Välillä totuuden ja unelman
8. tammikuuta
Ennen iltaa kiedoin itseni lämpimään villahuopaan, istuin olohuoneeni sohvannurkkaan ja annoin mielen kulkea vapaana. Tuuli pyöritteli ulkona kevyitä lumihiutaleita, jotka kerääntyivät hiljalleen Helsingin vanhan kerrostaloni ikkunalaudalle, aivan kuin ne olisivat tanssineet näkymätöntä talvivalssia. Olin juuri palannut hääpuvun sovituksesta siitä, jota olin odottanut sydän pamppaillen ja pää täynnä jännitystä. Sylissäni oli yhä Marimekon kangaspussi, jossa oli pieniä yksityiskohtia: hopeiset korvakorut, herkkä tiara, ne sievät hiusneulat, jotka täydentäisivät asuni hääpäivänä. Mielessäni leikkasin jo kuvitteellista nauhaa juhlasalissa, näin vierasjoukon kohottavan katseensa juuri minuun, näin tuon hetken, jonka olin mielessäni elänyt tuhat kertaa.
Silloin hiljaisuus rikkoutui ovikellon yllättävän terävään sointiin. Sydän hypähti, puristin villahuopaa tiukemmin ympärilleni. Kello näytti kymmentä vaille seitsemän kuka soittaisi ovikelloa tähän aikaan? Hetken mietin, voisiko kyseessä olla unohdettu toimitus Postilta, tai naapurirouva, joka usein poikkesi lainaamaan sokeria hätätilanteessa.
Kurkkasin varovasti ovisilmästä. Oven takana seisoi pitkä mies, harmaa villakangastakki hartioilla, mutta hänen kasvojaan ei nähnyt kunnolla. Hengitin hetken syvään. En ollut avaamassa kenelle tahansa.
Kuka siellä? kysyin, yrittäen kuulostaa välinpitämättömän rauhalliselta.
Minä vain, Veikko. Sopiiko puhua? Se on tärkeää.
Kuin salama iski mieleeni: Mitä jos jotain oli sattunut Raisalle? Epäröiden pyöräytin avainta ja avasin oven vähän raolleen. Siinä hän seisoi, lumi sulamassa ruskeille hartioille, silmissä jotain, jota en ollut Veikossa ennen nähnyt. Joku levottomuus hehkui hänen olemuksessaan, ja tunsin itseni aivan pieneksi.
Tule nyt sisään ettei koko rappu jäädy, sanoin, jonkinlaista suojaa teeskennellen, vaikka kädet tärisivät hiukan. Eihän sitä sopisi paiskata ovea kenenkään nenän edessä. Olet aivan litimärkä.
Veikko marssi sisään, eikä malttanut pysähtyä riisumaan saappaitaan. Märkä lumi levisi vaalealle parketille, mutta huomasin, ettei häntä kiinnostanut. Hän tuijotti jotakin minusta ohi, katseessa liikaa menneisyyttä ja liikaa tunnetta. Iski ahdistus.
Eevi, hän kääntyi minua kohti, puristaen tumppuja käsissään. En pysty tähän enää! Minä… minä rakastan sinua.
Se, mitä kuulin, tuskin tuntui todelta. Tunsin kuinka ilmaa ei meinannut riittää.
Veikko, sinä… sanaharsintani katkesi enkä löytänyt sanojani.
Tällä kertaa hän ei päästänyt minua jatkamaan, vaan astui minua kohti, melkein kuin olisi pelännyt että jos hetkeäkään epäröi, mahdollisuus katoaa kuin ensilumi keväällä.
Tiedän, menossa on naimisiin. Tiedän, kuulostaa järjettömältä, mutta en voi pidätellä itseäni enää! Olen yrittänyt unohtaa sinut kuukausia, tahallani kääntänyt kasvoni muualle, mutta mikään ei auttanut, hänen äänessään oli jotakin hauraan vahvaa, jokainen sana tuntui tulevan tahdonvoimasta. Raisan kanssa… No, me olemme yhdessä vain, koska halusin olla sinua lähempänä. En koskaan rakastanut häntä.
