Torakat
Torakat tanssivat Ilonan päässä letkajenkkaa. Iloista, riehakasta letkajenkkaa.
Ne pyörittelivät jalkojaan lyhdyn lailla ja taputtelivat tahtiin: kaksi tömistystä, kolme taputusta, sydämessään musiikki, joka kaikui Ilonan päässä yhä kovempaa.
Yleensä Ilonan torakat pysyivät rauhallisina. Hiljaisina, vaatimattomina, oikeaoppisina. Sitä viimeistä heiltä ei ainakaan puuttunut. Ilona oli jalostanut niiden perimää pitkään ja huolella, sillä itsessään sitä rajua persoonallisuutta ei koskaan ollut riittävästi.
Isoäiti tapasi aina sanoa Ilonalle, että torakat ovat hyvä juttu. Jos ihmisen päässä on torakoita, se tarkoittaa, että henkilö on varmasti tavallinen harvinaisuus. Sellainen, jossa palaa pieni liekki. Sellaisten kanssa elämä on hauskempaa sekä itselle että kanssaihmisille. Onhan arki muuten niin kovin tasapaksua.
Draivi se ei ollut Ilonan oma sana. Se oli ennakkoluulottoman isoäidin sana. Hän oli kahdeksankymppisenäkin varsin rempseä. Tunsi muodikkaat sanat ja kaikenlaisen muodinpölyn.
Tarkalleen ottaen Ilonan isoäiti oli oikeasti hänen isoisomummonsa. Mutta kenelle nämä isoiso- enää merkitsevät mitään, kun oikeaa isoäitiä ei ollut moneen vuoteen, ja isomummo oli täyttänyt hänen roolinsa kokonaan? Näin oli vain parempi. Kaikki isoiso- hölynpölyä, pois jätettäviä yksityiskohtia.
Ilona rakasti mummoaan. Kuinka muuten muka? Lähempää ihmistä hänellä ei ollut ei edes äitiä!
Ilonan äiti taas Sellaista ei toista ollut! Fiksu, kaunis ja rehtori! Vieläpä koulu ei ollut se, missä Ilona opiskeli siitä kiitos taas isomummolle, joka painosti, että Ilona menee toiseen kouluun kuin äitinsä.
– Miksi lapsen pitäisi kantaa sinun ongelmiasi?
– Anteeksi kuinka?
– Nimenomaan! Siellä hän on vain lapsi, täällä taas rehtorin tytär. Älä pilaa tytön mainetta, hän tarvitsee sitä vielä. Maineen voi menettää hetkessä, mutta saada takaisinkin Sinä kyllä tiedät olet jo iso!
Isoäiti puhui suorasti sekä Ilonalle että äidille. Totuus oli aina tarkalleen niin kuin asiat olivat. Ilona ei tiennyt, oliko se oikeasti hyvä asia, mutta seuraukset hän näki. Isomummo kasvatti äitiä siitä lähtien, kun tälle ei ollut enää omaa äitiä, eli Ilonan iso-isoäitiä. Sitä, mitä oli tapahtunut, Ilona sai tietää paljon myöhemmin siitä harvoin puhuttiin.
– Se oli onnettomuus, Ilona. Typerä onnettomuus. Kattolumet Joku ei ollut puhdistanut kattoa, yksi ihmishenki maksoi hintansa. Hyvä, ettei enemmän. Äitisi oli vieressä, ja vain sattumalta ei itse kuollut.
– Voi mummo, voiko näin käydä kenelle vain?
– Haluatko että valehtelen?
– En!
– Totta kai voi. Sinulle, minulle, presidentillekin. Kaikille! Mutta se ei tarkoita, että pitää pelätä.
– Mihin se sitten kannustaa?
– Elämään! Joka hetkestä pitää ottaa irti suunnilleen kaikki. Tehdä jotain sellaista, mitä kukaan muu ei ole tehnyt, antaa itsestään maailmalle vilpittömästi niin paljon kuin pystyy, jotta tämä paikka olisi parempi, rehellisempi ja valoisampi. Pimeyttä täällä maailmassa on ilmankin meidän apua.
