeksi lähellä, että se osoitti tahtoa. Hän alkoi puhua avioliitostaan ei isoina linjoina vaan yksityiskohtina. Aloista, miten oli vähitellen ottanut vähemmän tilaa, miten sanat olivat jääneet pois koska oli helpompaa vaieta.
Yhtenä iltapäivänä ennen eroa hän oli katsonut peiliin ja tajunnut, ettei muista koska viimeksi oli tehnyt jotain vain itsensä vuoksi. Kuuntelin kaiken. Lopetettuaan hän näytti hämmästyneeltä kuin ei olisi aikonut sanoa niin paljon. Ojensi viinilasin: Olet yllättävän helppo puhua. Se on vähän hankalaa. Voin yrittää hankaloitua, vastasin. Hän nauroi kunnolla.
Sitten tuli erilainen hiljaisuus. Katse pihalle, ruukut edelleen rivissä. Ääni vähän kauempaa: En ole antanut itseni haluta mitään pitkään aikaan. On ollut helpompi olla haluamatta. Kysyin: Entä nyt? Katsoi minuun, lämmin valo kasvoilla. Nyt olen väsynyt varomaan. Otin hänen kätensä. En nopeasti, vaan harkiten, kuin jotain mitä on miettinyt pitkään.
Hän katsoi käsiämme, sitten minua eikä vetänyt pois. Kallistuin ja suutelin. Ei monimutkainen suudelma, vaan vakaa, rauhallinen, sellainen joka tuntui oikealta. Hän vastasi siihen ja jäi viereeni, olkapää vasten omaani. Maarit varmaan kommentoi tätä. Todennäköisesti. Entinen mieheni vielä enemmän. Antaa olla. Tauko.
Oikeasti sinua ei pelota tämä? Katsoin häntä naista, joka oli avannut oven silkkisessä aamutakissa ja tarjonnut minulle mehun, soittanut ihan vain portista, koska uskalsi vähän avata ovea jollekin uudelle. Naisen, joka korjasi aidan, maalasi huoneen, rakensi yrityksen tyhjästä ja oli kutistunut vuosiksi sellaisen miehen rinnalla, joka ei ollut ansainnut sitä. Ei yhtään. Hän tarttui käteeni, nojasi päätään olkapäälle ja istuimme pitkään hiljaa. Jazzia kuului keittiön ikkunasta, yö oli kuulasta.
Neljä kuukautta myöhemmin takaportti toimi yhä moitteetta olin vaihtanut koko kehyksen yhtenä sunnuntaina, ja Leila ohjeisti puutarhatuolista kahvi kädessä, sietämättömän itsevarmana mutta hurjan viehättävänä.
Maaritilla oli mielipiteitä, keskusteli niistä äitinsä kanssa lopulta myönsi, ettei ollut nähnyt Leilaa koskaan näin tasapainoisena. Robert soitti kahdesti sen lauantain jälkeen, Leila antoi puhelun mennä vastaajaan eikä vastannut. Hänen lakimiehensä hoiti tilin, elämä hoiti muun.
Torstai-iltana kuukausia laatikon, aamutakin ja mehulasin jälkeen istuin Leilan keittiön pöydässä, kun hän poltti juustoleivän pohjan, koska nauratti minut niin pahasti ettei muistanut katsoa levyä. Hän kirosi, avasi ikkunan, ja tartuin lastaan ja pelastin loput. Hän jäi viereeni, Et sitten ollutkaan niin hyödytön kuin luulin. Onneksi annoit mahdollisuuden todistaa. Hän hymähti ja työnsi olkapään lempeästi minua vasten: Niin olen minäkin.
Ulkona kuistin lamppu loisti vakaana etuportaille. Ei välkkynyt, ei ollut johdot irrallaan. Vain tavallinen, luotettava valo, joka tekee juuri sitä, mitä pitääkin. Joskus kun korjaa asiat kunnolla, ne pysyvät kunnossa.