Se iski suoraan sydämeen. Veikko oli siis ajatellut vain omaa päämääräänsä, käyttänyt Raisaa johonkin näin kylmään ja Raisa taas ollut niin vilpittömästi ihastunut.
Vaistomaisesti laskin huovan alas ja yritin hengittää hitaasti. Huone tuntui käyvän pienemmäksi ja ilma sakeammaksi.
Veikko, ymmärrätkö itse, mitä puhut? Minulla on sulhanen, minä rakastan Lauria! Meillä on yhteinen tulevaisuus, hääpäiväkin päätetty… ja entä Raisa?
Veikon katse ei väistynyt. Näin kuitenkin kuinka hän keveni kuin vuosien paino olisi lähtenyt hänen hartioiltaan, ja kipu jäi silmiin.
Tiedän, mutta minun oli pakko. Kohta olet minulle tavoittamattomissa Jos en olisi sanonut, olisin katunut koko elämäni. Raisa Raisalla ei ollut väliä. Se oli vain keino saada sinut lähelle.
Sydämeni sykähti kipeästi. Kuulin ääneni etäisenä, kuin en olisi enää täysin läsnä.
Oletko tosissasi? Kuinka sinä Jaksoit elää noin?
Kaikki, mitä tunsin Raisaa kohtaan, oli feikkiä, tunnusti Veikko suoraan. Ajattelin, että ehkä jonain päivänä huomaat minut, huomaat kuinka hyvä olen… Että yhteiselo sinun kanssasi olisi täydellistä. Ja nyt tiedän, ettei mikään enää tunnu miltään ilman sinua.
Hän hilasi itsensä polvilleen, kaivoi taskusta esiin pienen sormuksen, jonka hopeointi välkähti lampun valossa. Tiesin heti, että halusin peruuttaa, palata aikaan ennen tätä iltaa.
Jätä Lauria! Tule kanssani. Lupaan tekisin sinusta maailmankaikkeuden onnellisimman.
En voinut kuin tuijottaa. Koko elämä pyöri yhtäkkiä filmikelana, näytin itselleni muistoista kuinka Veikko nauroi Raisan kanssa kesäiltana, kuinka hän piti häntä kädestä, kuinka kaikki näytti aidolta. Oliko se kaikki ollut valetta? Oliko elämä niin helposti revittävissä rikki yhdessä lauseessa?
Nouse, sanoin matalalla äänellä, melkein kuiskaten. Nouse, kiitos.
Veikko nousi verkkaisesti. Näin, kuinka toivo hänen silmistään alkoi sammuun.
Sinä et usko? kysyi hän, ääni väristen.
Uskon, että tunnet noin. Mutta siitä ei seuraa mitään, vastasin, sanoin sanat, joita en olisi uskonut joskus sanovani hänelle kasvotusten. Olet minulle ystävä pidin sinusta, en sellaista tarkoita mutta minun maailmassani on Lauri. Minulla ja Laurilla on yhteinen elämä. Sinä et kuulu siihen, anteeksi, jos satutan sinua.
Hän puristi yhä sormusta. Entä jos olisin kertonut aiemmin?
Ajattelin hetken aikaa, mutta tiesin vastauksen:
Lopputulos olisi sama. Sinä olet hyvä ihminen tiedän, mutta en sinulta pyydä enempää kuin ystävyyttä. Et vaan ole minun makuuni, et koskaan ollut.
Veikko astui askelen kohti, vielä kerran, ja nyt hänen silmissään luki jonkinlainen pakokauhu. Teki mieli huutaa, käskeä hänen poistua, mutta ääneni pysyi vakaana.
Sinä kuvittelet, että tässä oli jotain, sanoin. Mutta sinä halusit tarinaa, jossa minä olen täydellinen ja kaikki muut ovat vain pelinappuloita. Ei tämä ole rakkautta, vaan kiintymystä tarinaasi. Päästetään irti.