– Mummo, helppo sanoa, vaikea tehdä.
– Hyvä että tiedät! Se tarkoittaa, että ajattelet oikein. Että sun torakat ovat fiksuja kasvamassa.
– Mitkä kasvaa?! Mummo, hyi! Mitä tekemistä torakoilla tämän kanssa on?!
Ilona inhosi oikeita hyönteisiä. Perhoset ja mehiläiset kelpasivat olivatpahan suloisia. Mutta torakat karistivat hänestä inhon väristyksiä.
– Apua! Mummo, torakka!
– Älä koske! Sillä voi olla poikasia! isomummo napsautti torakan tohvelilla ja katseli ympärille tiukasti. Näitkö muita?
– En! Mutta mummo, just sanoit että sillä on poikasia!
– Aivan! Kiinnostaa vain, missä ne ovat.
Alkoi koko kodin suursiivous. Ilona tiesi, että ne surkeatkin poikaset kokisivat loppunsa.
Vanhempana Ilona tajusi, että mummo sääli häntä, koska ymmärsi, että meteliä tytöstä lähti, mutta toiminta oli vaikeampaa torakalla olisi jo lapsenlapset ennen kuin Ilona toimisi.
Kaikki tunsivat tämän piirteen Ilonasta treenareista voimisteluryhmässä isomummoon asti.
– Teidän tytär saisi olla jossain muualla. Notkea on, kaikki lahjat ovat, mutta pohtii liian pitkään. Päätöksissä se voi olla vaarallista. Miettikää, olisiko joku muu laji sopivampi.
– Mietin! sanoi isomummo ja vei Ilonan shakkikerhoon.
Se kerho oli Ilonalle täydellinen: ei kiirettä, sai miettiä rauhassa, ja kehuja tuli siitäkin hyvästä. Siellä Ilona viihtyi pitkään.
Isomummo oli ylpeä. Uusi pokaali tuli aina kotiin koko talon nähtäväksi.
– Ilona-kulta, olet minun tähti!
– Mummo, älä pelottele.
– Miksi?
– Muistan kun sanoit äidille, etteivät onnekkaat tähdet koskaan kohtaa elämän onnea. Minä en tahdo olla tähti! Ei, ei, ei! Ei kiitos sellaisille iloisille uutisille!
– Olet ymmärtänyt kaiken väärin.
– Selitä sitten! Minähän olen lapsi!
Mummo aina selitti. Aina, kaikkiin kysymyksiin, järjestelmällisesti ja perin pohjin. Ei aina tavalla, joka äitiä miellytti.
– Mummo! Mitä olet taas kertonut Ilonalle?! Kysyihän hän, mitä tarkoittaa toisessa tilassa olla. Tarviiko 13-vuotias tietää tällaisia?
– Miksei? Lapset ovat nykysin varhaiskypsiä. Kysy Ilonalta, mitä luokassa tapahtuu. Siellä on romansseja ja draamaa minäkin tunnen oloni tytönhupakoksi, vaikka olen ollut kolme kertaa naimisissa! Silti tuntuu kuin en ymmärtäisi mitään.
– Ilona ei ole kertonut minulle mitään tuollaista
– Sinä et kysynyt. Meitä Saviluotoja ei hiljaisuus vaivaa torakat tanssivat kannelta päässä! Puhu tytölle. Ja älä huolehdi! Kerroin vain mitä oli tarpeen. Jos lausahdus lipsahti, se tarkoittaa että hän on fiksu ja muistaa.
– Mummo, mitä teen hänen älynsä kanssa? Hän kysyy outoja! Miten hänen kanssaan puhutaan?
– Niin kuin minä sinulle. Muistatko?
– Et koskaan kätkenyt mitään minulta.
