Totuuden ja unelman rajalla
Noora kietoutui paksuun villavilttiin, hyrähti itsekseen ja antoi kotinsa rauhan pehmentää kiireisen päivän aiheuttaman jännityksen. Ikkunan takana lumi hiutaloi hiljalleen Helsingin kaduille. Seurasin niiden hidasta tanssia, kun ne kerääntyivät ikkunalaudalle, vähän kuin ne olisivat osallistuneet omaan hiljaiseen talvivalssiinsa. Noora oli juuri palannut hääpuvun sovituksesta siitä päivästä, jota hän oli odottanut sydän pamppaillen ja vähän perhosia vatsassa. Kädessään hänellä oli edelleen paperikassi, jonne kätkeytyi hennot kultaiset korvakorut, siro tiara ja pientä muuta juhlakorua, jotka viimeistelivät hänen tulevan morsiuslookinsa. Mieli harhaili jo kohti hääpäivää: hän mietti miltä näyttäisi uudessa puvussa, kuinka valot tuikkaisivat tiaran kivissä, ja kuinka kaikki ystävät katselisivat häntä ihaillen.
Kodin hiljaisuus rikkoutui yllättäen, kun ovikello kilahti terävästi. Noora säpsähti ja puristi viltin kulmaa tiukemmin. Kello näytti yhtä vaille seitsemää. Kuka nyt tähän aikaan tulisi? Oliko se Posti tuomassa jonkin unohtuneen lähetyksen? Vai naapuritalon Satu, joka joskus kipitti lainaamaan sokeria?
Hän hiipi ovelle, kurkisti varovasti ovisilmästä. Oven takana seisoi joku pitkä mies, kasvot näkyivät vain epämääräisesti. Ei houkutellut avata ovea ihan summanmutikassa.
Kuka siellä? kysyi Noora, yrittäen kuulostaa mahdollisimman hallitulta.
Minä vain, Ville tässä… Meidän pitää puhua, tuli vakava ääni oven takaa.
Noora mietti hetken. Ville ja hän eivät olleet olleet kovin läheisiä viime aikoina, mutta hänen paras ystävänsä Henna seurusteli Villen kanssa, ja hän tiesi, ettei olisi tavatonta jos Ville tulisi jotain Hennaan liittyvää kyselemään.
Noora avasi varovasti oven. Ville seisoi portailla, olkapäät valkoisena lumesta ja hengitys höyrysi ilmaan. Näytti jotenkin riutuneelta, katse harhaili jonnekin ohi hänen olkansa, ja Noora mietti hetken, oliko ihan fiksua päästää miestä sisään. Mutta mitä olisi muutakaan tehnyt?
Tule nyt, märkänä siinä palelet, hän sanoi lopulta, väisti käytävältä.
Ville tuli eteiseen riisumatta kenkiä ja nosteli heti loskaa vaalealle lautalattialle. Hän ei huomannut huomauttaa, eikä Noora halunnut oksentaa tilanteen jännitettä. Villen olemus oli jotenkin kaukana, kuin olisi ollut poissaolevana täysin ajatuksissaan.
Noora… en enää kestä. Mä rakastan sua!
Noora jähmettyi. Ei voinut olla totta.
Ville, sinä… yritti hän, mutta sanat jäivät kurkkuun.
Ville ei antanut hänen jatkaa vaan astui askeleen lähemmäs, aivan kuin aika olisi ollut loppumassa.
Mä tiiän, että oot menossa naimisiin. Että tää on ihan järjetöntä, mutta mä en jaksa enää pitää tätä sisällä. Oon yrittänyt unohtaa sua koko tämän talven, yrittänyt elää Henna kanssa, mutta se ei toimi, ei mitenkään. Mun olisi pitänyt sanoa jo aikoja sitten. Mä edes aloitin Hennan kanssa siksi, että voin olla lähempänä sua. Mut se ei koskaan ollut rakkautta. Ei koskaan!
Tuli ahdistava tunne. Mies meni ystävän perässä vain päästäkseen lähemmäs häntä? Henna-raukka, hänhän oli oikeasti rakastunut!
Noora laski hiljaa viltin tuolinselkään, veti syvään henkeä. Ilma tuntui raskaalta.
Ville… tajua nyt mitä sanot! Minulla on se mies jota rakastan ja jonka kanssa aion mennä naimisiin. Me suunnitellaan tulevaisuutta yhdessä, enkä aio vaihtaa sitä mihinkään enkä sinuun. Enkä halua satuttaa Hennan mieltä…
Ville ei väistänyt katsetta, näkyi miten koko pahan olon paine purkautui hänen sanoihinsa.
Mä tiedän. Mut jos en olis puhunut nyt, katuisin loppuelämäni. Henna ei ole mulle mitään muuta kuin yksi keino olla sun lähettyvillä. Mä ajattelin, että ehkä huomaisit joskus millainen mä olen, millä voisin tehdä sut onnelliseksi.