Veikko nielaisi ja yritti vielä kerran:
Olen vilpitön. En koskaan tuntenut näin ketään kohtaan. Sinä olet minun elämäni merkitys.
Kuuntelin sekavat tunteet vallaten kehoa. Pidin kurissa ilkikurisesti nielua polttelevat sanat. Hänellä oli oikeus puhua, mutta oli myös minun vuoroni olla suora. Entä Raisa? Oletko ajatellut miltä hänestä tuntuu? Hän luotti sinuun ja sinä teit minusta haaveen, jota tavoitit hänen kauttaan.
Tiedän, että satutin häntä. Mutta en kadu mitään muuta kuin sen, että en puhunut aiemmin, Veikko kuiskasi.
Ei sinun surusi oikeuta mitään. On pahempaa elää valheessa kuin kohdata totuus. Sinä et tunne minuakaan vain sen, jonka kaipaat, vastasin, sanani olivat jo uupuneet.
Hetken olimme siinä hiljaa. Sitten jatkoin: Mene puhumaan Raisalle. Selitä rehellisesti. Pyydä anteeksi.
Yllätyksekseni hänen äänestään kuului vielä halveksuntaa: Miksi? Hän ei merkitse mitään, Eevi. Vain sinä olet…
Sinä et kelpaa minulle, etkä Raisalle, sanoin. Ja jos kuvittelet minun vaikenemani
Kun Veikko jäi tuijottamaan minua, värähdin. Viimein hän sanoi: Lähden nyt. Mutta minä en luovuta ennen kuin ymmärrät, että kuulut minulle.
Älä odota. Mene eteenpäin, löydä joku, jota todella rakastat. Nyt lähde, sanoin, ja viileä rauhallisuus asettui tilaan.
Veikko paineli ovea kohti, hänen kehonsa oli raskas. Ovenraossa hän katsoi minuun viimeisen kerran.
Kiitos, että sanoit suoraan, hän sanoi. Mutta minä en jätä hyvästejä.
Hän sulki oven hiljaa takanaan.
Jäin tuijottamaan kiinni loksahtanutta ovea. Tunsin puristusta rinnassa, mutta vähitellen helpotuksen aalto pyyhkäisi yli. Suuntasin ikkunalle, katselin lumen peittämälle kadulle, jossa näin Veikon katoavan askel askeleelta horisonttiin. Ajatus, että näin ei voinut jäädä, iskeytyi mieleen. Olin varma, että tilanteesta ei enää voisi vaieta. Mitä jos hän lähtisi Raisan luo ja valehtelisi hänellekin?
Kaivoin puhelimen esiin, selasin yhteystiedoista Raisan numeron ja soitin.
Raisa, hei. Meidän täytyy puhua. Se on tärkeää.
Langalla kuulin papereiden kahinaa ja varovaisen äänen: Eevi, kaikki kunnossa? Sinä kuulostat jotenkin jännittyneeltä.
Keräsin rohkeuteni ja selitin asiallisesti, mutta pehmeästi mitä oli tapahtunut. Veikko oli juuri täällä. Hän sanoi käyneensä kanssasi vain siksi, että halusi olla lähellä minua. Hän ei koskaan rakastanut sinua ja pyysi, että jättäisin Laurin hänen vuokseen.
Hetkeksi Raisa vaikeni. Vedin syvään henkeä, ja yritin olla kuulostamatta liian huolestuneelta. Toinen puoli minussa halusi suojella, toinen kertoa totuus.
Raisa vaikeni pitkään, kunnes viimein puhui hiljaa: Kiitos, että kerroit. Ehkä on parempi tietää kaikki. Sattuu, mutta haluan mieluummin totuuden kuin elää valheessa.
Minua todella harmittaa, sanoin. Jos tarvitset seuraa, olen täällä.
Kaikki järjestyy, kuului hänen äänessään varmuutta, vaikka ääni hieman särisi.