– Koska elämässä kolahtaa kipeämmin, jos ei tiedä. Parempi että Ilonalle kerrotaan kaikki, kuin että hakkaa päätään samaan asiaan kerta toisensa jälkeen. Sinäkin tiesit muka jotain, mutta silti Ilona tuli nuorena. Yhdeksäntoista ja ilman aviomiestä. Mikä siinä oli hyvää?
– Mummo!
– No älä nyt suutu! Ymmärränhän kaiken! Myös sen, että et voinut tietää kaikkea Ilonan isän taustoista. Mutta tästä tuli Ilona se on hyvä, ettei hän ole yksin. Olen huolissani, kun sinulla ei ole omaa elämää. Kaunis, nuori, fiksu silti yksin. Ei hyvä.
– Mummo, älä aloita!
– En aloita, jos alat luottaa ja elät. Yksi virhe ei tarkoita, että koko elämä menisi hukkaan.
– Ei se mennytkään! Enkä pidä Ilonaa virheenä!
– En minä siitä, vaan sinun rakastan-niin-etten osaa muuta -vaiheesta! Muistatko, kun lähdit kotoa? Etsin sinua kaksiviikkoa kaupungilla.
– Muistan… Ja kun löysit, toit kaalipiirakan ja käyttäydyit kuin mitään ei olisi tapahtunut. En ikinä unohtanut sitä. Rakastan sinua, mummo
– Tiedän! Anna minun kasvattaa tyttöämme!
– En sekoita…
Lopulta Ilonan äiti löysi uuden onnen. Ilona oli juuri täyttänyt kuusitoista. Vuoden verran Eeva tapaili uutta miestä, ennen kuin tunnusti suhteesta kotona.
Ilona keksi tämän vahingossa, kun näki äitinsä tuntemattoman miehen seurassa kahvilassa. Tyttöjen kaverit eivät ymmärtäneet, miksi Ilona ryntäsi ulos, mutta hän oli kummissaan. Äiti ei huomannut mitään hänen hymyillessään vieras piti tätä kädestä. Se hymy oli erilainen, samaan aikaan nuori ja uusi. Vasta silloin Ilona tajusi: hänen äitinsä on vielä nuori ja ansaitsee oman elämän. Ensireaktio ei ollut myönteinen, mutta kotimatkalla Ilona ymmärsi jotain tärkeää.
– Mummo, tiesitkö sinä?
– Aavistin, että äidillä on joku.
– En halua estää häntä.
– No, älä sitten. Mikä siinä on vaikeaa?
– Entä jos hän satuttaa äitiä?
Isomummo, joka juuri sulatti karjalanpiirakoita keittiössä, kuivasi kätensä ja halasi Ilonaa.
– Eipä satuta. Eeva ei jää yksin meitä on.
Ilona ei kiistellyt. Mummo tiesi. Hän oli nykyisin lempeä vanha nainen, mutta eläkeiässä entinen rikostutkija. Kaikki kollegat tiesivät, että mummolla oli edelleen hyvät kontaktit. Ilona ei epäillyt hetkeäkään, etteikö mummo olisi ottanut jo selvää Eevan valinnasta. Ja jos hänen otsallaan ei näkynyt sitä tuttua poikittaistaitetta, kaikki oli kunnossa.
Lopulta kaikki meni niin kuin piti. Eevan uusi mies, Jari Tapio, tuli pian kotiin ja kosimaan. Ilona joutui hyväksymään äitinsä uuden suhteen, koska kaikki tuntui aidolta. Äiti muuttui, vanhan huoliryppy katosi kokonaan. Sellaisesta äidistä Ilona piti.
Mustasukaisuus jäi vielä pitkäksi aikaa Ilonan mieleen. Hän piilotti harmistuksensa, vaihtelevalla menestyksellä, etenkin kun veli syntyi ja äiti tuli entistä onnellisemmaksi.
– Huonosti sinua on kasvatettu, lapsi! Olisi pitänyt antaa piiskaa enemmän! mummo jyrisi tosissaan.
– Mummo, mitä nyt taas?!