Noora seisoi hetken hiljaa, antoi kaikki muistot Villestä ja Hennasta vilahtaa mielessään: yhteiset illanistujaiset, iloiset keskustelut, ne hetket kun Henna oli soittanut ja kertonut, että vihdoin tuntuu löytyneen hyvä mies. Ja nyt kaikki se tuntui valheelta.
Nouse pois polviltasi, Ville, sanoi Noora hiljaa, kun Ville repi pieniä, sieviä sormuksia taskusta ja tarjosi niitä hänelle. En aio ottaa vastaan mitään.
Ville nousi hitaasti, kasvoilla riippui vielä pieni toivonpilkahdus.
Sä et usko mua? hän änkytti.
Uskon, että haluat nyt uskoa tähän. Mutta mikään ei muutu sillä, että sä sanot noin. Mä en aio jättää miestäni. Sä oot ystävä. Olen todella pahoillani, mutta et ole mulle koskaan ollut sellaisessa valossa.
Ville siirtyi uhkaavasti askeleen lähemmäs Noora tunsi pienen pelon värähtävän selässä ja arvioi jo karkureittiä.
Miksi? Mä näin sun katseesta… musta tuntuu, että tässä on jotain enemmän.
Ei ole mitään. Se on vaan sun päässä, Ville. Mä en tunne sua kohtaan mitään romanttista. Sä oot rakentanut jonkun ihannekuvan minusta, ja se ei ole todellinen minä. Mennäänkö suosiolla siihen, että tämä keskustelu loppuu tähän.
Ville puri hampaat yhteen, haki sanoja.
Mä en oo koskaan tuntenut tällaista ketään kohtaan.
Noora nousi vähän päättäväisemmäksi ja suoremmaksi, vaikka jännitti.
Mutta entä Henna? Osaatko arvata, miten pahalta hänestä tuntuu? Hän rakastaa sua ja sä käytät häntä hyväksi päästäksesi lähemmäs mua. Tyhmää ja sattuu!
Tiedän. Olen hirveä ihminen. Mutta vaikka voisin aloittaa kaiken uudelleen, en tekisi mitään toisin.
On kohtuutonta rakentaa oma onni toisen kustannuksella, eikä rakkautta voi perustaa pelkkään ihanteeseen. Me ei tunnetakaan niin hyvin edes, Ville. Sun pitää nyt mennä pyytämään Henna anteeksi.
Ville tuijotti hetken sormenpäitään, tunnusteli ehkä sielussaan jäänyttä tyhjyyttä.
En mä aio pyytää, hän sanoi vaimeasti. Ei sillä mitään enää ole.
Niin, niin eikä mulla sulle. Et kai kuvittele, että jätän kaiken salaan?
Ville tuijotti hetken tiukasti, pieni kylmyys hänen olemuksessaan sai Nooran lähes tärisemään. Vihdoin hän sanoi:
Mä lähden. Mutta mä en luovuta. Jään odottamaan.
Älä odota. Jatka elämääsi ja yritä löytää joku, jonka kanssa oikeasti tulee hyvä olo, Noora sanoi varovasti. Nyt, mene.
Ville kääntyi ja löntysti ulos oven sulkeutuessa hänen perässään. Noora jäi yksin, pamppailevin sydämin, ja vasta kun Ville katosi näkyvistä, helpotus alkoi todella virrata läpi kehon. Hän meni ikkunan luo ja katsoi miten Ville upposi lumisateeseen Bulevardilla, harmaat hartiat painuksissa.
Nooran mielessä pyörivät ajatukset siitä, mitä Henna nyt sanoisi. Hän päätti: parempi kertoa suoraan kuin jäädä arvailemaan, minkä version Ville kertoo. Hän nappasi puhelimen ja etsi Hennan numeron.
Moi Henna, pitäisikö sun tulla käymään? Täällä tapahtui jotain… vähän vakavampaa.
Hetken hiljaisuus luurin toisessa päässä. Henna kuulosti hämmentyneeltä, häntä selvästi huolestutti.
Onko kaikki hyvin? Susta kuuluu vähän outoa ääntä.
Noora veti henkeä ja yritti olla mahdollisimman rauhallinen.
Ville kävi täällä. Ja kertoi totuuden: Hän ei koskaan oikeastaan rakastanut sua. Hän käytti sua, koska halusi olla lähempänä mua.
Puhelu hiljeni. Noora arveli, että Henna yritti käsitellä sanoja mielessään.
Ajattelit kai, että en kestä kuulla tätä? Henna kysyi lopulta, äänessä pettymys ja suru. No onhan se parempi, että kuulen sulta suoraan.
Ville kävi täällä, aneli ja pyysi minua jättämään mieheni ja lähtemään hänen mukaansa. Mä olin rehellisesti sanottuna peloissani, Noora jatkoi.
Vielä hetken he puhuivat. Henna vakuutti, että selviää kyllä. Noora uskoi ystäväänsä tämä oli vahva. Oli aina ollut.