Lopetimme puhelun, ja jäin yksin. Astuin takaisin ikkunalle ja tuijotin läheisen puiston lumen tukahduttamaa rauhaa. Mielessä pyöri: nyt kaksi ihmistä yritti löytää tapaansa, kumpikin joutui kohtaamaan totuuden, josta ei voinut enää vaieta. Ja minä vain toivoin, että kaikki kestäisivät tämän.
Raisa jäi varmasti pitkäksi aikaa miettimään kaikkea. Tiesin, että joskus oli vain pakko kohdata kipu, ottaa oma tilansa ja yrittää rakentaa uutta.
Hetkinen myöhemmin Raisan ovelle koputettiin Veikko seisoi siellä kylmänä ja väsyneenä. Raisa avasi, antoi hänen puhua, kuunteli sanat, jotka jo tiesi liiankin hyvin. Tämä nöyrtyi pyytämään anteeksi ei odottanut anteeksiantoa, ei saanut sitä ja hän sai kuulla, ettei ollut enää mitään korjattavaa.
Hetken heidän välillään vallitsi hiljaisuus ja elämä eteni, kohti jotakin uutta.
Samana iltana Laurikin ilmestyi Raisan ovelle. Hän oli vakava mutta varma, toi mukanaan turvaa ja ystävyyttä, jonka tiedän olevan hänen tyyliään. Hän sanoi suoraan, ettei hyväksynyt Veikon toimintaa. Oikeastaan en olisi yllättynyt, jos tämä puolusti sekä minua että Raisaa me kaikki ansaitsemme parempaa.
Sen jälkeen Raisa jäi yksin. Hän keitti teetä itselleen, istui ikkunan ääressä ja katsoi, kuinka lunta satoi hiljalleen kaupungin ylle. Tuntui, kuin maailma olisi pysähtynyt, mutta aika kulki eteenpäin.
Veikko taas vaelteli murtuneena Helsingin yössä. Lumi suli poskelle ja jäinen ilta kiilui kujilla. Pian hän päätti tehdä isoimman ratkaisunsa pyysi siirtoa toiselle paikkakunnalle, ehkä Ouluun, ehkä Tampereelle. Halusi jättää kaiken, mikä oli joskus ollut tärkeää. Vei sormuksen kultasepälle, antoi rahat Raisalle tilisiirtona ja viestillä: Anteeksi. Sinulle kuuluu tämä.
Jäädessään yksin hän tiesi, että tämä oli hänen oma syyllinen matkansa. Kaikki, mitä oli ollut ja kaikki, mitä oli menetetty, jäivät nyt lumipeitteen alle.
Aikaa kului. Sitten kokoonnuimme kerran uudestaan: minä, Raisa ja Lauri Vanhan Kauppahallin kahvilaan. Tilasimme kupit kuumaa kaakaota ja söimme Runebergintorttuja. Juttelimme tulevasta: minä kerroin hääsuunnitelmistani, Raisa oli alkanut jo nauraa omillekin kommelluksilleen. Lauri istui rauhallisena ja antoi meidän hoitaa puheen, kuunteli ja tarkkaili, että kaikki oli hyvin.
Hetken hiljaisuuden keskellä Raisa sanoi: En vihaa Veikkoa enää. Suren, miten asiat menivät. Mutta ehkä meidän polku ei ollutkaan tarkoitettu yhteen.
Katsoin ystävääni, hymyilin ja puristin hänen kättään. Olet ansainnut paljon parempaa, eikä kenenkään tarvitse tyytyä muuhun.
Raisa nyökkäsi ja sanoi: Sitä kohti.
Meidän ympärillämme kaupungin valoissa kiertyi uusi alku. Lumi lakasi pois jäljet, joita eilinen oli jättänyt, ja elämä jatkui juuri sellaisena kuin pitääkin: vähän karheana, mutta eteenpäin kulkevana, lämpenivänä, valoa kohti.