– Sitä, että olet ihmeellinen itsekäs. Kun kieltäydyit muuttamasta äidin luo, luulin ettet halua olla esteenä. Ajattelin, että olet aikuinen, kun ymmärrät. Mutta olin väärässä! Haukkasit kyllä happea, mutta et ole yksin elämässä. Meistä ei kukaan ole ikuinen. Nyt minulla on rauha, kun Eevalla on kaksi lasta. Oletko ajatellut sitä? Me kaikki katoamme joskus.
– Olen yrittänyt… mutta se on vaikeaa!
– Tottakai, olet tottunut siihen, että äiti on vain sinua varten. Nyt pitää jakaa. Siksi harmittaa, eikö?
– Ehkä
– No, älä sitten jaa! Missä on ongelma siinä?
– Ai miten?
– Jos haluat äidin, pysy hänen lähellään. Ystävyyttä, apua, iloa saat kun annat. Rakkaus on sitä mitä enemmän annat, sitä enemmän saat. Vai epäiletkö, ettei äitisi rakasta?
– En!
– Pidä sitten pääsi kylmänä! Kohta olet itse aikuinen ja perustat oman perheen! On aikakin!
Ilonalla ei kuitenkaan ollut tekemisestä puutetta. Opiskelut, pääsykokeet, ja kuitenkin… Silloin alkoi elämässä näkyä myös Antti. Ei poikaystävänä päinvastoin. He olivat aluksi selkeästi eri leireissä.
He törmäsivät koulun portaikossa ensimmäisenä syyskuuta. Ilona, juhlamekossaan, kaatui portaissa juuri kun oli hakemassa juontajan käsikirjoitusta. Antti, hiljainen silmälasipäinen poika rinnakkaisluokalta, nosti laukun ja ojensi kätensä.
– Pitäisi katsoa eteensä! sanoi poika.
– Ihanko totta? Voisit edes auttaa kunnolla!
– Niinhän autan. Olet epälooginen.
Ilona suuttui selittämättömästi.
Hän nousi yksin, ontui opettajan työhuoneeseen ja päätti, ettei katso siihen suuntaan enää.
– Ilona, oletko kunnossa?
– Ihan hyvin. Pitäisi vain katsoa jalkoihinsa.
– Sun pitäisi mennä terveydenhoitajalle.
– Käyn myöhemmin.
Antti seurasi Ilonaa, toi laukun ja kysyi:
– Tarvitsetko kyytiä?
– Minne nyt muka?!
– Hoitajan luo. Saattoit nilkkasi. Ehkä venähdys.
– Mene matkoihisi! Kyllä minä pärjään! Ilona huomasi itsekin, että ärsyyntyi.
Antti kohautti olkapäitään ja lähti, opettaja pudisteli päätään:
– Ilona, miksi noin? Antti on hyvä poika! Koulun toivo, lääkäriksi aikoo niin kuin sinäkin. Mikä siinä tökkii?
Ilona murahti ja ajatteli: lääkäriksi haluaa? Katsotaan.
Ilona ei koskaan kyseenalaistanut uravalintaa. Lasten lääkäriksi mikä voisi olla tärkeämpää? Helppo tie ei ollut hänen tapaistaan. Mitä vaikeampi haaste, sitä kiinnostavampi.
Haasteista Ilona ja hänen torakkansa tosiaan pitivät. Varsinkin urheilulliset sellaiset. Siksi myös veljen, Jonin, syntymä aiheutti pohdintaa. Poika oli temperamenttinen, mutta lempeä, ja tunnisti Ilonan nopeasti. Hänkin kaipasi siskon seuraa ja protestoi, kun tämä ei tullut. Nyt, kun uudessa kodissa riitti tilaa, Ilonalla oli oma huone ja hän yöpynyt viikonloppuisin auttamassa äitiä.
Käytännössä Ilona auttoi ennen kaikkea itseään.
