Totuuden ja unelman välissä
Senja kietoi villansa tiukemmin ympärilleen, istuen rauhassa kotinsa lämpöisessä olohuoneessa. Ulkona lumihiutaleet leijailivat hiljaa alas pimeälle ikkunalaudalle, tanssien äänettömässä talvivalsissa. Senja oli juuri palannut sovittamasta hääpukuaan tapahtuma, jota hän oli odottanut jännittyneenä ja iloisena. Hän piteli vielä käsissään laukkua pienine tarvikkeineen: sievät korvakorut, ohut hiuskoru ja muut pikkuesineet, jotka tekisivät hänen hääasustaan täydellisen. Mielessään hän mietti juhlailtaa: kuinka valkoinen pukunsa väri heijastuisi kynttilänvalossa, kuinka ystävät ja suvut katsoisivat häntä ihaillen.
Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi ovikellon sointi. Senja säpsähti ja puristi villaa tiukemmin ympärilleen. Hän vilkaisi kelloa kymmentä vaille seitsemän. Kuka tulisi näin myöhään? Ehkä se oli posti unohtuneen lähetyksen kanssa, tai naapuri pyytämässä apua.
Senja meni ovelle ja katsoi varovasti ovisilmästä. Hän ei tunnistanut hahmoa pitkä mies tumma takki päällään, kasvojensa peittyessä varjoihin. Hän ei heti avannut.
Kuka siellä on? hän kysyi niin rauhallisesti kuin osasi.
Se olen minä, Jari, kuului oven läpi vaimeasti tuttu ääni. Täytyy puhua heti.
Senja mietti hetken. Ei ollut mitään halua keskustella Jarin kanssa Mutta entä, jos jotain oli tapahtunut Hennalle? Lopulta hän avasi oven varovasti. Jari seisoi rappukäytävässä, hänen olkapäilleen oli tarttunut lunta, joka suli pisaroin mustaan villakangastakkiin. Jarin kasvot olivat kalpeat, katse kiihkeä ja levoton sellaista Senja ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Häntä vilunvärisytti ehkä oven olisi pitänytkin jäädä kiinni.
Tule nyt sisään, Senja sanoi, yrittäen kätkeä huolensa tavallisen käytännöllisyyden taakse. Olet ihan märässä.
Jari astui sisään, eikä edes muistanut riisua kenkiään, vaan jätti likaisia jälkiä vaalealle lattialle. Hän tuijotti jotakin näkymätöntä kaukaisuudessa. Senja seurasi tarkkaavaisena, toisaalta huolissaan. Hänellä oli tunne, että nyt olisi luvassa vaikea keskustelu.
Senja, Jari kääntyi häntä kohti, puristaen sormissaan hansikkaitaan. En jaksa enempää. Minä rakastan sinua!
Sanat pysäyttivät Senjan, eikä hän hetkeen saanut henkeä.
Jari, sinä hän aloitti, mutta ääni petti. Lausahdus jäi roikkumaan ilmaan.
Mies otti varovaisen askeleen eteenpäin, ikään kuin peläten mahdollisuutensa valuvan pois.
Tiedän että olet menossa naimisiin. Tiedän miten hullulta tämä kuulostaa! Mutta en voi olla hiljaa enää. Olen yrittänyt unohtaa sinut, jatkaa matkaa mutta ei onnistu. Hennan kanssa aloin seurustella hänen kanssaan vain, jotta pääsisin lähellesi. En rakastanut häntä ikinä. En koskaan!
Senjan sisällä tuntui kylmenevän. Oliko Jari todella käyttänyt hänen ystäväänsä vain päästäkseen lähemmäs itseään? Voi Henna, joka todella rakasti Jaria
Senja laski villan selkänojalle, kuin palaten todellisuuteen. Ilma tuntui sähköiseltä, vaikealta hengittää.
Jari hän yritti rauhallisesti löytää sanat. Tajuatko, mitä sanot? Minulla on sulhanen, jota rakastan. Meillä on häät tulossa! Meillä on ajatukset yhdessä tulevaisuudessa. Ja entä Henna
Jari nyökkäsi, katse täynnä surua ja päättäväisyyttä kuin hän olisi viimein keventänyt vuosien taakan sydämeltään.