***
Sinä iltana Henna istui keittiössään, kädet kahvikupin ympärillä. Mitähän kaikkea oli oikeasti jäänyt näkemättä Villestä? Hän muisti ensitapaamisen, kävelyn Töölönlahdella, Villen ujot katseet ja arat eleet. Oli hetkiä, jotka nyt tuntuivat vierailta hänen omaan mieleen rakentuneilta unelmilta, jotka murskaantuivat yhdessä hetkessä.
Kun ovikello soi, Henna mietti hetken avaamista. Hän vilkaisi ensin ovisilmästä Ville seisoa kyyhötti oven takana. Lopulta hän avasi.
Ville ei puhunut aluksi mitään, pyysi vain päästä istumaan.
Noora kertoi jo kaiken, Henna sanoi ennen kuin Ville ehti lausua mitään. Sun ei tarvitse yrittää enää mitään selityksiä.
Ville katseli häntä hetken, puisena ja vähän murtuneena.
Mä tiedän. Halusin vain pyytää anteeksi. En tiedä mitä mun pitäisi edes sanoa…
Henna katsoi miestä: oliko tämä se sama, joka joskus sai hänet nauramaan? Ei enää.
Oon kyllä kuullut tarpeeksi. Sinä hassasit molempien meidän ajan.
Ville haparoi hetken taskussa ja ojensi sormuksen Hennalle.
Ota tämä ehkä se kuuluu sulle.
Henna otti pienen pakkauksen, pyöritti sitä kämmenellään ja työnsi takaisin.
Mä en tarvitse sua, enkä mitään muistoesineitä.
Ville nyökkäsi, nousi ja oli jo lähdössä, kun eteiseen tuli Nooran kihlattu Mikko. Mies tuoksui pakkasilta ja tuuli löi oven mukana, kun Mikko astui sisään.
Mä tiedän mitä täällä on tapahtunut, Mikko sanoi matalasti. Lopeta tämä pelleily.
Ville seisoi niskassaan huono omatunto ja osittain pelko. Mikko tuli, katsoi häntä suoraan silmiin ja ilman mitään suurempia selityksiä antoi Villen maistaa suomalaista suoraa toimintaa yksi nopea nyrkinisku, ei enempää. Ville kaatui lattialle, Hankasi kädellä suupieltä ja nousi sitten kömpelösti ylös.
Jos tulet lähelle Nooraa tai Hennaa enää kerran, saat maistaa lisää, Mikko sanoi rauhallisen kylmästi ja kääntyi pois, kuin asia olisi jo käsitelty.
Ville painui matkoihinsa, Henna ja Mikko jäivät eteiseen ei ollut enää mitään seliteltävää. Mikko pyysi anteeksi voimakasta reaktiotaan, mutta sanoi myös halunneensa antaa Villen vihdoin tajuta, miltä hänen tekonsa oikeasti tuntuivat.
Sä pärjäät, Henna. Olen siitä varma, Mikko sanoi vielä ja sulki oven takanaan. Henna jäi yksin, suoristi hartioitaan ja tunsi yhtäkkiä keveyttä siinä, ettei tarvinnut enää kantaa mitään valhetta mukanaan.
***
Ville käveli pitkään, lumi peitti kengät ja poskia vihmoi viima. Hän tiesi mokanneensa kaiken. Ystävyyden, rakkauden, rehellisyyden… kaiken. Töissäkin tuli viikko hiljaisuutta, ennen kuin hän haki siirtoa Ouluun. Hän vei sormuksen kultasepälle, työnsi saadut eurot Hennan tilille viestillä: “Anteeksi. Tämä kuuluu sulle.” Ei selittelyitä, ei enää mitään.
Ja niin Villestä tuli yksi tarina lisää lumisen Helsingin kaduille. Elämä jatkuu ainakin muille, Ville ajatteli, ja painoi päänsä alas kohti bussipysäkkiä.
***
Viikko myöhemmin Noora, Henna ja Mikko istuivat kahvilassa Esplanadin varrella. Kolme höyryävää kaakaokuppia ja monta helpompaa hengenvetoa.
Nyt puhuminen oli kevyttä, katseet lämpimiä. Noora kertoi tulevasta hääpäivästä, Mikko kuunteli ja hymyili vaivihkaa, Henna antoi hiljaa kaiken menneen jäädä taakse. Tuli puhe siitä, kuinka elämä jatkuu, vaikka joskus tulee tuulet, jotka ravistelevat koko sielua.
Tiedättekö, en enää edes suutu Villelle, Henna sanoi, katsoi ulos talviseen ilmaan. Ehkä se vain kuuluu elämään, että välillä sattuu.
Noora tarttui Hennan käteen ja hymyili.
Sä ansaitset rehellistä rakkautta. Ja sä tuut sen vielä löytämään.
Henna nyökkäsi ja hymy nousi kasvoille. Niin uskon minäkin.
Kaupungin yllä leijui vielä pehmeä lumisade, ja kahvilan ikkunoiden takana se peitti kaikki jäljet siitä iltapäivästä, kun kaikki muuttui. Ja hyvä niin elämä jatkui, ja edessä oli vielä monta hyvää päivää, monta uutta askelta rohkeammin, rehellisempänä kuin koskaan ennen.