Veljeään syliin ottaessaan hän tajusi kaipaavansa jotain. Hän rakasti poikaa, vaikka oli vaikea myöntää. Isomummon viisaus ja äidin lempeä kannustus eivät auttaneet, sisällä pyöri ongelmia, joita Ilonan omat torakat villisti juhlivat.
Juuri Jonin syntymän myötä Ilona alkoi miettiä, oliko valinnut alansa oikein.
– Mummo, jos en oikeasti pidä lapsista, ei minun sovi työskennellä heidän kanssaan. Ymmärrätkö?
– Mitä perustelet, ettei pidä koko porukasta?
– En tiedä… Ehkä liikaa mietin.
– Annat itsellesi liian kovat vaatimukset, Ilona.
– Ehkä. Mutta onhan se miettimisen arvoista. Jos olen kiireinen ja tuhma?
– Se ilahduttaa minua!
– Miten se ilahduttaa?
– Olet realistinen! Ilkeä lääkäri ei lasten pariin sovi, sinä olet oikeilla jäljillä. Pääseehän siitä jyvälle harjoittelemalla.
– No mitä teen?
– Minäpä mietin.
Mummon kekseliäisyys oli omaa laatuaan. Hän järjesti Ilonalle työharjoittelun.
– Sillä kaverilla on iso perhe. Lapsia riittää, kaikkea temperamentiltaan. Jos pärjäät siellä, pärjäät missä vain.
– Mummo, mistä tunnet sen perheen?
Vastausta sai odottaa. Isomummo kaatoi itselleen vettä, katseli pihalle ja kertoi kaiken.
– Ne ovat minun virheeni, Ilona. Ehkä suurin. Vera, perheen äiti, tuli joskus rikosilmoituksen kanssa isäpuoli oli käsitellyt häntä huonosti. Äiti katosi, etsittiin kolme kuukautta, lapsia kolme. Kaikilla eri isät, luultavasti. Isäpuoli esitti, että äiti oli lähtenyt omille teilleen, mutta Vera tiesi totuuden. 17-vuotiaana joutui puolustamaan itseään. Onneksi poikaystävä oli rohkea ja hänen perheensä auttoi. Tapaus selvisi. Jos oltaisiin reagoitu ajoissa, moni kohtalo olisi ollut erilainen
– Sinä pidät sitä virheenäsi?
– Pidän. Jälkikäteen kaikki viisaampia. Mutta Vera kasvatti veljensä, kaksi heistä on menestynyt. Nyt Veralla on kolme lasta ja lapsenlapsia, kaikki työssä. Hän on viisas nainen, Ilona siksi haluan, että autat. Opi välittämään lapsista siellä.
Ilona suoriutui siitä kunnialla. Saavutti nopeasti yhteyden Veraan ja lapsiin. Niissä arjen hetkissä Ilona huomasi valinneensa oikean ammatin. Hän panosti opiskeluun.
Pääsykokeissa pisteet riittivät, vaikka Ilona jäi tulokseen pettyneenä.
Ja kuinka sattuikaan heti yliopiston alkupäivinä hän törmäsi Anttiin.
– Sääkin täällä.
Hänen välinpitämätön äänensä ärsytti Ilonaa.
– Olenpa tietenkin! Mikä sinua täällä pitää?
– Opiskelen.
Vuodessa Ilona oppi, että Antti oli vähäpuheinen, mutta erittäin asiallinen. He pyörivät samoissa opiskelijariennoissa, mutteivät koskaan oikeasti jutelleet.
Se muuttui, kun Ilona liittyi vapaaehtoisiin, jotka vierailivat sairaalan lastenosastolla.
Ilona yritti viritellä oranssia klovniperuukkia päähänsä, kun Antti ilmestyi hänen selkänsä taa:
– Ihanko totta, löysin sinut täältä. Olet eksynyt?
Sinä päivänä lapset nauroivat katketakseen, tietämättä, millainen sähinä heidän välillä kävi. Ilona huomasi yhtäkkiä, ettei ollutkaan enää vihainen tälle pojalle. Antti osasi heittäytyä, nauraa lasten kanssa, vääntää ilmapalloista vaikka mitä. Hänellä oli aikaa ja lämpöä jokaiselle.