Tiedän, mutta en kykene enää teeskentelemään! Pian olet toisen, enkä voi enää koskaan kertoa totuutta. Nyt, vaikka tiedän ettei tämä ole oikea hetki Teen tämän silti, koska muuten katuaisin lopun elämääni. Ja mitä tulee Hennaan hän ei merkitse minulle mitään! Sinä olet kaikki!
Senjan hengitys salpautui hetkeksi. Ääni hänen sisällään kajahti etäisesti:
Miten voit sanoa noin? Miten kehtaat edes
Tämä on totuus! Jari jatkoi itsepintaisesti. Henna oli vain tekosyy. Halusin sinun huomaavan minut. Ja nyt viimein ymmärrän ilman sinua elämästäni puuttuu kaikki.
Jari polvistui hitaasti, ja kaivoi taskustaan pienen sormuksen. Kultainen, hillitysti kuvioitu sormus kimalteli lampun valossa.
Jätä hänet! Jätä sulhasesi! Tule minun kanssani, minä teen sinut onnelliseksi, vannon.
Senja katsoi Jaria hiljaa. Muistot vilisivät mielessä: Jari hymyilemässä Hennalle mökkijuhlissa, pitelemässä tämän kättä, katsomassa silmiin, aivan kuin todella välittäisi Kaikki se valhetta? Koko yhteinen historia murskaantui palasiksi, eikä enää mikään sopinut yhteen.
Nouse ylös, Senja pyysi hiljaisella äänellä. Ole hyvä ja nouse.
Jari nousi hitaasti, katse silti toivosta hehkuen mutta sen himmeämmin kuin hetki sitten.
Etkö usko minua? hän kysyi, särkyneenä.
Uskon, Senja vastasi pehmeästi mutta päättäväisesti. Uskon että puhut totta. Mutta se ei muuta mitään.
Senja vetäytyi pienen askeleen kauemmas.
Sinä olet ystävä, Jari. Mutta minä rakastan jo toista. Minä menen avioliittoon hänen kanssaan, koska hän on minulle oikea. En tarvitse ketään muuta.
Jari puristi sormusta, ja ääni värisi:
Mutta jos olisin sanonut aiemmin? Ennen kuin tapasit hänet?
Senja mietti hetken ja sanoi sitten lempeästi:
Vastaus olisi ollut sama. Anteeksi, mutta en olisi voinut nähdä sinua miehenäni. Olet ihan hyvä, mutta emme sovi yhteen.
Jari astui taas lähemmäs, selvästi epätoivoinen, kuin viimeistä mahdollisuuttaan etsien.
Miksi? hän kysyi. Näin miten katsot minua. Tiedän, että jotain oli meidän välillämme.
Senja perääntyi lähemmäs ovea, sydän pamppaillen oudosta pelosta. Hän ajatteli jo päässään, mitä tekisi, jos Jari ei rauhoittuisi yksikin tönäisy ja hän voisi pinkaista ulos rappuun
Meidän välillä ei ole mitään, Jari hän sanoi tasaisesti, peittäen pelkonsa. Se, mitä tunnet, ei ole rakkautta vaan pakkomielle. Olet rakentanut minusta mielikuvan, johon kaikki muut ovat vain välineitä. Lopetetaan tämä tähän.
Jari puristi nyrkkiä; ei vihasta, vaan avuttomasta surusta. Hän etsi sanoja, joita ei löytynyt.
Väärin! Jari katsoi Senjaa suoraan silmiin. En ole koskaan tuntenut ketään kohtaan näin. Tämä ei ole harhaa eikä pakkomielle! Rakastan sinua!
Senja puri huultaan. Mitä järkeä oli suuttua, mutta hiljaakaan ei voinut olla ei kun kyse oli myös parhaasta ystävästä.
Entä Henna? hän kysyi tiukasti. Ymmärrätkö yhtään, miten paljon loukkaat häntä? Leikit hänen tunteillaan vain päästäksesi minuun, ja nyt tulet luokseni odottaen, että unohtaisin kaiken?