Kun esitys viimein päättyi, Antti ojensi Ilonalle ilmapallokukan:
– Ole hyvä! Sä olet hyvä! Hieno työkaveri!
– Kiitos… sanoi Ilona.
– Lähdetkö kotiin? Vai saanko tarjota kahvia?
– Miksi olet noin hankala? Ilona pyöritteli kukkaa hymyssä suin. Annan luvan!
– Mennään. On mulla tunti aikaa ennen kuin tulee yks oppilas.
– Oppilas?
– Toimin tukiopettajana.
Näin Ilona sai tietää, että Antti asui kahdestaan äitinsä kanssa ja teki töitä auttaakseen kotona. Myöhemmin selvisi, että Antin päässä oli aivan samanlaisia torakoita kuin Ilonallakin. Se oli ratkaisevaa heidän välillä. Mummo sanoikin aina:
– Arvosta sellaisia, joilla on saman rotuiset torakat kuin sinulla! Sellaisia ei monta löydy. Jos kohtaat sellaisen, pidä kiinni kynsin ja hampain koskaan ei tiedä, onko toista tulossa!
– Mummo, oletko sinä tavannut sellaisia?
– Tietenkin! Kaikki kolme miestäni tykkäsivät minun torakoista, heilläkin oli omansa.
– Miksi silti erositte? Miksei onnistunut?
– Hyvä kysymys… Saat siihen vastauksen joskus. Nyt en halua hämmentää sun torakoita, niillä on omat kokemuksensa vielä edessä! Rakastin ja ymmärsin, mutta joskus elämä vie toisaalle. Mutten koskaan ollut riidoissa kenenkään kanssa se kertoo vain siitä, että hyviä ihmisiä me kaikki.
– Ehkä ymmärrän sitten joskus.
– Sitä odotellessa! Mutta Antti vaikuttaa hyvältä. Lähes kuin sinä!
– Miksi lähes?
– Koska hän on parempi.
– Mummooo!
– Fakta! Hän sietää sinua!
– Mummo, sinä et muutu!
– Ei pidä muuttua. Onko Antti jo kosinut?
– Ei vielä.
– Pidä vara päällä! Siitä tulee, usko pois! Ja mitä mieltä olet siitä pojasta?
– Kai minä rakastan…
– No niin! Siinä tapauksessa tossut esiin!
– Mummo!
– En aio luopua sinusta ennen kuin näen teidän lapset! Mutta minulla on kyllä aikaa en mene minnekään. Näen teidät molemmat onnellisina sitten vasta mietin, että olisi aika vaihtaa maisemaa.
– Mitä lapsia, mummo?! Ei me edes olla naimisissa!
– Kyllä kohta ollaan! Se on pieni juttu elämässä.
Ja nyt Ilonan torakat tanssivat letkajenkkaa.
Koska mummo oli oikeassa. Lopulta Antti kosi Ilonaa perinteiseen tapaan, sormuksella, ystävien ja kotiväen läsnäollessa.
Äiti itki ilosta, kun Antti pujotti sormuksen, isomummo taputti käsiään ja unohti hetkeksi vaikka nivelvaivat. Vera tuli koko lapsikaartinsa kanssa, itki onnesta ja sanoi Ilonalle:
– Hyvä mies, Ilona. Älä hukkaa häntä!
– En hukkaa, täti Vera. Vaikka yrittäisin.
– Miksi olet siitä varma?
– Meillä on samat torakat. Mummo sanoo, että sellaisia ihmisiä ei saa päästää irti. Samanlajisia on vähän.
– No siinäpä se! Torakkatanssia riittää nyt meidänkin talossa! Onneksi olkoon, ystävä! Nyt minä haluan halata sinun mummoasi ja Anttia! Teidän kaltaisia tarvitsemme maailmassa!