Tiedän tehneeni väärin, Jari kuiskasi, katse lattiaan. Kadun. Mutta jos voisin aloittaa alusta, tekisin kaiken saman. En voisi toimia nyt toisin.
Toisen surulle ei voi rakentaa omaa onnea, Senja pudisti päätään ja silmäili viereistä pöytää, missä puhelin odotti. Eikä voi rakastaa ihannetta, jonka on itse keksinyt. Et tunne minua oikeasti me tuskin ollaan edes ystäviä! Olet rakastunut haavekuvaan. Oikea elämä on monimutkaisempaa.
Senja antoi Jarin hetken harkita, ja sanoi sitten:
Sinun täytyy puhua Hennan kanssa. Hänen pitää tietää totuus. Ja sinun pitää pyytää häneltä anteeksi.
Jari jähmettyi. Hänen kätensä vapisivat hieman, mutta hän ei liikahtanut.
Mitä hyötyä siitä olisi? Sanoinhän, etten rakasta häntä. Hän vain ärsyttää minua! Sinä taas
Hän katsoi Senjaan niin tuskaisena, että Senjakin tunsi pienen piston sääliä. Mutta nyt ei ollut oikea hetki tuntea sääliä: se vain antoi väärän viestin.
Sinulla ei ole mahdollisuuksia kanssani. Eikä Hennallakaan. Ja tiedät kyllä, että kerron kaiken.
Jari tuijotti Senjaa tiukasti, kunnes sanoi:
Lähden nyt. Mutta en luovuta! Odotan niin kauan, että sinäkin ymmärrät: kuulumme yhteen!
Älä odota, Senja vastasi rauhallisesti. Hänen mielestään viimeisessä lauseessa väreili uhkaava kaiho. Mene ja etsi elämä sinulle, joka on totta, ei mielikuva. Ja lähde nyt.
Jari käveli hitaasti ovelle, kuin raahaten näkymätöntä taakkaa. Oven kynnyksellä hän pysähtyi:
Kiitos rehellisyydestä, hän sanoi hiljaa, ilman draamaa. Mutta en jätä lopullista hyvästiä.
Hän lähti. Ovi sulkeutui hiljaa hänen perässään. Senja jäi tuijottamaan kiinni mennyttä ovea, kun jännitys kaikkosi jäsenistä. Hän asteli automaattisesti ikkunalle. Ulkona, katuvalojen kelmeässä valossa, Jari käveli kumarassa, kädet taskuissa, jokainen harppaus kuin suuri ponnistus.
Senja katseli, kun Jari katosi kulman taakse, ajatukset pyörivät ympyrää jotakin oli tehtävä. Mitä Jari kertoisi Hennalle? Valehtelisiko hän vain päästäkseen takaisin läheisyyteen? Jos hän ei luovuttanutkaan?
Senja kaivoi kännykän esille ja etsi Hennan numeron. Sydän hakkasi, mutta ääni oli yllättävän tasainen:
Hei, Henna. Meidän pitää puhua. Nyt.
Linjan toisessa päässä rapisi, kun Henna siirteli papereita.
Mikä hätänä? Olet ihan hermostunut, onko kaikki hyvin?
Senja veti henkeä ennen vastausta. Hän ei halunnut liioitella, mutta totuutta ei voinut enää peitellä.
Jari kävi juuri täällä, Senja aloitti varovaisesti. Hän tunnusti hän ryhtyi kanssasi vain minun vuokseni. Hän ei rakastanut sinua, vaan halusi vain minut lähelleen.
Kuului pitkä, painava hiljaisuus. Senja kuvitteli, kuinka Henna piteli puhelintaan kiinni, yrittäen käsitellä uutisen. Hiljaisuus venyi ja viimein Henna puhui, ääni väristen:
Mitä ihmettä? Hän siis miten tämä voi olla totta
Ymmärrän että tämä satuttaa, mutta ystävinä en voinut salata sitä. Hän sanoi rakastavansa vain minua ja halusi minun jättävän Kallen hänen takiaan. Olin ihan oikeasti peloissani hänen seurassaan!
Hiljaista. Sitten Henna veti syvään henkeä, koottuaan itsensä.
Selvä, Henna sanoi. Ääni oli kontrolloitu, mutta tuskaista. Mitäs nyt sitten?
En tiedä, Senja sanoi. Uskon että Jari ilmestyy pian sinunkin ovelle, mutta varo mitä uskot. Oletko yksin kotona?
Lyhyt tauko, sitten Henna vastasi hiljaa:
Ei huolta, pärjään kyllä. Kiitos että kerroit.
Anteeksi että tämä tuli näin, Senja sanoi aidosti. Olen pahoillani.
Ei se mitään. Parempi totuus kuin elää valheessa, Henna sanoi nyt hiukan vakaammin.
He lupasivat olla yhteydessä myöhemmin. Senja laski puhelimen pöydälle, vaipuen ikkunan ääreen, otsa viileää lasia vasten. Ulkona lumihiutaleet jatkoivat hiljaista tanssiaan kadulla. Hän pohti, kuinka Henna mahtoi reagoida, mitä tämä koki, miten elämä eteni tästä eteenpäin. Mutta hän tiesi myös: parempi rehellinen tuska kuin kaunis petos, joka ennemmin tai myöhemmin paljastuu ja silloin satuttaa vielä pahemmin.
***
Samana iltana Henna istui olohuoneessaan. Senjan sanat kaikuivat päässä, muistot ja ajatukset sekoittuivat. Hän muisti Jarin ensimmäiset treffit miten tämä oli avulias, kohtelias, toi kahvit käteen ja sai nauramaan. Hän muisti Jarin lempeän hymyn ja kaikki ne kerrat, kun tämä kuiskasi rakkaudentunnustuksia.
Näinkö paha vitsi tämä olin? Henna mietti jälleen, ja kaikki heidän yhteinen aikansa tuntui hajonneen palasiksi. Kaikki tuntui turtuneelta, kaukaiselta.
Hän siirsi kättään teekupille, joka oli ehtinyt jäähtyä. Oli hiljaista, vain kellon sekuntiviisari tikitti. Hän hengitti syvään: oli aika päättää, odottaisiko Jaria, soittaisiko vai pyytäisikö ystävää tueksi? Mutta mikään valinta ei tuntunut oikealta tänä yönä. Nyt tarvittiin vain aikaa jotta uudet asiat voisi hyväksyä osaksi elämää.
Silloin ovikello soi. Henna oli juuri kaatamassa uutta teetä, mutta pysähtyi. Katsoi ovisilmästä Jari seisoi ovella. Hetken Henna epäröi mutta avasi oven.
Jari seisoi lumeen upottuneena, hiukset märkinä, kasvot väsyneinä ja silmät itkuisina. Katseessa oli intohimoa, mutta myös syyllisyyttä, jota hän ei voinut enää piilottaa.
Henna, Jari aloitti, etupäässä omaa ahdistustaan pidellen. Mun on pakko kertoa kaikki En koskaan
Tiedän kyllä, Henna katkaisi, vakaana. Senja kertoi jo kaiken. En usko että sinulla on enää uutta asiaa.
Jari jähmettyi. Hän nosti kättään, mutta laski saman tien. Katse siirtyi lattiaan.
Eli hän soitti jo hän sanoi hiljaa. Ajattelin, että ehtisin kertoa itse. Pyytää anteeksi kasvotusten.
Henna risti kätensä ja loi terävän katseen.
Miksi sinä tulit? Haluatko nöyryyttää, vai että kuulisin sinulta samat sanat vielä uudelleen?
En, Jari sanoi hätäisesti. Halusin pyytää anteeksi. Valehtelemistani, että käytin sinua. En odota että annat anteeksi, enkä voi selittää. Mutta halusin sanoa sen suoraan.
Henna katsoi Jaria pitkään. Tunsi vihaa, surua, mutta eniten ehkä halveksuntaa että hänet oli näin vain pelattu syrjään.
Olisit voinut sanoa suoraan, Henna totesi lopulta. Mutta menit mieluummin Senjan luo kerjäämään häntä jättämään miehensä. Kaduttaako nyt?
Jari huokaisi ja kaivoi taskustaan pienen rasian. Hänen kätensä vapisivat, kun hän tarjosi sormuksen Hennalle.
Ota tämä. Sovittelun merkiksi, hän sanoi hiljaa.
Henna katsoi sormusta yksinkertaista kultaista, pienen kiven koristamaa. Ele tuntui lähinnä pilkalta lahja jonka oli aiemmin tarkoittanut toiselle.
Pidä se itse, Henna sanoi tyynesti. En tarvitse sinulta mitään.
Jari sulki rasian, kasvot entistä kalpeampina.
Henna yritän korjata tämän. En tiedä, miten, mutta tahdon yrittää.
Henna käänsi päätään.
Korjata? hän sanoi kuivasti. Mennäkö kanssani naimisiin, koska hävettää? Tai hypätä jokeen, jotta voisin tuntea syyllisyyttä lopun ikääni?
Jari seisoi hiljaa, hyväksyen nämä sanat rangaistuksena.
Haluan aloittaa uudestaan, rehellisesti, hän yritti vielä, mutta jäi senjan askeleen mittaisen matkan päähän.
Aloittaa voi vain sellaisten kanssa, joihin luottaa, Henna vastasi. En usko sinua enää. Et vain valehdellut: murskasit kaiken, mikä meidän välillä oli. Jos nyt puhut totta, hyvä; mutta sillä ei ole merkitystä enää.
Henna veti henkeä, valmistellen oman päätöksensä.
Tarvitsen aikaa. Ja välimatkaa. En halua nähdä, kuulla enkä korjata mitään, mikä on jo menetetty.
Jari nyökkäsi surullisena. Sormus rasiassa tuntui nyt turhalta. Hän käänsi selkänsä ovea kohti, ja juuri ennen kuin hän lähti, ovensuusta kuului uusi ovikellon soitto.
Nyt ovella seisoi Kalle Senjan sulhanen. Pitkä, ryhdikäs, tummat hiukset tarkasti sivuun kammattuna, katse terävä ja hiljainen. Hän ei hymyillyt eikä tervehtinyt.
Voinko tulla sisään? hän kysyi tasaisella äänellä.
Henna päästi hänet sisään, Jari perääntyi kuin seinälle.
Tiedän, mitä olet tehnyt, Kalle sanoi suoraan Jarille. Tiedän, miten pilasit molempien elämän.
Jari aikoi selittää, mutta Kalle nosti kätensä:
Hiljaa. Olet puhunut tarpeeksi. Senja kertoi kaiken. Tiedätkö, mitä opin? Tällaiset asiat opitaan vain teoilla, ei sanoilla.
Kalle astui painostavan lähelle. Jari perääntyi seinää vasten, tunsi pelon kylmenevän selkärangassaan. Henna yritti väliin:
Kalle, älä pelko omasta tunteesta estäisi hänen toivomansa kerran vuodessa. Mutta Kalle ei kuunnellut:
Ei nyt, Henna. Nyt hän saa, mitä ansaitsee.
Jari yritti puolustaa itseään, mutta pieni riuhtaisu riitti ja Kallen nyrkki osui hänen suupieleensä. Jari vajosi alas lattialle, pyyhkien verta suupielestään.
Tämä on vasta alkua, Kalle totesi kylmästi. Jos tulet vielä Senjan tai Hennan lähelle, käy huonommin. Ymmärsitkö?
Jari ei vastannut, vaan nousi hitaasti ja asteli ulos. Katse kohtasi vielä Hennan tämä oli kova ja etäinen.
Kalle kääntyi Hennaan päin, kasvot pehmenivät vähän.
Anteeksi tämä. En yleensä tartu väkivaltaan, mutta joskus sanat eivät riitä.
Henna tuijotti Kallea hetken, järkyttyneenä mutta myös kiitollisena.
Ehkä näin pitikin käydä, hän sanoi hiljaa. Mutta kiitos että välitit.
Kalle hymyili lempeästi.
Tiedän, miltä se tuntuu petos. Mutta sinä kestät kyllä.
Henna nyökkäsi, ja tiesi olevansa oikeassa. Oli aika jatkaa eteenpäin vahvana, uudella tavalla.
Kun Kalle oli lähtenyt, Henna jäi istumaan sohvalle, ajatukset seesteisinä. Kaikki on ohi, hän mietti. Mutta oikeastaan, kaikki oli myös vasta alkanut uuden, aidomman elämän alku, jossa hän voisi taas rakentaa unelmiaan, tällä kertaa ilman valheita.
***
Jari kulki pitkin Tammerkoskea, lunta satoi hiljaa. Poski pulleana lyönnistä, mutta sekin unohtui nopeasti henkisen tyhjyyden rinnalla. Hän oli menettänyt molemmat Hennan lopullisesti; Senjan jo aikoja aiemmin. Hänen piti oppia elämään uudestaan kaiken jälkeen, jättää taakseen petokset ja katteettomat unelmat.
Seuraavina päivinä Jari ilmestyi töihin musta silmäkulma ja halkeama huulessa. Työkaverit vilkuilivat, mutta kukaan ei kysynyt mitään. Jari ei selitellyt, vaan teki vain työnsä.
Viikon päästä hän jätti siirtopyynnön töistä Ouluun. Esimies katsoi kummastellen mutta allekirjoitti lomakkeen, kun näki tilanteen vakavuuden. Jari tiesi: hänen oli lähdettävä Tampereelta. Kadut, johon oli sijoittanut kaikki toiveensa, muistuttivat nyt vain tuhoutuneista ihmissuhteista.
Muuttopäivän aamuna Jari jätti sormuksen takaisin kultasepänliikkeeseen. Myyjä hämmästeli, mutta otti vastaan palautuksen. Sormuksesta saadut rahat Jari siirsi Hennan tilille. Viestiin hän kirjoitti vain Anteeksi. Tämä kuuluu sinulle.
Taksi odotti ulkona. Jari vilkuili vielä kerran kerrostaloaan missä joskus oli ollut hetkiä, naurua, illan hämyä. Nyt talo oli vain rakennus. Taksi vei hänet rautatieasemalle. Lumihiutaleet pyörivät, peittäen alleen kadut ja muistot. Jari tiesi: edessä oli pitkä tie, jossa piti oppia elämään ja antamaan itselleen anteeksi.
***
Kahvilassa Senja, Kalle ja Henna istuivat pöydän ääressä kolmen höyryävän kaakaokupin äärellä. Tunnelma oli rauhallinen he puhuivat tulevasta, toivotusta, mahdollisesta. Senja kertoi hääsuunnitelmistaan, hymyili välillä kainosti muistaessaan yksityiskohtia. Henna kuunteli, ja tunsi sisältään nousevan uuden toivon. Kalle oli rauhallinen, sanoi sopivasti asioita keskustelun kulkiessa.
Tiedättekö, Henna sanoi, katsellen ikkunasta hiljaa leijailevia lumihiutaleita, en enää vihaa häntä. Säälin lähinnä.
Senjan hymy oli lämmin ja lohduttava, kun hän laski käden Hennan olkapäälle.
Sinulla ei ole syytä tuntea sääliä, Senja sanoi lempeästi. Olet aidon onnen arvoinen, et valheiden.
Henna tiesi, että se oli totta Senja tarkoitti mitä sanoi.
Niin olenkin. Ja löydän sen vielä, Henna vastasi.
Lumihiutaleet pyörivät yhä, peittäen kaupungin uuteen vaippaansa. Ne sulkivat vanhan tarinan, mutta jättivät tilaa uudelle tarinalle, jossa jokainen olisi rehellinen, tosi ja toisiaan varten. Kahvilan rauhassa kolme ihmistä ymmärsi, että elämä kulkee eteenpäin ja se on tärkeintä.
Elämä opettaa: rehellisyys, olkoon se ensin katkeraa, on aina tie vapauteen ja uuden alkuun. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan mutta niistä hetkistä alkaa todellinen, omannäköinen elämä.
